Loppuuko teinin viha ikinä?

Minulla on kirjolla oleva nuorempi sisarus, ja aikuisena olen ymmärtänyt, että molemmat vanhempani ovst myös enemmän tai vähemmän neurologisesti epätyypillisiä.

Vanhemmillani ei mitään diagnooseja ole, eivätkä sellaisten tarpeesta mitään ymmärrä, ovat jo lähes 70-vuotiaita, ja heille on riittänyt, että on käynyt töissä ja ruokkinut lapsensa ja that's it.

Sisarukseni sai diagnoosinsa vasta aikuisena, ja olisi lapsuudessaan tarvinnut kyllä monenlaista apua ja tukea, mutta ei sellaista 80-, ja 90- luvuilla ollut tarjolla. Ei ainakaan kouluttamattomien duunareiden lapselle.

Perhe-elämä oli yhtä helvettiä. Kaikki me sisarukset, niin nepsy kuin kaksi nenttiä oltiin ja ollaan kaiketi vieläkin vihaa täynnä.

Viha tosin hellitti kun otin etäisyyttä koko porukkaan ja niin ovat sisaruksenikin tehneet.

Tarinani nyt on vähän asian vierestä, mutta ehkä havainnollistaa sitä, että neurologiset epätyypillisyydet saattavat olla todellinen taakka, varsinkin läheisille ja jos näitä samaan perheeseen kasantuu useampia, aika myrkyllinen keitos on kasassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kirjolla oleva nuorempi sisarus, ja aikuisena olen ymmärtänyt, että molemmat vanhempani ovst myös enemmän tai vähemmän neurologisesti epätyypillisiä.

Vanhemmillani ei mitään diagnooseja ole, eivätkä sellaisten tarpeesta mitään ymmärrä, ovat jo lähes 70-vuotiaita, ja heille on riittänyt, että on käynyt töissä ja ruokkinut lapsensa ja that's it.

Sisarukseni sai diagnoosinsa vasta aikuisena, ja olisi lapsuudessaan tarvinnut kyllä monenlaista apua ja tukea, mutta ei sellaista 80-, ja 90- luvuilla ollut tarjolla. Ei ainakaan kouluttamattomien duunareiden lapselle.

Perhe-elämä oli yhtä helvettiä. Kaikki me sisarukset, niin nepsy kuin kaksi nenttiä oltiin ja ollaan kaiketi vieläkin vihaa täynnä.

Viha tosin hellitti kun otin etäisyyttä koko porukkaan ja niin ovat sisaruksenikin tehneet.

Tarinani nyt on vähän asian vierestä, mutta ehkä havainnollistaa sitä, että neurologiset epätyypillisyydet saattavat olla todellinen taakka, varsinkin läheisille ja jos näitä samaan perheeseen kasantuu useampia, aika myrkyllinen keitos on kasassa.

Koitko jo lapsena, että perhe-elämä oli yhtä helvettiä, vai vasta aikuisena? Meillä on tämän kyseisen nepsyn lisäksi kaksi muuta lasta, joista toinen on neurotyypillinen ja toinen nepsy. Nämä kumpikin kokevat ja ovat kokeneet perhe-elämämme hyvänä, ainakin niin sanovat ja näyttävät voivan hyvin. Vihaa täynnä oleva teini on autismin kirjolla, hyvinvoiva ja tyytyväinen on puolestaan ADD.

Mieheni on myös nepsy (sekä AS että ADD), kun itse tietääkseni olen nentti. Omassa lapsuudenkodissani oli yksi nepsyvanhempi (AS) ja yksi nentti. Meidänkin perhe-elämämme oli helvettiä, mutta tämä oli kaikille selvää jo silloin. Meitä on useampi sisarus, joista yksi kantaa vanhemmille kaunaa ja me muut ei, vaikka ongelmat olivat erittäin todellisia ja näkyviä. Vertaan omien vanhempieni toimintaa siihen, miten olemme itse toimineet lastemme kanssa, ja ero on valtava. Siksikin hämmästyttää, kuinka korkeat vaatimukset teini meihin kohdistaa, vaikka parhaamme yritämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No saisiko konkreettisia esimerkkejä siitä, että miten olette pilanneet hänen elämäänsä?

Monet asiat liittyvät lapsen rajoittamiseen. Hän on hyvin osaava tyyppi, joka olisi mielestään pärjännyt yksin tilanteessa kuin tilanteessa ihan taaperosta lähtien. Kantaa kaunaa siitä, kun ei ole saanut tehdä itse vaan on ohjattu, autettu tai rajoitettu.

Toinen juttu on se, että lapsella on ollut sosiaalisissa suhteissa vaikeuksia ja häntä on myös kiusattu koulussa. Näihin olemme puuttuneet väärällä tavalla, mikä on lapsen mukaan pahentanut asiaa. Tämä varmasti pitää ainakin osittain paikkansa ja harmittaa suuresti se, että emme ole pystyneet estämään kiusaamista tai helpottamaan tilannetta.

Kolmantena ihan jo persoonamme, tapamme puhua ja olla ovat vääränlaisia. Äänensävy on syyttävä, ilkeä, pahantahtoinen tai katse tuomitseva. En ole löytänyt sellaista tapaa puhua ja olla, mikä ei olisi lapsesta tavalla tai toisella ikävä. Eniten harmittaa se, että hän tuntee aina, että olen vihainen tai tuomitsen häntä, vaikka itse en lainkaan tuntisi niin.

Tässä päällimmäisiä, mitä tuli mieleen.

Sanoisin, että en suhtautuisi tuollaisiin sanomisiin kovin vakavasti. Tottakai se kiusaamisjuttu on vakava, mutta eeättehän te kiusanneet, vaan yrititte auttaa niiden tietojen ja taitojen perusteella, joita teillä oli käytössä. Kukaan ei tiedä miten asiat olisivat menneet, jos olisitte toimineet toisin, joten siitä nyt on enää ihan turha mankua.

Teidän äänensävyt ja kayseet voivat tosiaan olla ankeita, mutta niin taitaa olla sillä lapsukaisellakin, joten niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Lapsi ei ilmeisestibosaa myöskään asettua yhtään toisten asemaan, joten teittepä mitä tahansa, niin valitusta tulee. Vaikka hymyilisitte ihan koko ajan, niin sekään ei olisi hyvä.

Lapsi, pian aikuinen, on kuitenkin päässyt nyt herraksi taloon ja saa sieltä käsin palvelusväen hyppimään aika lailla niin kuin haluaa. Se valta on hänelle liikaa.

Paras on siis mielestäni välimatka ja aika. Auttaisin nuorta etsimään itselleen vaikka sen opiskelija-asunnon tai jonkun halvan, mutta asiallisen luukun itselleen. Auttaisin vain, en tekisi kaikkea todellakaan itse, sillä siitä ei nuori opi ikinä. Hän voi aloittaa vaikka jo tänään kaivamaan netistä tietoja ja myös kirjaamaan ylös kaiken, mitä muuttoon vaaditaan alkaen sähkösopimuksesta keittiössä tarvittaviin lineisiin ja astioihin, pyyhkeisiin, lakanoihin, huonekaluihin jne. Listoja ja tietoa löytyy kyllä. Te ette auta, sillä tehtävän pitäisi olla yksin muuttavalle nuorelle ikioma oppimisasia. Sitten kun listaa on, voi hän neuvotella rauhallisin mielin ja aikuismaisesti mitä kotoa saa mukaan ja mitä pitää hankkia. Näin muutosta tulee konkreettisempaa ja päästään itse asiaan, eli rahaan.

Siinä te voitte auttaa taas, mutta nuori tekee itse 95%, eli hän etsii tiedot saatavilla olevista tuista ja yleensäkin rahasta. Työtä tekemällä saa rahaa, ei vanhempien lompakosta. Jos on kerran niin iso, että haluaa omilleen, pitää olla myls niin iso, että osaa ottaa asioista selvää. Alaikäisenä te olette vielä hieman vastuussa, mutta apua ei tule rääkymällä ja haukkumalla.

Pysytellään lujina ja älkää antako lapsen olla kukkona tunkiolla. Jos teillä on muitakin lapsia, niin muistakaa tasapuolisuus vastaisuudessakin!

Olen se kommentoija, joka kertoi helvetillisestä perhe-elämästä lapsuuden kodissaan.

Kyllä, tiedostin kyllä jo lapsena, että asiat olivat huonosti ja perheessäni olevan jotain pahasti pielessä. En vain lapsena tiennyt mikä tai miksi.

Vasta aikuisena tajusin vanhempieni olevan hyvinkin neuro-epätyypillisiä.

Kumpikaan ei kestänyt/jaksanut/osannut toimia nuorimman sisarukseni kanssa, joka siis sai diagnoosinsa vasta aikuisena. Dumppasivat sisaruksen aika pitkälti minun hoitooni, olen esikoinen ja sisarus iltatähti.

Teininä yritin sitten parhaani mukaan huolehtia nepsy-lapsesta. Traumat jäi niin minulle kuin sisarukselle, emmekä aikuisina ole juurikaan enää yhteydessä.

Kannan myös syyllisyyttä sitä, etten pystynyt parempaan. Tiedän kyllä, etten teininä varmasti olisi pystynytkään, mutta olin niin ohjelmoitu ottamaan vastuun vamhempieni puolesta ja olemaan se liima, joka piti perheen ja koko paketin kasassa, että on vaikea irrottautua tuosta syyllisyydestä.

Vasta nyt nelikymppisenä olen alkanut ajatella sitä, että minäkin olen ihan tarvitse, haluava ihminen, jolla on oma persoonallisuutensa, omat rajansa ja oma elämä.

Ei lopu teininä ainakaan. Aikuisena ehkä. Varmaan liika hössötys tai kontrollointi pahentaa hänen oloa tai jos teette tosiaan väärin jotain. Olisi parempi jos hän saa olla rauhassa, koulu varmaan raskas. Aikuinen voi silti olla ystävällinen ja neutraali, ei ole pakko ottaa joka teinin tunnetta itselleen, voi ottaa etäisyyttä. Tukea kun menee muualle asumaan, kyllä soittelee sieltä sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kirjolla oleva nuorempi sisarus, ja aikuisena olen ymmärtänyt, että molemmat vanhempani ovst myös enemmän tai vähemmän neurologisesti epätyypillisiä.

Vanhemmillani ei mitään diagnooseja ole, eivätkä sellaisten tarpeesta mitään ymmärrä, ovat jo lähes 70-vuotiaita, ja heille on riittänyt, että on käynyt töissä ja ruokkinut lapsensa ja that's it.

Sisarukseni sai diagnoosinsa vasta aikuisena, ja olisi lapsuudessaan tarvinnut kyllä monenlaista apua ja tukea, mutta ei sellaista 80-, ja 90- luvuilla ollut tarjolla. Ei ainakaan kouluttamattomien duunareiden lapselle.

Perhe-elämä oli yhtä helvettiä. Kaikki me sisarukset, niin nepsy kuin kaksi nenttiä oltiin ja ollaan kaiketi vieläkin vihaa täynnä.

Viha tosin hellitti kun otin etäisyyttä koko porukkaan ja niin ovat sisaruksenikin tehneet.

Tarinani nyt on vähän asian vierestä, mutta ehkä havainnollistaa sitä, että neurologiset epätyypillisyydet saattavat olla todellinen taakka, varsinkin läheisille ja jos näitä samaan perheeseen kasantuu useampia, aika myrkyllinen keitos on kasassa.

Koitko jo lapsena, että perhe-elämä oli yhtä helvettiä, vai vasta aikuisena? Meillä on tämän kyseisen nepsyn lisäksi kaksi muuta lasta, joista toinen on neurotyypillinen ja toinen nepsy. Nämä kumpikin kokevat ja ovat kokeneet perhe-elämämme hyvänä, ainakin niin sanovat ja näyttävät voivan hyvin. Vihaa täynnä oleva teini on autismin kirjolla, hyvinvoiva ja tyytyväinen on puolestaan ADD.

Mieheni on myös nepsy (sekä AS että ADD), kun itse tietääkseni olen nentti. Omassa lapsuudenkodissani oli yksi nepsyvanhempi (AS) ja yksi nentti. Meidänkin perhe-elämämme oli helvettiä, mutta tämä oli kaikille selvää jo silloin. Meitä on useampi sisarus, joista yksi kantaa vanhemmille kaunaa ja me muut ei, vaikka ongelmat olivat erittäin todellisia ja näkyviä. Vertaan omien vanhempieni toimintaa siihen, miten olemme itse toimineet lastemme kanssa, ja ero on valtava. Siksikin hämmästyttää, kuinka korkeat vaatimukset teini meihin kohdistaa, vaikka parhaamme yritämme.

Ja tuolla taustalla teitte lapsia? Ok..

Vierailija kirjoitti:

Antaa mennä vain. En surisi yhtään, vaan potku persiiseen ja heippatirallaa! Etsiköön itselleen kämpän, sisustakoon sen, hankkikoon sähkösopimuksen ja kaiken, hyvähän se on vain aikuistua.

Viha on vihaa aikuisenakin, ei kai se siitä muuksi muutu, jos sen luonteinen on kerran. Sinä olet hommasi hoitanut ja nyt on hänen vuoronsa jatkaa elämää tai olla jatkamatta.

Jos nuori täynnä traumoja ja vihaa, niin ei silloin vanhemmat ole tehneet "hommaansa". 

Aika teiniltä kuulostaa, ihan normaali kehitysvaihe siinä kohtaa kun on muuttamassa pois kotoa. Menee se ohi sitten kun pääsee omilleen, tsemppiä.

Mitenköhän me keski-ikäiset ollaan voitu selvitä lapsuudesta, koulusta, opinnoista ja perheen perustamisesta ilman terapeutteja, loputtomia neurologisia diagnooseja, täsmälääkitystä jne. Ei tietysti kaikki ole selvinnytkään mutta nykyistä lasten ja nuorison medikalisointia ei aikoinaan olisi voinut edes kuvitellakaan. Usa:ssa on menty jo niin pitkälle, että jokaiseen keski-ikäisenkin negatiiviseen tunteeseen on tarjolla jokin korjaava lääke. Tuli vain mieleen tästäkin keskustelusta, meni kieltämättä vähän ohi alkuperäisen aiheen.

Nuori tajuaa vanhempiensa arvon ja heidän tekemänsä työn kun muuttaa omilleen, tai sitten ei tajua. Itsellä meni useampi vuosi, ennenkuin aloin muistamaan ja tajuamaan niitä eri asioita, joita vanhempani tekivät hyväkseni ja sen lempeyden, jolla ohjasivat elämässä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kirjolla oleva nuorempi sisarus, ja aikuisena olen ymmärtänyt, että molemmat vanhempani ovst myös enemmän tai vähemmän neurologisesti epätyypillisiä.

Vanhemmillani ei mitään diagnooseja ole, eivätkä sellaisten tarpeesta mitään ymmärrä, ovat jo lähes 70-vuotiaita, ja heille on riittänyt, että on käynyt töissä ja ruokkinut lapsensa ja that's it.

Sisarukseni sai diagnoosinsa vasta aikuisena, ja olisi lapsuudessaan tarvinnut kyllä monenlaista apua ja tukea, mutta ei sellaista 80-, ja 90- luvuilla ollut tarjolla. Ei ainakaan kouluttamattomien duunareiden lapselle.

Perhe-elämä oli yhtä helvettiä. Kaikki me sisarukset, niin nepsy kuin kaksi nenttiä oltiin ja ollaan kaiketi vieläkin vihaa täynnä.

Viha tosin hellitti kun otin etäisyyttä koko porukkaan ja niin ovat sisaruksenikin tehneet.

Tarinani nyt on vähän asian vierestä, mutta ehkä havainnollistaa sitä, että neurologiset epätyypillisyydet saattavat olla todellinen taakka, varsinkin läheisille ja jos näitä samaan perheeseen kasantuu useampia, aika myrkyllinen keitos on kasassa.

Koitko jo lapsena, että perhe-elämä oli yhtä helvettiä, vai vasta aikuisena? Meillä on tämän kyseisen nepsyn lisäksi kaksi muuta lasta, joista toinen on neurotyypillinen ja toinen nepsy. Nämä kumpikin kokevat ja ovat kokeneet perhe-elämämme hyvänä, ainakin niin sanovat ja näyttävät voivan hyvin. Vihaa täynnä oleva teini on autismin kirjolla, hyvinvoiva ja tyytyväinen on puolestaan ADD.

Mieheni on myös nepsy (sekä AS että ADD), kun itse tietääkseni olen nentti. Omassa lapsuudenkodissani oli yksi nepsyvanhempi (AS) ja yksi nentti. Meidänkin perhe-elämämme oli helvettiä, mutta tämä oli kaikille selvää jo silloin. Meitä on useampi sisarus, joista yksi kantaa vanhemmille kaunaa ja me muut ei, vaikka ongelmat olivat erittäin todellisia ja näkyviä. Vertaan omien vanhempieni toimintaa siihen, miten olemme itse toimineet lastemme kanssa, ja ero on valtava. Siksikin hämmästyttää, kuinka korkeat vaatimukset teini meihin kohdistaa, vaikka parhaamme yritämme.

Ja tuolla taustalla teitte lapsia? Ok..

Kiitos tästäkin, kaikesta huolimatta. Mieheni sai nepsydiagnoosit vasta aikuisena, ja hän on hyvin miellyttävä, ystävällinen ja rakastava ihminen, joka on pärjännyt niin opinnoissa ja työelämässä kuin sosiaalisissa suhteissaan hyvin. En näe mitään syytä, miksi hänen ei olisi pitänyt hankkia jälkikasvua.

Itse voin parikymppisenä melko huonosti. Hain ja sain apua, kävin terapiat, ja koen olevani nykyään tasapainoinen ihminen taustastani huolimatta. Onko rankka tausta ikuinen este lasten hankkimiselle? Pitäisikö kaikki esim. alkoholistivanhempien vuoksi traumatisoituneet vaikka pakkosteriloida varmuuden vuoksi?