Ikävää kun lapsi menettää toisen vanhempansa:(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas hän tuli mukamas lainamaan jotain minun satavuotta vanhaa kirjaa Anne Frankista mikä oli jäänyt hänelttä kesken viikonloppuna. Pyysiin jäämään yöksi koska aivan selvästi hänellä on nyt jotain pelkotiloja ettei halua olla yksin kotona mutta minä en taas tiedä onko parempi antaa asian vain olla vai nostaa kissa pöydälle ja yrittää jutella asiasta? En tiedä.

mukamas lainaamaan...

Miksi hyvä pölkkypää kirjoitat noin yksityiskohtaisesti? Etkö tajua että hän voi lukea myös tätä palstaa ja nähdä miten revittelet hänen tragediaansa?

Kuulostat myös ihmeellisen ivalliselta ja hölmöltä. Luulis sun ymmärtävän että tyttö hakee susta aikuista turvaa.

Täytyy toivoa että hän saa sitä edes jostain muualta.

Haista itse! Olen itse "se tyttö" ja miten sinä kehtaat puhua poikaystäväni äidistä tohon sävyyn?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas hän tuli mukamas lainamaan jotain minun satavuotta vanhaa kirjaa Anne Frankista mikä oli jäänyt hänelttä kesken viikonloppuna. Pyysiin jäämään yöksi koska aivan selvästi hänellä on nyt jotain pelkotiloja ettei halua olla yksin kotona mutta minä en taas tiedä onko parempi antaa asian vain olla vai nostaa kissa pöydälle ja yrittää jutella asiasta? En tiedä.

mukamas lainaamaan...

Miksi hyvä pölkkypää kirjoitat noin yksityiskohtaisesti? Etkö tajua että hän voi lukea myös tätä palstaa ja nähdä miten revittelet hänen tragediaansa?

Kuulostat myös ihmeellisen ivalliselta ja hölmöltä. Luulis sun ymmärtävän että tyttö hakee susta aikuista turvaa.

Täytyy toivoa että hän saa sitä edes jostain muualta.

Kirja on Miep Giesin Anne Frank Suojattini. Elämäkerta naiselta joka piti huolta Frankeista ja muista "salaisessa siiveessä".

Mutta älä sinä turhaan kanna huolta mun tulevista nettilöydoksistä. Yritä olla olematta turhan töykeä muita ihmisuä kuhtaan.

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni "kuoli" kun olin 6-vuotias. Fyysisesti hän tosin kuoli vasta kun olin lukiolainen. Koen kuitenkin, että ei minulla ole oikeastaan koskaan ollut mitään isää. Ehkä elämäni ekoina vuosina se vielä joskus yritti, jos sitä sattui huvittamaan. Mutta kun olin 5-6v. alkoi koko perheen piina, kun tämä ns. isä purki kaiken meihin muihin. Elin 12v. asti lapsuuteni kodissa, missä oli epävakaa ihminen, joka sai raivokohtauksia tyhjästä, huusi, raivosi, paiskoi ja rikkoi tavaroita, pilkkasi, haukkui ja nimitteli meitä lapsia. Me lapset ei oltu mitään, meistä ei ollut mitään hyötyä, me ei osattu mitään ja kaikki mikä tapahtui, oli meidän syytä. Pahimmillaan tämä ns. isä uhkaili itsemurhalla ja sanomalla myös, että halutessaan hän voi tehdä saman meille muillekin.

Olin lapsena tuon asian kanssa täysin yksin. Kun en halunnut tehdä isänpäiväkorttia muuta kuin papalle, niin opettaja alkoi sättimään minua, että minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on vielä isä. Voi kunpa se olisi tiennyt totuuden. Vielä suuremmat huudot sain, kun tein tästä loukkaantuneena kortin, mihin kirjoitin "paskaa isänpäivää". Sain jälki-istuntoa.

Olin siis käytännössä isätön, mutta minulla ei ollut minkäänlaista lupaa edes sanoa sitä. Aina jos vähänkään yritin, oli joku lässyttämässä kiitollisuudesta ja kunnioittamisesta. Totta kai ymmärrän, että ulkopuoliset ihmiset joilla itselään on tai edes on ollut hyvä isä, ei mitenkään voi ymmärtää sitä. Mutta yrittää ehkä voisi, ainakin, ymmärtää sitä, että kaikkien isät ei ole sellaisia kuin mitä vanhemmat yleensä on. Pääsin pois tästä ilmapiiristä vasta 12-vuotiaana, mikä oli aika myöhään. Toki ulkopuoliset ei vieläkään käsittäneet asiaa.

Kuitenkin, kannattaa muistaa, että sen vahemman voi menettää monella tavalla. Eikä se aina ole ikävää siinä mielessä, kun yleensä kuvitellaan.

Minulla lähes sama tarina, paitsi että biologinen isäni kuoli kun olin 1-vuotias joten en tietenkään muista asiasta mitään.

Sen perusteella mitä tiedän niin olen välttynyt paljolta pahalta kun en muista itse tapahtumia. Biologinen isäni oli käytökseltään arvaamaton ja luonteeltaan sairaalloisen mustasukkainen, joten en kuulemma ollut hänen kanssaan juurikaan tekemisissä. Oli myös elämäntapamasentunut. Kuolinsyynään oli päihteiden käytön jälkeen tehty itsemurha.

Lapsena oli tosi inhottavaa kun ihmiset voivotteli ja sääli, että voivoi kun sulla raukalla ei oo enää isää. Elämääni on kuitenkin kuulunut lapsuudesta lähtien isäni, joka adoptoi minut kun olin koululainen. Jostain syystä ihmiset voivottelee tätäkin, miten jouduin isäpuolen adoptoimaksi enkä raukka saanut elää biologisen isän kanssa.

Joskus olen miettinyt mitä nuo ihmiset haluaa. Luoda jotain omia mielikuvia elämästäni? Vähätellä isääni? Loukata? Vai onko ajattelukyky vaan ameban luokkaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas hän tuli mukamas lainamaan jotain minun satavuotta vanhaa kirjaa Anne Frankista mikä oli jäänyt hänelttä kesken viikonloppuna. Pyysiin jäämään yöksi koska aivan selvästi hänellä on nyt jotain pelkotiloja ettei halua olla yksin kotona mutta minä en taas tiedä onko parempi antaa asian vain olla vai nostaa kissa pöydälle ja yrittää jutella asiasta? En tiedä.

mukamas lainaamaan...

Miksi hyvä pölkkypää kirjoitat noin yksityiskohtaisesti? Etkö tajua että hän voi lukea myös tätä palstaa ja nähdä miten revittelet hänen tragediaansa?

Kuulostat myös ihmeellisen ivalliselta ja hölmöltä. Luulis sun ymmärtävän että tyttö hakee susta aikuista turvaa.

Täytyy toivoa että hän saa sitä edes jostain muualta.

Kirja on Miep Giesin Anne Frank Suojattini. Elämäkerta naiselta joka piti huolta Frankeista ja muista "salaisessa siiveessä".

Mutta älä sinä turhaan kanna huolta mun tulevista nettilöydoksistä. Yritä olla olematta turhan töykeä muita ihmisuä kuhtaan.

Se on hyvä kirja. Todella helppolukuinen. Löytyy jostain omankin kirjahyllyn perukoilta. Älkääkä suotta välittäkö liikaa näista ilkeistä kommenteista täällä, he eivät tunne teitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, on ikävää. Isäni kuoli kun olin 14.

Kaikki pyörivät surunvalitteluineen ja säälittelyineen äitini ympärillä.

Multa ei kukaan kysynyt miten voin ja mitä ajattelen.

Mun äiti kuoli kun oli 12v. Muistan et luokanope tais sanoa jotain mulle, en muista mitä. Yksin sai miettiä asiaa.

Kauheeta. Mun isä kuoli kun olin 14, eipä sitäkään käsitelty. Mutta isän menettäminen on paljon helpompaa kuin äidin.

Vierailija kirjoitti:

Mun isä kuoli kun olin neljä, siitä hetkestä ei ole muistikuvia mutta kouluikäisestä saakka kaikki aina vaan sääli.

Mä en ole koskaan tajunnut tätä ennen kuin luin kirjoittamanasi vaikka olen käynyt monta vuotta terapiassa! Mä olen se ihminen josta kaikki ajattelee että kauheeta mitä tuolle on sattunut, olisi kamalaa jos itselle sattuisi, onneksi ei ole sattunut.

Nuorempana isän menetyksen johdosta, myöhemmin mm. syövän johdosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, on ikävää. Isäni kuoli kun olin 14.

Kaikki pyörivät surunvalitteluineen ja säälittelyineen äitini ympärillä.

Multa ei kukaan kysynyt miten voin ja mitä ajattelen.

Mun äiti kuoli kun oli 12v. Muistan et luokanope tais sanoa jotain mulle, en muista mitä. Yksin sai miettiä asiaa.

Kauheeta. Mun isä kuoli kun olin 14, eipä sitäkään käsitelty. Mutta isän menettäminen on paljon helpompaa kuin äidin.

Ehkä ei tätäkään kannattaisi yleistää. Jos se sulle oli niin, niin ei välttämättä todellakaan kaikille. Jokainen perhe ja jokainen lapsi - vanhempi -suhde on omanlaisensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, on ikävää. Isäni kuoli kun olin 14.

Kaikki pyörivät surunvalitteluineen ja säälittelyineen äitini ympärillä.

Multa ei kukaan kysynyt miten voin ja mitä ajattelen.

Mun äiti kuoli kun oli 12v. Muistan et luokanope tais sanoa jotain mulle, en muista mitä. Yksin sai miettiä asiaa.

Kauheeta. Mun isä kuoli kun olin 14, eipä sitäkään käsitelty. Mutta isän menettäminen on paljon helpompaa kuin äidin.

Outo yleistus. Eiköhän se riipu ihan siitä, millainen ihminen on kyseessä ja millaiset välit on tähän vanhempaan.

Siskoni kuoli huumeisiin lastensa ollessa pieniä. Kuolema oli yllättävyydessäänkin luokkaa, että sinivuokot kukkii keväällä. Noille lapsille isänsä on ollut koko heidän elämänsä siltä ajalta kuin he muistaa se vanhempi, kenen kanssa he ovat eläneet ja kuka on hoitanut arjen. Minusta siis olisi todella erikoinen ajatus, että isänsä kuolema olisi heille helpompi kuin äidin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni "kuoli" kun olin 6-vuotias. Fyysisesti hän tosin kuoli vasta kun olin lukiolainen. Koen kuitenkin, että ei minulla ole oikeastaan koskaan ollut mitään isää. Ehkä elämäni ekoina vuosina se vielä joskus yritti, jos sitä sattui huvittamaan. Mutta kun olin 5-6v. alkoi koko perheen piina, kun tämä ns. isä purki kaiken meihin muihin. Elin 12v. asti lapsuuteni kodissa, missä oli epävakaa ihminen, joka sai raivokohtauksia tyhjästä, huusi, raivosi, paiskoi ja rikkoi tavaroita, pilkkasi, haukkui ja nimitteli meitä lapsia. Me lapset ei oltu mitään, meistä ei ollut mitään hyötyä, me ei osattu mitään ja kaikki mikä tapahtui, oli meidän syytä. Pahimmillaan tämä ns. isä uhkaili itsemurhalla ja sanomalla myös, että halutessaan hän voi tehdä saman meille muillekin.

Olin lapsena tuon asian kanssa täysin yksin. Kun en halunnut tehdä isänpäiväkorttia muuta kuin papalle, niin opettaja alkoi sättimään minua, että minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on vielä isä. Voi kunpa se olisi tiennyt totuuden. Vielä suuremmat huudot sain, kun tein tästä loukkaantuneena kortin, mihin kirjoitin "paskaa isänpäivää". Sain jälki-istuntoa.

Olin siis käytännössä isätön, mutta minulla ei ollut minkäänlaista lupaa edes sanoa sitä. Aina jos vähänkään yritin, oli joku lässyttämässä kiitollisuudesta ja kunnioittamisesta. Totta kai ymmärrän, että ulkopuoliset ihmiset joilla itselään on tai edes on ollut hyvä isä, ei mitenkään voi ymmärtää sitä. Mutta yrittää ehkä voisi, ainakin, ymmärtää sitä, että kaikkien isät ei ole sellaisia kuin mitä vanhemmat yleensä on. Pääsin pois tästä ilmapiiristä vasta 12-vuotiaana, mikä oli aika myöhään. Toki ulkopuoliset ei vieläkään käsittäneet asiaa.

Kuitenkin, kannattaa muistaa, että sen vahemman voi menettää monella tavalla. Eikä se aina ole ikävää siinä mielessä, kun yleensä kuvitellaan.

Minulla lähes sama tarina, paitsi että biologinen isäni kuoli kun olin 1-vuotias joten en tietenkään muista asiasta mitään.

Sen perusteella mitä tiedän niin olen välttynyt paljolta pahalta kun en muista itse tapahtumia. Biologinen isäni oli käytökseltään arvaamaton ja luonteeltaan sairaalloisen mustasukkainen, joten en kuulemma ollut hänen kanssaan juurikaan tekemisissä. Oli myös elämäntapamasentunut. Kuolinsyynään oli päihteiden käytön jälkeen tehty itsemurha.

Lapsena oli tosi inhottavaa kun ihmiset voivotteli ja sääli, että voivoi kun sulla raukalla ei oo enää isää. Elämääni on kuitenkin kuulunut lapsuudesta lähtien isäni, joka adoptoi minut kun olin koululainen. Jostain syystä ihmiset voivottelee tätäkin, miten jouduin isäpuolen adoptoimaksi enkä raukka saanut elää biologisen isän kanssa.

Joskus olen miettinyt mitä nuo ihmiset haluaa. Luoda jotain omia mielikuvia elämästäni? Vähätellä isääni? Loukata? Vai onko ajattelukyky vaan ameban luokkaa?

Voisin vielä lisätä, että joskus edelleen kun puhun isästä, tarkoittaen tietty tätä isää joka on ollut elämässäni melkein alusta asti, niin jotkut välkyimmät alkaa jankata "niin mutta siis sun oikea isä", tarkoittaen biologista isää. Yleensä korjaan vaan että niin se biologinen isä, oikea isäni on edelleen elämässäni.

Mietin vaan motiivia tuollaiselle. Miksi ihmiset kokee tarpeelliseksi tai edes oikeudekseen sanoa sellaista?

Vierailija kirjoitti:

Taas hän tuli mukamas lainamaan jotain minun satavuotta vanhaa kirjaa Anne Frankista mikä oli jäänyt hänelttä kesken viikonloppuna. Pyysiin jäämään yöksi koska aivan selvästi hänellä on nyt jotain pelkotiloja ettei halua olla yksin kotona mutta minä en taas tiedä onko parempi antaa asian vain olla vai nostaa kissa pöydälle ja yrittää jutella asiasta? En tiedä.

Pidä huoli siitä tytöstä. Älä välitä tosta trorllista!

Vierailija kirjoitti:

Minun isäni "kuoli" kun olin 6-vuotias. Fyysisesti hän tosin kuoli vasta kun olin lukiolainen. Koen kuitenkin, että ei minulla ole oikeastaan koskaan ollut mitään isää. Ehkä elämäni ekoina vuosina se vielä joskus yritti, jos sitä sattui huvittamaan. Mutta kun olin 5-6v. alkoi koko perheen piina, kun tämä ns. isä purki kaiken meihin muihin. Elin 12v. asti lapsuuteni kodissa, missä oli epävakaa ihminen, joka sai raivokohtauksia tyhjästä, huusi, raivosi, paiskoi ja rikkoi tavaroita, pilkkasi, haukkui ja nimitteli meitä lapsia. Me lapset ei oltu mitään, meistä ei ollut mitään hyötyä, me ei osattu mitään ja kaikki mikä tapahtui, oli meidän syytä. Pahimmillaan tämä ns. isä uhkaili itsemurhalla ja sanomalla myös, että halutessaan hän voi tehdä saman meille muillekin.

Olin lapsena tuon asian kanssa täysin yksin. Kun en halunnut tehdä isänpäiväkorttia muuta kuin papalle, niin opettaja alkoi sättimään minua, että minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on vielä isä. Voi kunpa se olisi tiennyt totuuden. Vielä suuremmat huudot sain, kun tein tästä loukkaantuneena kortin, mihin kirjoitin "paskaa isänpäivää". Sain jälki-istuntoa.

Olin siis käytännössä isätön, mutta minulla ei ollut minkäänlaista lupaa edes sanoa sitä. Aina jos vähänkään yritin, oli joku lässyttämässä kiitollisuudesta ja kunnioittamisesta. Totta kai ymmärrän, että ulkopuoliset ihmiset joilla itselään on tai edes on ollut hyvä isä, ei mitenkään voi ymmärtää sitä. Mutta yrittää ehkä voisi, ainakin, ymmärtää sitä, että kaikkien isät ei ole sellaisia kuin mitä vanhemmat yleensä on. Pääsin pois tästä ilmapiiristä vasta 12-vuotiaana, mikä oli aika myöhään. Toki ulkopuoliset ei vieläkään käsittäneet asiaa.

Kuitenkin, kannattaa muistaa, että sen vahemman voi menettää monella tavalla. Eikä se aina ole ikävää siinä mielessä, kun yleensä kuvitellaan.

Minulla sama, joten otan osaa. Isäni on fyysisesti edelleen elossa, mutta isää minulla ei ole ollut koskaan. Vaan joku tuntematon raivoava draamakuningas kotona, jonka nimi on Isä. Ulkopuoliset eivät koskaan ymmärrä tätä. Joskus mietin, että elämä olisi ollut varmasti helpompaa, jos isä olisi ihan fyysisesti poissa jo nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole lapsi enää, vaan jo nuori, jos on tyttö- ja poikakaveri. Onneksi neidolla on äiti ja muut ihmiset vielä. Voi olla laihduttaja ja siksi kalpea.

Kyllä noi aika lapsia on vielä 15-vuotiaatkin nyt kun katsoo aikuisen silmin.

Onko tämä ap?