En ymmärrä miten ihmiset jaksavat ns. "ruuhkavuosia"... Hirveää pyöritystä aamusta iltaan.

No eihän kukaan pakota hankkimaan 3-4 lasta kahden vuoden ikäerolla. Siksi en oikeasti tajua näitä ruuhkavuosivalituksia.

Vierailija kirjoitti:

No eihän kukaan pakota hankkimaan 3-4 lasta kahden vuoden ikäerolla. Siksi en oikeasti tajua näitä ruuhkavuosivalituksia.

Juuri näin. Ei parane krapulaisen valittaa, jos on itse tullut ryypänneeksi.

Työttömyyteen ja terapiaan se mut johtikin. Vaikeinta on vanhempien hoitaminen.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmiset ovat nykyään niin heikkoa tekoa?

Elämä on erilaista. Asutaan kauempana sukulaisista, ja lasten koulunkäyntiinkin pitää vanhempien osallistua ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen sopeutuu.

Kyllä mä itsekin mietin, miten olen elämästä selvinnyt. Olen todella helposti rasittuva, en jaksaisi ikinä mitään ylimääräistä. Tänäkin iltana on tullut luokan whatsapp ryhmään kymmeniä viestejä, miten toteutetaan leirikoulukeräys. Mä en jaksa edes osallistua keskusteluun, mutta kaipa se täytyy sitten jotain mokkapaloja leipoa. Ideoikoon muut. Mieluiten maksaisin leirin ihan rahalla.

Mutta itse aiheeseen, omat lapset siis jo isompia. Kaikista rankin vaihe oli pikkulapsiaika. En vieläkään tajua miten onnistuin siinä edes välttävällä tasolla. Lasten sairastelut, puheterapiat, omat työt jne. Muistelen kauhulla.

Sama. Minkäänlaista apua ei ollut tarjolla (paitsi jos maksettiin lastenhoitajalle, ei ollut varaa kovin usein). Sitten kun tuli laste harrastusvaihe valittiin tarkoituksella sellaisia jotka ei kuormita perheen arkea liikaa.

Sama täälläkin. Toivottiin lapsia ja saatiin kolme ihanaa tenavaa, koko ajan ajatuksena, että itse hoidetaan ja hyvä niin, sillä puolet isovanhemmista ehti mullan alle heti ensimmäisen synnyttyä. Toista parivaljakkoa on koko ajan kiinnostanut omat harrastukset, matkustelu jne enemmän kuin lapsenlapset. Nyt kävi niin, että parivaljakon toinen osapuoli on lyhyessä ajassa mennyt täysin hoidettavaan kuntoon ja parempikuntoinen dumppasi hänet hoitokotiin, maristuaan ensin, että meidän pitäisi hoitaa tämä. Säälittää tietysti, että papin edessä parivaljakko on vannonut "hyvinä kuin huonoina päivinä", mutta huonojen päivien osalta tuo vala ei pitänytkään. Ymmärrän toki, että isovanhemmat saavat tehdä omat valintansa. Mutta niin saan minäkin ja valitsen viettää aikaa omien rakkaitten lasteni kanssa enkä hoitamalla ihmistä, joka ei ollut lapsistani koskaan kiinnostunut. Ruuhkavuosia ne toki meilläkin on, mutta pääosin antoisia :)

Vanhemmuus nykyään :D Lapset on niin paljon hoidossa, että tarhan tädit tuntee ne lapset paremmin kuin omat vanhemmat. Kyllä on rankkaa joo.

Lapset asuu päiväkodissa, käyvät kotona nukkumassa ja sitten on viikonloppulomat. On varmasti rankkaa, jos ne lapset ei nuku yöllä vaan harmillisesti heitä täytyy silloin huomioida :(

Minä nautin siitä että kotona on elämää ja minulla on tekemistä. Sohvalla makaaminenkin on ihan ok puuhaa mutta onnellisempi olen vaikka harrastustalkoissa tai lasten kanssa ulkoillessa. Se on oikeasti elämälaatua minulle vaikka välillä väsyttääkin. Myös nukuttaa hyvin ja ruoka maistuu!

Vierailija kirjoitti:

Mulla on 1,2,4v lapset, päivätyö johtoportaassa, samalla rakennutan omakotitaloa ja opiskelen yliopistossa. Aamulla herään klo 5.40 ja illalla nukkumaan klo 22. Vapaa-aikaa ei ole kuin pieniä hetkiä kerrallaan, lasketaan minuuteissa.

Täysin itseaiheutettuja haasteita elämääni, myönnän.

Mutta lapsesta lähtien olen opetellut sen niin, että saadakseen jotain, sen eteen on tehtävä töitä ja nähtävä vaivaa. Mikään ei tule eteen kannettuna sohvallamakaajalle.

M40

Tämä on kova !

Muista ottaa edes välillä vapaapäivä.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmiset ovat nykyään niin heikkoa tekoa?

No luepa tuota "onko teidät lapsena jätetty.." -ketjua niin huomaat miten paljon helpompaa ja huolettomampaa vanhemmuus oli ennen. Lapset jätettiin tosi usein oman onnensa nojaan ja sitä pidettiin ihan normaalina. Nykyään olisi joka toinen aiempien sukupolvien normaalina pitämä asia käytännössä heitteillejättö.  Nykyajan vanhemmat ovat kovassa prässissä ja suurennuslasin alla, virheitä ei saa tulla ja lapsia on vahdittava ihan joka hetki silmä kovana. Siihen päälle isovanhemmat jotka eivät hoida lapsenlapsia mutta jotka tarvitsevat lastensa apua hoitamaan kaikki raskaammat asiat omakotitalossa josta ei voi raihnaisenakaan muuttaa helpompaan asuntoon. Koska kyllähän ne lapset auttelee. Heidän omat vanhemmat kuukahtivat nuorempina tai kärrättiin vanhainkotiin pois jaloista.

Ei ihme että stressaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika aikaa kutakin.

t. 17- ja 20-vuotiaan äiti

Meillä se vaan jatkuu. Lapset 15 v ja 19 v.

Nuorempi sai pari vuotta sitten pahan burnoutin ja sen myötä autismidiagnoosin. Siihen asti oli ollut vain fiksu, rauhallinen, koulussa hyvin menestyvä lapsi. Oli raukka polttanut itsensä loppuun esittäessään "tavallista".

Nyt harjoitellaan kouluun menemistä ja riemuitaan jos hän pystyy pyöräilemään itsenäisesti lähikauppaan.

Niin ne ajat ja haasteet muuttuu.

Jaksan silti vielä uskoa tämä nuorempikin lapsi kykenee joskus itsenäiseen elämään. Nyt saa sentään terapiaa ja tukea haasteisiinsa, eikä joudu esittämään sellaista mitä ei ole.

Sama... aina ajatellut, että elämä helpottaa kun lapsista jo 4/4 aloittaa yläkoulun...no ei! sen myötä tuli lapselle masennus, itsetuhoisuus ym. Täysin huolehdittava tällä hetkellä(samaa tasoa kun pikkukoululainen; herätetään aamulla, ruoka tuodaan nenän eteen ja vahditaan, että syö, katotaan vaatteet yhdessä, kuljetetaan joka paikkaan yms.)

Itse teen kolmivuororyötä, mies epäsäännöllistä matkatyötä, mä olen niin uupunut, etten enää tiedä miten kauan tätä jaksan. 

Samaa mietin. Minusta olisi ihanaa jos minulla olisi oma lapsi ja erityisesti kun lapset olisivat isoja. Olisi myös ihanaa olla vanhana mummo. Mutta se pikkulapsiaika tökkii ja arki kuulostaa kauhealta. En tiedä sopeutuisinko siihen. Pidän lapsista mutta tarvitsen paljon unta ja omaa aikaa. Olisinpa todella rikas että voisin palkata lapselle hoitajan säännöllisesti helpottamaan arkea.

Vierailija kirjoitti:

Itse ihmiset ruuhkansa aiheuttavat. Lapsetkin opetaan ja väsytetään ainaiseen kiireeseen ja menemiseen.

Näin se on. Itse seurasin kotiäitinä, kun kaverit painoivat pää punaisena töihin ja tarhaan ja takaisin. Aina oli jollain täitä tai korvatulehdus. Toki myös tavoitteelliset harrastukset toi oman lisänsä soppaan. Erot tulivat yleensä siinä vaiheessa, kun mukulat oli saatu kouluikään ja molemmat vanhemmat ihan loppu. Varmaan vaikutti myös se, että perheessä piti olla kaksi autoa ja kallis omakotitalo, josta vanhemmat vuoroissa ajoivat 50 km milloin mihinkin suuntaan. Hurjaa menoa, enkä kyllä olisi itsekään sellaista kestänyt.

Upp

Pullamössösukupolvi ei jaksa, kun pitää roikkua somessa koko ajan, pelata videopelejä jne.

Minulla 4v ja vauva sekä yksi menehtynyt lapsi. Sain lapset vasta vanhemmalla iällä (kuopuksen ollessani 41v) ja koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Onneksi on työelämää jo niin paljon takana, että voin aika hyvin muokata työssä omaa kalenteria kotielämään sopivaksi. Puoliso on ihana ja kotona on maailman parasta olla. Nautin ja olen kiitollinen jokaisesta vuodesta.

Elämän parasta aikaa. Aina on ollut jollain lailla raskasta, mutta tästä saa itsekin jotain positiivista. Verrattuna esim. raskaat työpaikat, parisuhteet, läheisten sairastelut ja kuolemat.

Tietysti voi yrittää hiukan loiventaa kiirettä. Karsia esim. ohjelmoituja harrastuksia, hankkia vähemmän lapsia, asua ihmisten ilmoilla ym. 

Vierailija kirjoitti:

Itselleni lapsiperhearki kuulostaa ja myös näyttää sivusta seuranneena maanpäälliseltä helvetiltä. Koirassakin on ihan tarpeeksi vastuuta ja työtä, saati kakaroissa. Valittiin toisin, ei ole kaduttanut.

Kylläpä puhut rumasti lapsista kun käytät sanaa kakara. Varmasti hyvä että valitsitte toisin - niiden lasten kannalta.

Tämän takia en hankikaan lapsia ennen kuin olen tukevasti omalla alalla, josta oikeasti tykkään. Kamala ajatus tehdä työtä, josta ei pidä kaiken muun lisäksi. 

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia en hankikaan lapsia ennen kuin olen tukevasti omalla alalla, josta oikeasti tykkään. Kamala ajatus tehdä työtä, josta ei pidä kaiken muun lisäksi. 

Sama täällä. Olisi kamala ajatus tehdä päivisin työtä, josta ei tykkää varsinkin kun mielekkäitä harrastuksia ei ehdi ruuhkavuosissa toteuttaa työn vastapainona. Minulle on tärkeää kiinnittyä vahvasti oman alan työelämään ensin, silläkin riskillä että jään lapsettomaksi.