En ymmärrä miten ihmiset jaksavat ns. "ruuhkavuosia"... Hirveää pyöritystä aamusta iltaan.

Aika aikaa kutakin.

t. 17- ja 20-vuotiaan äiti

Ei tuohon voi muuta vastata kuin, että eipä siinä ole vaihtoehtoja. Kun on ne lapset hankittu ja töissäkin pitää käydä, niin eipä siinä voi lakata jaksamasta. Ihminen sopeutuu eri tilanteisiin pakon edessä.

Ihan hyvin selvitään kun on pakko. Kaksi autoa.

On se rankkaa. Mutta kuvittele miten rankkaa on olla mummo ja vaari jotka edelleen työelämässä ja hoitavat ruuhkavuosissa elävien lastensa jälkikasvua oman työn lisäksi. Muuten eivät selviäisi ruuhkavuosistaan ja uraputkistaan.

Onneksi on mökki, viedään katras sinne mukaan ja saavat vanhemmat vähän lepotaukoja edes viikonloppuisin.

Miten ihmiset ovat nykyään niin heikkoa tekoa?

Hyvin sujuu. Rankinta on kun lapset on ihan pieniä. Nyt kun isommat (7v ja 5v) harrastaa niin omaa aikaa on niiden lasten treenien aikana.

Mä.en jaksanut. Olin 2 vuotta sairaslomalla masennuksen ja ahdistuneisuuden vuoksi, nyt pääsin eläkkeelle. Vanhemmat elää vielä. N56.

Kaikkeen sopeutuu.

Kyllä mä itsekin mietin, miten olen elämästä selvinnyt. Olen todella helposti rasittuva, en jaksaisi ikinä mitään ylimääräistä. Tänäkin iltana on tullut luokan whatsapp ryhmään kymmeniä viestejä, miten toteutetaan leirikoulukeräys. Mä en jaksa edes osallistua keskusteluun, mutta kaipa se täytyy sitten jotain mokkapaloja leipoa. Ideoikoon muut. Mieluiten maksaisin leirin ihan rahalla.

Mutta itse aiheeseen, omat lapset siis jo isompia. Kaikista rankin vaihe oli pikkulapsiaika. En vieläkään tajua miten onnistuin siinä edes välttävällä tasolla. Lasten sairastelut, puheterapiat, omat työt jne. Muistelen kauhulla.

Ihanaa aikaa oli, ei ollut onneksi paljon aikaa jäädä pohtimaan omaa jaksamista. 

22, 21, 16 ja 12 vuotiaan äiti 

Toinen kierros meneillään, ei paina vieläkään.

21-vuotiaan äiti, vanhempiensa edunvalvoja

Se joka leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön.

Juu arkiaamuisin ylös klo 0530. Lapsi ylös klo 0545. Hoitoon klo 0615 ja siitä töihin. Klo 1530 kotiin ruokaa tekeen yms muuta. Mies joka toinen vko iltatyö klo 14 - 22 ja osansa teki hän..Petti vaan sillä aikaa tuoden panonsa kotiimme heti, kun oli lapsemme vienyt päiväkotiin klo 1030. Siinä oli aikaa .. klo 1350 asti.

Semmonen tapaus..

Vierailija kirjoitti:

Aika aikaa kutakin.

t. 17- ja 20-vuotiaan äiti

Meillä se vaan jatkuu. Lapset 15 v ja 19 v.

Nuorempi sai pari vuotta sitten pahan burnoutin ja sen myötä autismidiagnoosin. Siihen asti oli ollut vain fiksu, rauhallinen, koulussa hyvin menestyvä lapsi. Oli raukka polttanut itsensä loppuun esittäessään "tavallista".

Nyt harjoitellaan kouluun menemistä ja riemuitaan jos hän pystyy pyöräilemään itsenäisesti lähikauppaan.

Niin ne ajat ja haasteet muuttuu.

Jaksan silti vielä uskoa tämä nuorempikin lapsi kykenee joskus itsenäiseen elämään. Nyt saa sentään terapiaa ja tukea haasteisiinsa, eikä joudu esittämään sellaista mitä ei ole.

Jokainen luo ruuhkansa itse. Työ ja lapset ei pelkästään ruuhkaa tee, vaan kaikki muu homma mitä ihmiset haalii. Joka paikassa pitää mennä ja lomakin suorittaa. Sellaiseen ei minusta ole. Työt ja kolme lasta on olleet melko leppoisaa.

Suurin osa  niistä kiireistä ihan itse keksittyjä,  lasten kuskaaminen sataan eri paikkaan joka ilta yms.Ja pakko asua 500 kilsan päässä lähimmästä koulusta ja kaupasta.Ja lomalla pakko ajaa sinne 1500kilsan päähän peräkärryn kans.

Mutta aina on kuiteki aikaa napostella ja makoilla somen ääressä.

Parhaimmillaan kotona oli 6 henkeä, mies teki paljon töitä ja työreissuja, hoidin oman työn ja lapset sekä kodin. Nyt ollaan nuorimman kanssa kaksin ja voi kuinka kaipaankaan välillä noita aikoja, kun kotona oli omat lapset ja lapsipuoli kavereineen. Kivasti menee nytkin mutta olihan se ihanaa aikaa tuokin.

Mikä tässä on nyt niin vaikeaa? Olen vuoroviikko vanhempi ja ei juuri enempää ole tekemistä kun lapset on täällä. Lapset siinä 10v hujakoilla, itsekin käyn koulua. Lapset lähtee itse kouluun ja tulee sieltä pois. Aamulla toki herätän kun itsekin herään kouluun. Kotiin kun tulen, laitan ruuan. Ihan niinkuin yksin ollessakin. Sitten on vapaata ohjelmaa. Kuka tekee mitäkin tai tehdään yhdessä. Lapset ei halua harrastuksia, kysytty on useasti. Kavereitaan näkevät toki välillä. Iltapalan teen, mutta tekisin sen itsellekin. Sitten lapset nukkumaan, käyn sanomassa hyvät yöt ja se on siinä. Voin käydä lenkillä jos haluan, kyllä he sen aikaa keskenään pärjää. Silloin kun eivät vielä pärjänneet, oltiin vielä exän kanssa. Ja hän oli sen aikaa lasten kanssa.

Lapsivapailla viikoilla on välillä jopa tylsää. Toki lapseni on aina olleet ns helppoja tapauksia, mutta varmasti myös kasvatuksesta kiinni. Työt, koulut ja kämppä hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ei tartte suorittaa jos ei kiinnosta. Rahat riittää vaikka aina ei ole töitäkään. Ja nyt opiskelijana.

Itselläni on ollut viime vuosina ihan hirveä vauvakuume, mutta samaan aikaan myös vakava sairaus, joka on pakottanut siirtämään lapsihaaveita.

Samalla olen vierestä seurannut läheisten perheiden elämää. On vastasyntynyttä, monta koululaista ja teinejä. Ja kaikki vanhemmat enemmän tai vähemmän väsyksissä, olipa lasten ikä mikä tahansa.

Tässä kun oma sairaus alkaa hiljalleen helpottaa ja arki sen osalta on jo vapaampaa, olen alkanut ajatella, että ehkä en enää haluakaan sitä lapsiperhearkea. Ei minusta ehkä olisikaan siihen jokapäiväiseen rumbaan, jatkuviin aikatauluihin ja päivä toisensa jälkeen samanlaisina toistuviin rutiineihin.

Sairaus muutti arkeni moneksi vuodeksi, ja nyt kun olen ns. vapaa, en halua enää menettää sitä vapautta elää itselleni. Voin kuitenkin aina olla rakastava ja läheinen aikuinen ystävieni lapsille, ja uskon, että se on myös tärkeää.

Kaikki arvostus heitä kohtaan, jotka kunnialla jaksavat lapsiperhevuodet!

Sitä saa mitä tilaa.

Itselleni lapsiperhearki kuulostaa ja myös näyttää sivusta seuranneena maanpäälliseltä helvetiltä. Koirassakin on ihan tarpeeksi vastuuta ja työtä, saati kakaroissa. Valittiin toisin, ei ole kaduttanut.

Onneksi elämässä ei etukäteen tiedä, mitä se tullessaan tuo. Jälkikäteen sitä ihmettelee, että huhhuh, kuinka olen selvinnyt siitä ja tuosta, olenpa ollut reipas 😉.

Kun ei ole vaihtoehtoja, useimmiten haasteistakin selviää . Tsemppiä ruuhkavuosilaisille, itselläni jo onnellisesti ( ja haastavasti) takana👏