44-vuotiaana tyhjä ja masentunut olo

Sama minulla. Olisi edes rahaa niin matkustaisi maailman ympäri. Taas on 9 kuukautta talvi säätäkin edessä.M37

Olen mies 48 vuotta ja luulen että se on sitä että nuoruus jäi jo taakse ja nyt on tunne että viimeistä etappi viedään. Ja sitten tuntuu että mahdollisuudet mennyt jo ja liian vanha koulutukseen ja töihin vaikea pääastä ja sitten kun näkee miten nuoret nauraa ja pitää hauskas ja meilla "vanhoilla" on vain jotain  kävelylenkkejä ja television katsomista.  Sitten tässä iässä tuntuu että kukaan ei oikeen huomakaan. Muuttuu vähän näkymättömäksi.

Vaihdevuodet. Hormonitoiminta se ilmoittelee itsestään masennuksen merkeissä.

Se on vaan sitä että kaikki on nähty ja koettu. Se on sitä että on huomannut että on kuolevainen ja lopulta millään ei ole mitään väliä. Elämä voi loppua tänään, ens vuonna tai 40 vuoden päästä. Silläkään ei oo lopulta merkitystä muuta kuin turhissa toiveissa ja ajatuksissa. Se mitä voit tehdä on tehdä sitä mikä just tällä hetkellä tuntuu parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta ja mukavimmalta!

Vierailija kirjoitti:

Olen mies 48 vuotta ja luulen että se on sitä että nuoruus jäi jo taakse ja nyt on tunne että viimeistä etappi viedään. Ja sitten tuntuu että mahdollisuudet mennyt jo ja liian vanha koulutukseen ja töihin vaikea pääastä ja sitten kun näkee miten nuoret nauraa ja pitää hauskas ja meilla "vanhoilla" on vain jotain  kävelylenkkejä ja television katsomista.  Sitten tässä iässä tuntuu että kukaan ei oikeen huomakaan. Muuttuu vähän näkymättömäksi.

Nuorempana elämässä on mukana semmonen jännittävä odotus, että mitä kaikkea onkaan vielä edessä, kun taas tässä päälle 40-vuotiaana tajuaa, että edessä on lähinnä ne kävelylenkit ja television katsomiset. Toki itsestä kiinni, mutta ei sitä enää oikein samanlaista innostusta tunne enää uusia asioita kohtaan eikä jaksa enää lähteä kovin kokeilemaankaan.

En kyllä tunne kokeneeni kaikkea tässä iässä, kaukana siitä. En ole esim.koskaan ollut ulkomailla.

Ikä on vaan numero eikä vierivä kivi sammaloidu.

Vierailija kirjoitti:

Se on vaan sitä että kaikki on nähty ja koettu. Se on sitä että on huomannut että on kuolevainen ja lopulta millään ei ole mitään väliä. Elämä voi loppua tänään, ens vuonna tai 40 vuoden päästä. Silläkään ei oo lopulta merkitystä muuta kuin turhissa toiveissa ja ajatuksissa. Se mitä voit tehdä on tehdä sitä mikä just tällä hetkellä tuntuu parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta ja mukavimmalta!

Olen 43 enkä ole hirveästi nähnyt ja kokenut. Lentokoneessa olin viimeksi 22v sitten. Eikä matalapalkkainen nyt Suomessa tai Virossakaan käydessä hirveästi koe. Mun kokemukset on ilmaisia puistoissa. Suomenlinnassa maisemien ihailua tai museokortilla halpoja museokäyntejä. Onhan nekin liioittelematta ollut hienoja kokemuksiakin. Mutta on myös vähän hapan sivumaku kun muuta vaihtoehtoa ei ole.

Sama juttu.

Olen yleensä yksinäinen, en kelpaa parisuhteeseen ja on sellainen tunne ettein kuulu mihinkään. Lisäksi menetin läheisen joka lisää surua. Pelkään lisämenetyksiä ja sitä että olen loppuelämän yksin.

Vmp, 52 v ja vaikka mitä ihanaa nyt ja edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaan sitä että kaikki on nähty ja koettu. Se on sitä että on huomannut että on kuolevainen ja lopulta millään ei ole mitään väliä. Elämä voi loppua tänään, ens vuonna tai 40 vuoden päästä. Silläkään ei oo lopulta merkitystä muuta kuin turhissa toiveissa ja ajatuksissa. Se mitä voit tehdä on tehdä sitä mikä just tällä hetkellä tuntuu parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta ja mukavimmalta!

Olen 43 enkä ole hirveästi nähnyt ja kokenut. Lentokoneessa olin viimeksi 22v sitten. Eikä matalapalkkainen nyt Suomessa tai Virossakaan käydessä hirveästi koe. Mun kokemukset on ilmaisia puistoissa. Suomenlinnassa maisemien ihailua tai museokortilla halpoja museokäyntejä. Onhan nekin liioittelematta ollut hienoja kokemuksiakin. Mutta on myös vähän hapan sivumaku kun muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mitä sulta puuttuu? Jos olet hoitanut asiasi fiksusti, asut omassa talossa oman puutarhan ympäröimänä, harrastat kaikkea kivaa ja nautit elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vmp, 52 v ja vaikka mitä ihanaa nyt ja edessä.

Kuten korona ja sota, sairaudet ja vanhuus. Jippii!

Minulla on jo 41-vuotiaana sama tilanne. En vaan näe että tulevaisuudella olisi enää mitään hyvää tai kiinnostavaa tarjottavaa. Missään ei ole enää sellaista samanlaista "ooh wau"-fiilistä kuin joskus nuorempana. Kaikki tuntuu pelkältä tympeeltä p*skalta. Tämä varmaan paheni siitä, kun ikäni sinkkuna oleilleena lyötiin päin naamaa sekin ettei edes parisuhteesta kannata haaveilla, kun meni niin katastrofaalisesti pieleen yritys. Mitä tässä sitten enää muka on.

Nyt eletään poikkeuksellisen raskasta aikaa, pitkä koronataistelu on takana ja Euroopassa käynnissä oleva sota pitää yllä painostavaa ilmapiiriä jota ei pääse pakoon. Ei mikään ihme, että monilla on toivoton olo. Se on kai ihan normaalia tällaisena aikana. Ajat kyllä muuttuvat jossain vaiheessa paremmiksi taas, kukaan ei vaan varmuudella tiedä milloin. Pitäisi jaksaa vain kahlata läpi nämä vaikeat ajat nyt.

Onhan se ikä ikävä asia. Varsinkin korkea sellainen. Tosin minä sain elää ehkä suomen suurimman nousukauden, nimittäin 80-luvun.

Nykyajan nuoret eivät edes tajua sitä tulevaisuuden uskoa mikä meillä 80-luvun nuorilla oli. Oli töitä, oli vapautta, oli mahdollisuuksia vaikka mihin ja koko maailma vain sinua varten.

Samaa koin itsekin viisikymppisenä  ei kiinnostanut edes työ.

Keskustan Katri Kulmuni ollessaan valtiovarainministerinä 2019 ennakoi ja vihjaili jo eläkeiän nostoa  mikä on ilmeisesti seuraavan hallituksen tehtävä.  2023 ->

Eläkeiän nosto  65v  -> 68v

Itse jäin työkyvyttömyyseläkkeelle koska en viitsi kuolla saappaat jalassa ja kerkeää saamaan  maksettuja eläkemaksuja takaisinpäin ja kerkeää nauttimaan elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ikä ikävä asia. Varsinkin korkea sellainen. Tosin minä sain elää ehkä suomen suurimman nousukauden, nimittäin 80-luvun.

Nykyajan nuoret eivät edes tajua sitä tulevaisuuden uskoa mikä meillä 80-luvun nuorilla oli. Oli töitä, oli vapautta, oli mahdollisuuksia vaikka mihin ja koko maailma vain sinua varten.

Nyt tulevaisuudella on tarjolla vain kylmää puuroa, niin kyllähän se vähän ankeuttaa. Kun pitäisi nousun ja menestyksen sijaan alkaakin taantumaan.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ikä ikävä asia. Varsinkin korkea sellainen. Tosin minä sain elää ehkä suomen suurimman nousukauden, nimittäin 80-luvun.

Nykyajan nuoret eivät edes tajua sitä tulevaisuuden uskoa mikä meillä 80-luvun nuorilla oli. Oli töitä, oli vapautta, oli mahdollisuuksia vaikka mihin ja koko maailma vain sinua varten.

Ja lähes kaikki 80-luvun nuoret päätyivät samaan oravanpyörään, kuin tänäkin päivänä: kouluun, ammattiin, töihin, monogamiseen parisuhteeseen, lapsia ja keski-ikä. Kaikesta siitä toivosta ja tulevaisuuden uskosta huolimatta.

Nuorena ei vaan tajua. Kaikki tuntuu jotenkin paremmalta mitä on. Vanhempana ei enää innostu kun tietää totuuden. Kannattaa muuten jättää alkoholi jos tällaisia miettii paljon. Se vie salakavalasti intoa ja energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies 48 vuotta ja luulen että se on sitä että nuoruus jäi jo taakse ja nyt on tunne että viimeistä etappi viedään. Ja sitten tuntuu että mahdollisuudet mennyt jo ja liian vanha koulutukseen ja töihin vaikea pääastä ja sitten kun näkee miten nuoret nauraa ja pitää hauskas ja meilla "vanhoilla" on vain jotain  kävelylenkkejä ja television katsomista.  Sitten tässä iässä tuntuu että kukaan ei oikeen huomakaan. Muuttuu vähän näkymättömäksi.

Nuorempana elämässä on mukana semmonen jännittävä odotus, että mitä kaikkea onkaan vielä edessä, kun taas tässä päälle 40-vuotiaana tajuaa, että edessä on lähinnä ne kävelylenkit ja television katsomiset. Toki itsestä kiinni, mutta ei sitä enää oikein samanlaista innostusta tunne enää uusia asioita kohtaan eikä jaksa enää lähteä kovin kokeilemaankaan.

Tässä iässä tosiaan joutuu luopumaan lopullisesti monista asioista eli enää ei tarvitse edes haaveilla omasta perheestä tai ylipäätään mistään sellaisesta jota oli ihan normaalia ajatella ja pitää tulevaisuuden suunnitelmana viimeiset noin 30 vuotta. Toki omat lapset on tuntunut jo reilun vuosikymmenen epätodennäköiseltä, kun ei omaa perhettä nuorempanakaan saanut, mutta silti se pieni toivonkipinä "entä jos kuitenkin?" on vielä elänyt.

Eikä oikeastaan enää millään ole mitään merkitystäkään. Ja tulevaisuus ei hääviltä näytä sekään.