Hävettää ujo tytär!

Mutta tee oikeasti kaikkesi, ettei tyttäresi huomaa häpeääsi. Ujoutta pahempaa on se, jos tyttö kokee, ettei kelpaa ujoutensa takia ja ole riittävän hyvä.

Kyllä minä ainakin voin ujon lapsen äitinä tunnustaa, että USEIN hävettää. Olen lukenut paljon temperamentistä ja tiedän ettei asia oikeasti ole ongelma, mutta silti. On se vaan vähän kypsä tilanne, kun lapsi istuu uusissa tilanteissa vaikka miten kauan sylissä kun muut lapset paahtaa iloisina ympäriinsä. Muut äidit katsoo säälivästi ja sen näköisenä, että pitäis sunkin vähän liikkua tuon muksusi kanssa, ettei olis noin mettäpöllö. Ja me liikutaan! Meillä on sosiaalista elämää paljon!

Meillä oli superujo esikoinen 1,5 vuoden iässä, mutta nyt 3,5-vuotiaana sosiaalinen.



Anna ujostella! Elä pakota väkisin muiden seuraan. Anna aikaa tottua muihin ihmisiin. Eikä ujossa lapsessa ole mitään hävettävää!



Ala vähän kerrallaan viedä tilanteisiin, joissa hulinaa ympärillä. Erilaisia ihmisiä. Anna lapsen kaipaama turva aina kun lapsesta siltä tuntuu. Pikkuhiljaa ja vähänkerralaan. Kyllä ajan kanssa tottuu ja oppii, että muut lapset ja ihmiset ovat kivoja! Näin ainakin meillä!

Kyllä se niin on, että ujoutta pidetään edelleen vikana. Ihan kuin kasvatuksessa olisi joku vika tms. mutta ei se niin ole. Tiedän kyllä tunteesi, hävetyksestä. On todella raivostuttavaa, kun ujo lapseni ei pääse mihinkään juttuihin mukaan ilman raivokasta tsemppausta. Kun lapseni aloitti futiksen pelaamisen viime kesänä, niin varmaan ensimmäiset kuusi kertaa sai kyllä olla psyykkaamassa lasta mukaan, vaikka näki, että itsekkin haluaisi, mutta ujous esti. Se, että sosiaalisten lasten vanhemmat mahdollisesti vielä katsovat tilannetta ihmeissään ei helpota asiaa yhtään. Mutta, tämä meidän ujo poikamme on jos mahdollista maailman ihanin pieni poika, raivostuttava aika ajoin, mutta paras kaikista- minun mielestäni. Toivottavasti sinäkin opit löytämään tämän puolen tyttärestäsi.



Pojalla on kaksossisko joka on kuin mikäkin elohiiri, erittäin sosiaalinen ja helposti ystävystyvä...että se ei todellakaan ole kasvatuksesta kiinni millainen lapsi on, se on se tempperamentti mikä meidän kulkua määrää.

Hiukan nuorempi kuin tyttäresi.



Esim kyläillessä kavereilla jossa muitakin lapsia, alkaa heti itkeä jos kuuluu kovaa ääntä, joku kiljaisee tai koskettaa häntä.





Minua ei se hävetä lainkaan, mutta välillä mietin, että luulevatkohan ystäväni, että olen jotenkin aiheuttanut lapseni ujouden ja arkuuden. Kuitenkaan näin ei ole, sillä me olimme molemmat samanlaisia pieninä, siis minä ja lapsen isä.

Siis tietysti haluan tukea häntä (olen itsekin ollut ujo) mutta kun tuntuu siltä, että kaikki muut lapset ovat niitä rohkeita... Syyllistän itseäni siitä, etten ole antanut hänen nähdä muita tarpeeksi, vaikka pihalla heilummekin paljon.



Isovanhemmatkin ihmettelevät ja puhuvat jo tytön " karaisusta" mutta siihen en halua lähteä, ties mitkä traumat saa..



Kuinka siis rohkaista miellyttävällä tavalla?

jos lapsia on esim. hiekkalaatikolla, menkää yhdessä toiselle reunalle hiekkistä istumaan. Juttele lapselle siitä mitä toinen lapsi tekee (" joutuu" katsomaan sinne päin). Hivuttautukaa lähemmäksi, lapsen tahtiin tietysti. Seuraavalla kerralla sujuu jo paremmin...



Anna aikaa tutustua, anna rauhassa katsella vieressäsi toisten touhuja, menkää lähemmäksi kun tuntuu että lapsi uskaltaa. Yhdessä. Sitten kun lapsi touhuilee jotakin, ota muutama askel kauemmas niin että hän saa vähän etäisyyttä mutta että olet kuitenkin ihan lähettyvillä jos tulee hätä...

eikös kyseessä ole kuitenkin enemmän vierastaminen? Se menee ajan kanssa ihan itsestään ohi.

Noin pientä kuin 1,5-vuotiasta ei mielestäni edes saisi alkaa " karaisemaan" . Lapsen pitää saada olla sellainen kuin on.

Keltikangas-Järvisen Temperamentti-kirja! Se on tosi avartava.



Minusta ujoudessa ei ole mitään hävettävää, sehän voi olla suloistakin,



t. yhden räyhä- & riehupetterin äiti

muutoin koittaisit pumpata rohkeutta siihen tyttöön. Tyttö matkii sinun tekemisiäsi ja sanomisiasi vieraiden ihmisten kanssa. Jos itsekin olet hiljainen hiirulainen eikä oma sosiaalinen käytöksesi ole kovin sulavaa niin mitä voit odottaa tytöltäsi?

Et siis ole tyytyväinen häneen, kun hän ei ole reipas ja aktiivinen? Luuletko, että lapsesi ei vaistoa odotuksia ja vaatimuksia, joita asetat hänelle ja ne vain pahentavat tilannetta, kun edes sinusta omasta äidistään hän ei saa turvaa.



Hyväksy lapsesi ja anna hänen kasvaa rauhassa, äläkä aseta hänelle mitään vaatimuksia, se on paras lääke ujouteen, hänen pitää tuntea olonsa turvalliseksi, ennen kuin hän uskaltaa.

Inhottava paine koko ajan tehdä asioita jotka jännitti sikana. Olin aina vastahankaan, en halunnut osallistua pienenä osuuspankin nappulahiihtoihin, menin soittotunneille vuotta myöhemmin kuin kaksi vuotta nuorempi siskoni, kouluaika oli piinallinen jne.

Olen itse ollut tosi ujo lapsena. Satuin sitten valitsemaan syistä joita en viitsi tässä retostella opiskelualan, jossa näkyvä ujous karsittin suurin piirten pois noin kuuden vuoden aikana. Se oli varsinkin alussa ihan helvetillistä, mutta putken toisessa päässä oli huomattavasti vähemmän ujo minä. Edelleenkin tunnistan itsessäni sen taipumuksen uusissa tilanteissa vetäytyä tarkkailemaan, mutta pystyn jo olemaan paljon rohkeampi ja uskon että aika harva enää pitää minua ujona. Ja näin sen pitäis esim. Keltikangas-Järvisen mukaan mennäkin. Eli aikuisiällä lisähaasteilla opetellaan hallitsemaan ujoutta, ei lapsena, koska lapsilla ei ole keinoja tietoisesti käsitellä asiaa jne.



Mutta asiaan. En siis itse ole enää sosiaalisissa tilanteissa ujo. Saatan esim. mennä äiti-lapsikerhossa ensimmäisenä puhumaan uusille ihmisille, osallistun keskusteluun, kerron vitsejä ja niin edelleen.. Eli mielestäni en ole lainkaan opettanut lapselleni ujoutta. Mutta silti lapseni on tuskallisen ujo ja kiva sitten lukea näitä olet opettanut lapsesi ujoksi kommentteja...

Mahtaa olla lapselle äärettömän stressaavaa vain, jos koko ajan kiikutetaan jonnein. Ja niille karaistusta haluaville isovanhemmille pitää kertoa, että lapset kehittyy omaan tahtiinsa. Ei ketään voi pakottaa rohkeaksi rämäpääksi, jos on ujo luonteeltaan.



Kunhan ap lapsesi kasvaa, ota tavaksi, että kerrot uudesta tilanteesta mahdollisimman paljon. Tai kerro jo nyt tietenkin. Meillä auttoi paljon se, että kerroimme ujolle tytöllemme uusista tilanteista ja kertasimme vanhojakin. Sopeutui paljon nopeammin.



Itse en koskaan ole hävennyt tyttäreni ujoutta. Joskus vähän harmittaa lapsen puolesta. Toisaalta olen tyytyväinenkin. Tiedänpähän ettei lapsi lähde vieraiden mukaan. Eikä karkaa.

ei sitä saa enää olla ujokaan.... :-(

Mikä siinä ujoudessa on niin pahaa että se pitää kitkeä pois?? ja se että lapsi on vielä noin pieni....

Ei tuossa tilanteessa voi muuta kuin kulkea ihmisten parissa ja tukea lasta, siitä se pikkuhiljaa luottamus ventovieraisiin syntyy jos on syntyäkseen. Mitään hävettävää ei ole, anna lapselle aikaa...

ainoa asia mikä hävettää on se, etten tajunnut sitä kun lapsi oli pieni, vaan yritin työntää " rohkeasti" mukaan kaikkeen kivaan. Voi miten kiusaantuneeksi hän onkaan itsensä tuntenut.

Enää en väkisin raahaa mihinkään vaan annan itse päättää haluaako lähteä. Sanoo kyllä jo suoraan, että kaikki " täti-kutsut" kammottaa.

siis lapsi aina alus vähä ujo ja kattelee. sitten uskaltautuu menemään. Mut aivan hirmusen kova puhumaan!! välillä " hävettää" kun kertoo juttujaan ja tilanne ei ole aina se paras. siis ei valehtele mut turhan avoimesti kertoo kaikist kaikille. Muuten suht rauhallinen ja tosi tottelevainen lapsi.

Meillä on tosi ujo tyttö, mutta nyt 3v:nä jo mennä melskaa niin että ei perässä pysy. Tietyissä tilanteissa kyllä vielä ujostelee, mutta se on luonnollista. Paremminpa vaan pysyy mustelmitta jos ei tunge joka paikkaan nenäänsä liika pienenä, esim. hiekkiksellä. Ja ei syö sitä hiekkaa siellä niin.



Voit käyttää rauhallisemmissa paikoissa leikkimässä, missä ei oo niin paljon muita lapsia. Ja tutustua yksitellen joihinkin lapsiin, niin jos löytyisi joku hyvä oma vakiokaveri, jota ei tarvi sitten ujostella niin kovasti. Ja sitä kautta sitten ujous pikkuhiljaa kasvaessa häviää.



Pahinta mitä voi tehdä, on pakottaa johonkin harrastuksiin ja joka paikkaan niin että lapsi itkee ja torua vielä päälle. :( Parempi vaan ettei kaikki namusedät tule kimppuun.



Meidän pienempi 1v ei ole ujo, ja saa koko aika olla menemässä väliin, kun hiekkiksellä häviää näköpiiristä vaarallisiin paikkoihin ja menee ryöstämään toisten lasten lelut ja leikkeihin tunkee mitään ujostelematta mukaan ja toisaalta saa vielä pienempänä köniinsä koko aika... ja toisaalta monet ei edes halua että heidän pikkupilttejään edes lähestytään metriä lähemmäs, en tiedä mitä tauteja he (siis vanhemmat) pelkäävät..

oli tosi hyvä viime viikolla. Siis se ujousjakso. Kahden ujon ja yhden rohkean lapsen äitinä katsoin sitä erittäin kiinnostuneena.



Ohjelmassahan Keltikangas-Järvinen monta kertaa korosti sitä, että lasta ei saa alkaa siedättää. Ujous on todellakin temperamenttipiirre eli tapa reagoida uusiin asioihin. Ja ujokin voi olla erittäin sosiaalinen ja sosiaalisilta taidoiltaan etevä. Siedätystä voi kokeilla vasta sitten, kun henkilö itse tajuaa, mitä on tekemässä ja miksi.



Luojan kiitos Suomessa ujoutta ei hoideta lääkkein eikä sitä pidetä sairautena. K-J muuten kertoi Kiinassa ja USAssa tehdystä tutkimuksesta, jossa seurattiin lasten kasvua ja kehitystä. Kiinassa ujoutta pidetään arvostettuna piirteenä ja syrjäytyneitä tulikin useammin niistä lapsista, jotka olivat hyvin ulospäinsuuntautuneita. USAssa asia oli päinvastoin eli ujot olivat suuremmassa syrjäytymisvaarassa.