Iäkkäät vanhempani eivät ole enää yhtään kiinnostuneita minusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ollut ennenkään? Joskus niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niin haluttu.

Kyllä he ennen soittelivat, laittoivat kirjettä ja korttia ja osoittivat käydessäni, että ilahtuivat.

Tietysti oli vuodet, että joskus minulla ei ollut aina aikaa esim kun soittivat. Olen varmaan joskus ollut stressaantunutkin. Nyt minulla olisi aikaa ja halua olla heidän kanssa.

Mutta tuntuu, että he ovat ihan hylänneet.

Olen pahoillani. Taitavat vain olla väsyneitä. Jotkut väsähtäneet ihmiset jaksavat pitää peruskulisseja yllä vain pari tuntia ja sitten mielummin nukkuvat.

Pitäisin yksipuolisesti yhteyttä kuitenkin, vaikka tekstarein, vastaavat kun jaksavat.

Joo, näin olen jo tehnytkin, että käyn aika nopeasti, tunnin puolitoista olen ja sitten alankin jo lähteä. Itse keitän teen itselleni siinä välissä.

En tosiaan halua yhteyden katkeavan kokonaan, vaikka se onkin nyt kääntynyt niin, että ne tapaamiset ovat vähän yksipuolisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ollut ennenkään? Joskus niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niin haluttu.

Kyllä he ennen soittelivat, laittoivat kirjettä ja korttia ja osoittivat käydessäni, että ilahtuivat.

Tietysti oli vuodet, että joskus minulla ei ollut aina aikaa esim kun soittivat. Olen varmaan joskus ollut stressaantunutkin. Nyt minulla olisi aikaa ja halua olla heidän kanssa.

Mutta tuntuu, että he ovat ihan hylänneet.

Olen pahoillani. Taitavat vain olla väsyneitä. Jotkut väsähtäneet ihmiset jaksavat pitää peruskulisseja yllä vain pari tuntia ja sitten mielummin nukkuvat.

Pitäisin yksipuolisesti yhteyttä kuitenkin, vaikka tekstarein, vastaavat kun jaksavat.

Joo, näin olen jo tehnytkin, että käyn aika nopeasti, tunnin puolitoista olen ja sitten alankin jo lähteä. Itse keitän teen itselleni siinä välissä.

En tosiaan halua yhteyden katkeavan kokonaan, vaikka se onkin nyt kääntynyt niin, että ne tapaamiset ovat vähän yksipuolisia.

Ymmärrän tosiaan että tällainen muutos on vähän kumma mutta mielestäni puoleltasi oikein toimittu, ja eihän sitä paljon muuta voikaan. Veisin myös paljon tuliaisia, lehtiä ja leivonnaisia ja sellasta. Kuten varmaan teetkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ollut ennenkään? Joskus niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niin haluttu.

Kyllä he ennen soittelivat, laittoivat kirjettä ja korttia ja osoittivat käydessäni, että ilahtuivat.

Tietysti oli vuodet, että joskus minulla ei ollut aina aikaa esim kun soittivat. Olen varmaan joskus ollut stressaantunutkin. Nyt minulla olisi aikaa ja halua olla heidän kanssa.

Mutta tuntuu, että he ovat ihan hylänneet.

Olen pahoillani. Taitavat vain olla väsyneitä. Jotkut väsähtäneet ihmiset jaksavat pitää peruskulisseja yllä vain pari tuntia ja sitten mielummin nukkuvat.

Pitäisin yksipuolisesti yhteyttä kuitenkin, vaikka tekstarein, vastaavat kun jaksavat.

Joo, näin olen jo tehnytkin, että käyn aika nopeasti, tunnin puolitoista olen ja sitten alankin jo lähteä. Itse keitän teen itselleni siinä välissä.

En tosiaan halua yhteyden katkeavan kokonaan, vaikka se onkin nyt kääntynyt niin, että ne tapaamiset ovat vähän yksipuolisia.

Hoitokodista, iltaa! Vanhuksen elinpiiri kutistuu ja mielenkiinnon kohteet todella vähenevät vuosien kertyessä. Dementikkona tai ilman. Vanhus pystyy ottamaan rajoitetummin muita ihmisiä huomioon, kuin esimerkiksi viisikymppinen, joka vuorostaan onnistuu multitaskaamisessa erittäin hyvin. Myös arkipäivän harjoitus vanhuksilla puuttuu, eli ei tarvitse kantaa lapsista vastuuta. Silmien ei tarvitse enää olla selässä. Vanhus on myös usein verrattain sinut menneisyytensä kanssa, joten ei välitä 'vatvoa' ikäviä muistoja. Se on tietysti kurjaa nuoremmalle, joka vielä kovasti haluaisi työstää asioita, ja pettyy näistä tapaamisista. Et voi muuta kuin nuorempana ja joustavampana sopeutua. Jos vanhemmat kokevat jutunaiheet raskaana, he torjuvat aiheesta puhumisen. Elä spontaanisti siinä hetkessä. Saat hyvää mieltä aikaiseksi. Kyllä, se on epäreilua, mutta roolit ovat vaihtuneet. Sinä olet se aikuinen, eikä vanhempiesi 'kasvattaminen' tuo toivottua tulosta. Jos he luottavat sinuun, ja siten tunnustavat kasvavan avun tarpeensa, on suhde ihan hyvä.

Ei munkaan yli 80v äiti enää halua edes nähdä mua. Olisin vienyt hälle kukan tässä kerran mutta hän suuttui kun satuin kysymään, että eikö hän enää halua nähdä mua. Joo ei halua eikä huolinut kukkaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Huomasin saman kun vanhempani vielä elivät. Juhliin kyllä tulivat ja aina lapsiini ja minuun panostivat, mutta kun menin käymään niin kauniitjarohkeat oli hiukan tärkeempi kuin minä.

Ei minua haitannut, ymmärsin, että elämänpiiri on kaventunut ja enää ei oikein jaksa eikä pysy ajatus koossa.

Jälkeenpäin tajusin, että isä taisi odottaa, että saa viinin avata ja äitiä väsytti koko homma. Isän kunniaksi sanon, että osallistui koko ajan äidin hoitoon kun hän sairasti sairaalassa kaksi vuotta ennen kuolemaansa, joka päivä oli monta tuntia äidin kaverina. Nyt ovat vierekkäin mullan alla molemmat eikä mitään katkeruutta jäänyt. Elämä on, enkä minkään ole aina ollut niin ihana.

Päästin irti kun kuolivat, toivotin hyvää iäisyyttä ja kiitos tästä elämästä jonka sain.

Mun äidilleni kauniit ja rohkeat oli tärkeämpiä kuin minä jo silloin 30 vuotta sitten.

Mulla kans tällaiset vanhemmat, tosin he vanhentuivat jo siinä 60-v. synttärinään niin, etteivät jaksaneet enää mitään. Vierailut aina sinnepäin, eivät jaksaneet liikkuakaan enää. Lastenlapsia oli liian raskasta tulla katsomaan. Puhuivat vaivoistaan tuntikaudet, mitään muuta elämässä ei ollut eikä ole vieläkään. Olemme olleet liki 20 vuotta samassa tilanteessa. Voi jatkua hyvinkin toiset 20 vuotta, pitkä on nykyään ihmisen vanhuus ja raihnainen ajanjakso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne soittele oma-aloitteisesti mutta kyllä tykkää kun soitan ja kyselen miten menee. Oletko sinä kiinnostunut heistä? Olet kuitenkin jo aikuinen

Kyllä minä nyt yleensä heidänkin kuulumisia kyselen, mutta se on aina sellaista, että mitäpä meille nyt kuuluisi.

Ei minunkaan vanhemmilleni mitään kuulu. Elämä on samanlaista paikasta toiseen. Toinen viettää aikaa tietkoneella ja on kiinnostunut sukututkimuksesta, toinen katsoo televisiota ja lukee romaaneja. Ovat jo sen verran huonossa kunnossa, että vaikka asuvatkin ilman ulkopuolisia apuja, kodin ulkopuolelle lähdetään ainoastaan kaupassa käymään.

Vanhemmat ovat sinuun jostain syystä pettyneitä, mutta eivät sano sitä. Ei lapsenlapsia, vaikka oltaisi toivottu niitä, on lapsenlapsia, mutta ei sellaisia, joita olisi haluttu. Ei puolisoa tai vääränlainen heidän mielestään. Omasta lapsesta ei tullut oikein mitään heidän mielestään. Kyllä näinkin voivat ajatella. Voihan sitä vähän pitää taukoa yhteydenpidossa, jos eivät oikeasti kaipaa seuraasi juuri nyt. Pärjäävät tällä hetkellä ilman apuasi ja ajattelevat, että olet sitten käytettävissä, jos tarvitsevat oikeasti apuasi. Lepää ja ota vapaata ihmissuhteista. Pariskunta on tosiaan vielä tiiviisti yhdessä, mutta kun toisesta aika jättää, niin jäljelle jäänyt saattaa huomata kaipaavansa taas muiden sukulaisten seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomasin saman kun vanhempani vielä elivät. Juhliin kyllä tulivat ja aina lapsiini ja minuun panostivat, mutta kun menin käymään niin kauniitjarohkeat oli hiukan tärkeempi kuin minä.

Ei minua haitannut, ymmärsin, että elämänpiiri on kaventunut ja enää ei oikein jaksa eikä pysy ajatus koossa.

Jälkeenpäin tajusin, että isä taisi odottaa, että saa viinin avata ja äitiä väsytti koko homma. Isän kunniaksi sanon, että osallistui koko ajan äidin hoitoon kun hän sairasti sairaalassa kaksi vuotta ennen kuolemaansa, joka päivä oli monta tuntia äidin kaverina. Nyt ovat vierekkäin mullan alla molemmat eikä mitään katkeruutta jäänyt. Elämä on, enkä minkään ole aina ollut niin ihana.

Päästin irti kun kuolivat, toivotin hyvää iäisyyttä ja kiitos tästä elämästä jonka sain.

Mun äidilleni kauniit ja rohkeat oli tärkeämpiä kuin minä jo silloin 30 vuotta sitten.

Kaunarit tuli joka päivä, lapset harvemmin...

Sitten aloitukseen liittyen:

Kyllä vanhus väsyy eikä enää edes ymmärrä välttämättä kaikkea, mitä lapset tai lapsenlapset juttelevat. Toisille se väsymys tulee aiemmin, toisille myöhemmin. Mun isoäiti teki vielä 82-v mulle ja mun lapsille lämpimät ruuat kun mentiin kylään, jutteli sujuvasti pikkulasten kanssa, tuli pihalle katsomaan lasten pyöräilyt ja muut taidot... Olisi halunnut lapset hoitoonkin, mutta en tietystikään jättänyt (vaikka luultavasti olisi hyvin pärjännyt)

Nyt 92-v ei enää ole ajassa kiinni. Juttelee lähinnä siitä, ketkä kaikki tutut ovat kuolleet (lähes kaikki), ei osaa/jaksa enää edes keittää kahvia jne... Mielestäni tämä on normaalia. Toki haikeaa, mutta normaalia. On enemmän kiintynyt isääni kuin minuun. Minuun taas enemmän kuin seuraavaan sukupolveen... Eli ne kenen kanssa hänellä on pisin historia, ovat lopulta läheisempiä, mikä on luonnollista.

Ennen oli empaattinen, nykyään puhuu 99% itsestään: kuolleista ystävistään, kivuistaan, ikävästään kotiin (joutui muuttamaan palvelutaloon), lapsuudestaan, vanhemmistaan yms. Jaksaa tunnin vierailun, 80-vuotiaana toivoi koko päivän vierailua ja 70-veenä koko viikon vierailua....

Oho, kyllä mun 80 + äiti on ihan yhtä kiinnostunut kuin ennenkin. En oo tullut ajatelleeksi että vanhuuden myötä tuollainen voisi muuttua, tosi ikävää jos niin käy. Onneksi heillä on toisensa, eivät liene yksinäisiä ainakaan. Mutta hyvä että jaksat kaikesta huolimatta yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ollut ennenkään? Joskus niitä lapsia vaan tuli vaikka ei niin haluttu.

Kyllä he ennen soittelivat, laittoivat kirjettä ja korttia ja osoittivat käydessäni, että ilahtuivat.

Tietysti oli vuodet, että joskus minulla ei ollut aina aikaa esim kun soittivat. Olen varmaan joskus ollut stressaantunutkin. Nyt minulla olisi aikaa ja halua olla heidän kanssa.

Mutta tuntuu, että he ovat ihan hylänneet.

Olen pahoillani. Taitavat vain olla väsyneitä. Jotkut väsähtäneet ihmiset jaksavat pitää peruskulisseja yllä vain pari tuntia ja sitten mielummin nukkuvat.

Pitäisin yksipuolisesti yhteyttä kuitenkin, vaikka tekstarein, vastaavat kun jaksavat.

Kiitos tälle ja kaikille muille vastaajille kokemustenne jakamisesta, saan näistä todella paljin ajatuksia ja voimaa.

Olin jopa ajatellut, että muuttaisin heitä lähemmäs nyt kun voin, mutta heidän käytöksensä takia peräännyin.

Mutta mietin näitä kaikkia vielä. Kiitos siis!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomasin saman kun vanhempani vielä elivät. Juhliin kyllä tulivat ja aina lapsiini ja minuun panostivat, mutta kun menin käymään niin kauniitjarohkeat oli hiukan tärkeempi kuin minä.

Ei minua haitannut, ymmärsin, että elämänpiiri on kaventunut ja enää ei oikein jaksa eikä pysy ajatus koossa.

Jälkeenpäin tajusin, että isä taisi odottaa, että saa viinin avata ja äitiä väsytti koko homma. Isän kunniaksi sanon, että osallistui koko ajan äidin hoitoon kun hän sairasti sairaalassa kaksi vuotta ennen kuolemaansa, joka päivä oli monta tuntia äidin kaverina. Nyt ovat vierekkäin mullan alla molemmat eikä mitään katkeruutta jäänyt. Elämä on, enkä minkään ole aina ollut niin ihana.

Päästin irti kun kuolivat, toivotin hyvää iäisyyttä ja kiitos tästä elämästä jonka sain.

Mun äidilleni kauniit ja rohkeat oli tärkeämpiä kuin minä jo silloin 30 vuotta sitten.

Kaunarit tuli joka päivä, lapset harvemmin...

Sitten aloitukseen liittyen:

Kyllä vanhus väsyy eikä enää edes ymmärrä välttämättä kaikkea, mitä lapset tai lapsenlapset juttelevat. Toisille se väsymys tulee aiemmin, toisille myöhemmin. Mun isoäiti teki vielä 82-v mulle ja mun lapsille lämpimät ruuat kun mentiin kylään, jutteli sujuvasti pikkulasten kanssa, tuli pihalle katsomaan lasten pyöräilyt ja muut taidot... Olisi halunnut lapset hoitoonkin, mutta en tietystikään jättänyt (vaikka luultavasti olisi hyvin pärjännyt)

Nyt 92-v ei enää ole ajassa kiinni. Juttelee lähinnä siitä, ketkä kaikki tutut ovat kuolleet (lähes kaikki), ei osaa/jaksa enää edes keittää kahvia jne... Mielestäni tämä on normaalia. Toki haikeaa, mutta normaalia. On enemmän kiintynyt isääni kuin minuun. Minuun taas enemmän kuin seuraavaan sukupolveen... Eli ne kenen kanssa hänellä on pisin historia, ovat lopulta läheisempiä, mikä on luonnollista.

Ennen oli empaattinen, nykyään puhuu 99% itsestään: kuolleista ystävistään, kivuistaan, ikävästään kotiin (joutui muuttamaan palvelutaloon), lapsuudestaan, vanhemmistaan yms. Jaksaa tunnin vierailun, 80-vuotiaana toivoi koko päivän vierailua ja 70-veenä koko viikon vierailua....

No niin, tutulta kuulostaa! Tämä se tuntuu suunta olevan meilläkin. Että tämmöistä se monella ikääntyvällä sitten on. Tuntuu kurjalta, en ollut varautunut, mutta näin se näyttää juuri menevän.

-ap

Alkava muistisairauskin voi vaikuttaa niin, että vain ne ihan  omat asiat kiinnostaa.

Isälläni ei ollut muistisairautta, mutta eipä hän aina edes noussut sängystäkään kun menimme käymään. Ei meillä vaan ollut mitään kiintymyssuhdetta.

Minä oon ainut lapsi ja ollut vanhempieni kanssa hyvin läheinen koko ikäni.

Äiti on nyt 76-vuotias, terve ja toimintakykyinen. Isäni kuoli kaksi vuotta sitten

Soitetaan äidin kanssa päivittäin toisillemme. Nähdään muutaman kerran viikossa.

Olen koko ikäni tuntenut miten vanhempani välittävät minusta ja ovat auttaneet todella paljon.

Tuntuu ihan oudolta ettei omasta lapsesta olla kiinnostuneita kuten täällä on moni kirjoittanut. Täysin vieras maailma mulle.

Mitä, jos näyttäisit heille aloituksesi, ap? Eihän tuo huonommaksi enää voi mennä, ja kun ei ole riitaakaan ollut, niin ei riidan syntyminenkään asioita pahentaisi. Pahimmillaan suuttuvat, neutraaleimmillaa eivät kiinnostu, parhaimmillaan herättelee.