Mikä vaivaa ihmistä (minua) kun saa raivareita ja mahdollisesti masennusta, vaikka elämässä kaikki on periaatteessa hyvin?

Siis yhtäkkiä joku asia, yleensä ihan pieni sellainen, saa aikaan voimakkaan suuttumuksen. Yleensä tilanne tulee jossain ristiriita tilanteessa mieheni kanssa. Suutun helposti, riita käynnistyy yleensä ihan mitättömästä.
Suuttuessani huomaan, että tunnen sen negatiivisen tunteen liian voimakkaana tilanteeseen nähden. Yritän usein ajatella että nyt vähän ärsyttää, mutta minun ei tarvitse nyt suuttua liikaa tässä.
Kun lähden purkamaan/ keskustelemaan asiaa siinä miehen kanssa, tilanne aina paisuu niin että suutun lisää eli mielestäni mies sanoo jotain joka provosoi minuaa lisää.

Olen miettinyt, miksi tunnen negatiiviset tunteet niin voimakkaassti ja suuttuessani usein huudan ja raivoan.
Olenko persoonallisuushäiriöinen? Näitä tilanteiya ei koskaan tule muiden kanssa. No, paitsi lapselle huudan joskus jota häpeän. Minulla on lämpimät välit lapseeni.
hän on ollut aina lyhyt pinnainen ja hermostuu heti jos joku ei onnistu, hän kiukuttelee usein turhaan. Yritän olla rauhallinen hänen kanssaan mutta sillon kun olen pitkin päivää seurannut hänen huonoa käytöstään ( saattaa turhasta suuttuessa läpsäistä minua yhtäkkiä naamalle) , tulee huudettua hänellekin. Olen aina pyytänyt anteeksi ja sanonut että ei äitikään kaikkea jaksa. Joinain kausina olen leppoisa, hassutteleva tyyppi.

Ihmettelen, voiko ihminen olla masentunut tietämättään? En siis jää mitenkään makaamaan sängylle, ei ole vaikeuksia nousta ylös taikka lähteä ihmisten ilmoille. Elän ihan normaalisti.
Olen vaan toistuvasti kiukkuinen. Poden jatkuvaa morkkista jostakin huutamisestani/ sanomisista. En pidä itsestäni ja olen ikävä ihminen.
Voiko ihminen olla masentunut vaikka kaikki on elämässä hyvin?
Ihana mies ja talo, ihana lapsi. Molemmilla vakituinen työ.
Tulee mieleeni että jonkinlaista tyytymättömyyttä minulla varmaan on.
Töissä on ok olla, joskus ohan kivaakin. Välillä ahdistaa. Mietin usein ett voi kun ei tarvitsisi tehdä lainkaan töitä.
En ole koskaan ollut kunnianhimoinen, enkä mitenkään työ orientoitunut tyyppi.

Meillä kotona riittää rakkautta, huumori pursuaa ja on mukavaa. Mutta silllonkun suutun jollekin, suutun kunnolla ja kamala morkkis.
Kokemuskia kenelläkään vastaavasta?
Asiallisia kommentteja kiitos