Kokemusta miehistä jotka ei puhu?

Kerran on sattunut treffeillä "huumorintajuinen" vastapeluri. En todellakaan saanut juttua mistään aikaan vaikka kuulemani mukaan olen yleensä "moottoriturpa" ja keskustelun aloittaja tuntemattomillekkin.

niin. Olen itäsuomalainen

Näin vähäpuheisena miehenä kysyisin muutamaa asiaa:

1) Annatko miehelle suunvuoron muulloinkin kuin selkeästi kysyessäsi? Olen joskus törmännyt ihmisiin jotka kyllä puhuvat kuin Duracell-puput, mutta suunvuoro pitäisi ottaa ääntä korottamalla ja keskeyttämällä puhetulva. En ole kiinnostunut tällaisesta keskusteluseurasta, sillä puhetulva kertoo minulle että mielipiteilläni ei ole väliä ja tyyppi kiinnostunut vain puhumaan.

2) Arvostatko miehen mielipidettä vaikka se ei olisikaan täysin samanlainen kuin itselläsi vai johtaako se vaan uuteen uuvuttavaan monologiin. En ole kiinnostunut aloittamaan mitään argumentaatiosparrausta joka kerta, kun sanon jotain muuta kuin "Kyllä kulta".

3) Yritätkö saada miestä puhumaan kysymällä kovasti kaikkea niin että keskustelut tuntuvat enemmänkin suullisilta kokeilta, kun jokaista vastausta seuraa seuraava kysymys loputtomana sarjana.

4) Koitatko saada keskustelua aikaan asioista mistä mies ei ole kiinnostunut tai vielä valmis keskustelemaan kanssasi. Onko aiheet liian pinnallisia tai liian henkilökohtaisia hänelle?

Jos vastasit johonkin näistä kyllä, niin et ole niin loistava keskustelija kuin kuvittelet olevasi. 

Itse haluan miehen, jonka kanssa voi höpötellä tyyliin loputtomasti. Eli ei tuollaiselle. Yhden kanssa olin naimisissa, en enää. Oli muuten kiltti ja mukava, mutta tuossa suhteessa liian erilainen

Sitoutumiskammoinen pelkuri.

Vierailija kirjoitti:

Näin vähäpuheisena miehenä kysyisin muutamaa asiaa:

1) Annatko miehelle suunvuoron muulloinkin kuin selkeästi kysyessäsi? Olen joskus törmännyt ihmisiin jotka kyllä puhuvat kuin Duracell-puput, mutta suunvuoro pitäisi ottaa ääntä korottamalla ja keskeyttämällä puhetulva. En ole kiinnostunut tällaisesta keskusteluseurasta, sillä puhetulva kertoo minulle että mielipiteilläni ei ole väliä ja tyyppi kiinnostunut vain puhumaan.

2) Arvostatko miehen mielipidettä vaikka se ei olisikaan täysin samanlainen kuin itselläsi vai johtaako se vaan uuteen uuvuttavaan monologiin. En ole kiinnostunut aloittamaan mitään argumentaatiosparrausta joka kerta, kun sanon jotain muuta kuin "Kyllä kulta".

3) Yritätkö saada miestä puhumaan kysymällä kovasti kaikkea niin että keskustelut tuntuvat enemmänkin suullisilta kokeilta, kun jokaista vastausta seuraa seuraava kysymys loputtomana sarjana.

4) Koitatko saada keskustelua aikaan asioista mistä mies ei ole kiinnostunut tai vielä valmis keskustelemaan kanssasi. Onko aiheet liian pinnallisia tai liian henkilökohtaisia hänelle?

Jos vastasit johonkin näistä kyllä, niin et ole niin loistava keskustelija kuin kuvittelet olevasi. 

Tämä oli hyvin kirjoitettu, joskin kysymyksenasettelu kahdessa ekassa kohdassa hieman epäonnistunut loppupäätelmään nähden, eli jos vastaat johonkin kohdista kyllä --> huono keskustelija. Itse vastaisin ensimmäiseen nimenomaan kyllä (= annan suunvuoron muulloinkin) sekä toiseenkin kyllä (= arvostan miehen mielipidettä), muihin ei. No mutta tuli se pointti kuitenkin selväksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsekään en kauheasti puhu ennen kuin tunnen ihmisen hyvin. Lisäksi en kerro itsestäni oikeastaan pahemmin mitään ennen kun luotan ja olen tutustunut kunnolla. Voin puhua alussa niitä näitä, mutta enempi olen hiljainen. Toki vastaan, kun kysytään. Sitten, kun tutstun paremmin pulisen kyllä kaikki asiani.

Miten onnistuu tutustumaan jos ei puhu oikein mitään itsestään?

Vai riittääkö tutustumiseen puhumalla niitä näitä.

Sanoit, rttet kauheasti puhut ennen kuin tunnet ihmisen hyvin.

Mikä on se maaginen kyky tutustua ihmiseen hyvin ilman puhumista. Tai puhuu hyvää päivää kirvesvartta.

Tätä en vaan ymmärrä siis ihan muillakaan ihmisillä.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa vielä kokemuksia hiljaisista miehistä! Ja hiljaiset miehet, kertokaa miksi ette puhu? Jännittääkö seura? Vai eikö vain ole mitään sanottavaa? Miksei ole? Ap

Siis ongelma mulla ainakin on se, että kyllä mä voin jotain sanottavaa keksiä, mutta yleensä ne mun aloittamat keskustelut loppuu aina hyvin lyhyeen jostain syystä. Ei ole sellaisia juttuja joista alkaa puolen tunnin ja tunnin mittainen ilottelu ja naureskelusessio. Aina tulee se hiljainen hetki jossain kohtaa ja juttu loppuu. Joillakin se jatkuu ja jatkuu luonnostaan. Olen aina ihmetellyt tuota taitoa.

Miten paljon puhumattomuus häiritsee sinua? Jos häiritsee hieman nyt, niin myöhemmin tekee sinut hulluksi. Ja kysytkö tosissasi että muuttuuko mies :D

Mä olen tilanteessa että puhumattomuus tekee hulluksi. Suhteen alussa oli puheliaampi mutta kai sitten kertoi silloin kaikki asiansa :) vuoden verran mennyt vain huonompaan suuntaan, ei myöskään ikinä puhu tunteistaan.

Mun perheessä kaikki miehet on ja olleet juuri tuollaisia. Mun pappani oli, isäni oli, isäpuoleni oli, veljeni on ja hänen poikansa on. Olen jotenkin tottunut olemaan se puheliaampi osapuoli, vaikka itsekin olen luonteeltani ujo ja hiljainen. Jotenkin se suututtaakin monissa tilanteissa, että miks just MUN täytyy joka tilaisuudessa olla se äänessä oleva, vaikkei se mullekaan ole millään tavalla luontevaa. Kai nää on näitä ikiaikaisia sukupuolirooleja, jotka edelleenkin jatkuu sukupolvelta toiselle..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekään en kauheasti puhu ennen kuin tunnen ihmisen hyvin. Lisäksi en kerro itsestäni oikeastaan pahemmin mitään ennen kun luotan ja olen tutustunut kunnolla. Voin puhua alussa niitä näitä, mutta enempi olen hiljainen. Toki vastaan, kun kysytään. Sitten, kun tutstun paremmin pulisen kyllä kaikki asiani.

Miten onnistuu tutustumaan jos ei puhu oikein mitään itsestään?

Vai riittääkö tutustumiseen puhumalla niitä näitä.

Sanoit, rttet kauheasti puhut ennen kuin tunnet ihmisen hyvin.

Mikä on se maaginen kyky tutustua ihmiseen hyvin ilman puhumista. Tai puhuu hyvää päivää kirvesvartta.

Tätä en vaan ymmärrä siis ihan muillakaan ihmisillä.

No suomalaiset miehet perinteisesti "ei puhu eikä pussaa". Silti täällä on onnistuttu aina lisääntymään. Siinä sitä on kyllä ihmettelemisen ja jopa tutkimisen aihetta. 

Seurustelin aikoinani hiljaisen miehen kanssa. Mulla oli hänen seurassaan itselläkin sellainen olo, että pitää olla jotain järkevää sanottavaa, jotta voi avata suunsa. Niinpä olimme lopulta molemmat hiljaa.

Hän oli vastuuntuntoisin tapaamani mies, eikä suhteessa ollut muita ongelmia, mutta tuo hiljaisuus johti lopulta eroon. Enkä ole katunut päivääkään.

Nykyään seurustelen miehen kanssa, joka puhuu ja pussaa, häilää ja tanssii, välillä riidellään railakkaasti, mutta silti hän on mulle ehdottomasti se sopivin kumppani.

Enää en missään nimessä alottaisi parisuhdetta hiljaisen kanssa. 

Liian puhumattoman ja hiljaisen kanssa tulee olo ettei itsekään voisi puhua. Alkaa tuntea itsensä tyhmäksi, kun puhuu yksin ja toinen vastaa vaan joo.