Lue keskustelun säännöt.
Kun vanhempanne lukivat teille lapsena iltasatuja, miten he lukivat? Normi lukuäänellä vai eläytyen?
13.08.2022 |
Niin, luettiinko teille miten normaalisti nyt tekstiä ääneen luetaan, vai luettiinko tekstiin eläytyen (siis. esimerkiksi jos tekstissä joku kuiskaa, hänen repliikkinsä luetaan kuiskaten jne)? Minulle luettiin iltasatuja ihan tasaisesti normiäänellä, ja pidin siitä. Olin joskus kaverilla yökylässä, ja olin jotenkin järkyttynyt, kun hänen äitinsä luki meille niin kovin eläytyen 😁 Ihan kuin olisi jotain näytelmää kuunnellut. En tykännyt.
Kommentit (30)
Iså luki eläytyen, äiti posotti kaikki äänet samalla lailla. Itse luen eläytyen ja lapset tempautuvat kyllä mukaan tarinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä luki normaalisti. Äiti luki jotkut tietyt kirjat eläytyen ja toiset kirjat taas normaalisti. Yksi lempikirjoistani oli Leipuri ketosen ongelma, ja sen äiti aina luki eläytyen ja tykkäsin tosi paljon.
En muista eläydyttiinkö kuinka paljon, mutta itse luen eläytyvällä ja eri hahmoille oman persoonallisuuden ja äänen antavalla tyylillä, jos vain väsymykseltäni jaksan :) Lapsen isä taas on tasainen posottaja, eikä ole itse lapsena saanut kuulla iltasatuja juuri lainkaan (mikä on todella surullista, meillä luettiin joka ilta ja se oli myös tärkeä yhdessäolon hetki). Voitte ehkä arvata, kumman lukutyylistä lapsi pitää enemmän :)
Ei minulle koskaan luettu mitään lapsena.
Itse kun luen lapsille niin eläydyn hieman ja luen eri henkilöiden tekstit eri äänellä ja sitten se "kertojan" ääni eri tavalla. Tuntuvat tykkäävän. Mies ei lue lapsille ollenkaan.
Puoliso luki nopeasti posottaen niin ettei sanoista saanut selvää. Oli kuulemma raskasta lukea iltasatuja ääneen, siksi hän toimi näin. Minä luin eläytyen, koska minusta se oli kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Normaalisti. Muistan, että ainakin Peppi Pitkätossua ja aina tehtiin kynällä merkki siihen kohtaan mihin oli jääty edellisiltana. Meille luettiin harvoin, mutta silti sen muistaa niin elävästi, ehkä juuri siksi.
Meillä taitettiin sivun ylälaidasta osa, vaikkei iltasatuja lukenut isä siitä tykännytkään.
Vierailija kirjoitti:
Iså luki eläytyen, äiti posotti kaikki äänet samalla lailla. Itse luen eläytyen ja lapset tempautuvat kyllä mukaan tarinaan.
Minä taas tykkäsin tasaisesta lukemisesta, kun se jätti jotenkin omalle mielikuvitukselle enemmän tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puoliso luki nopeasti posottaen niin ettei sanoista saanut selvää. Oli kuulemma raskasta lukea iltasatuja ääneen, siksi hän toimi näin. Minä luin eläytyen, koska minusta se oli kivaa.
Vanhemmista: äiti luki eläytyen, isä ei lukenut muistaakseni lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaalisti. Muistan, että ainakin Peppi Pitkätossua ja aina tehtiin kynällä merkki siihen kohtaan mihin oli jääty edellisiltana. Meille luettiin harvoin, mutta silti sen muistaa niin elävästi, ehkä juuri siksi.
Meillä taitettiin sivun ylälaidasta osa, vaikkei iltasatuja lukenut isä siitä tykännytkään.
Siis sellainen pieni "korva" sivun yläreunasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan lukenut mitään iltasatuja koskaan, ei sellainen lapsen "hemmottelu" tullut meidän perheessä kyseeseenkään. Illalla komennettiin vaan tiukasti sänkyyn ja silmät kiinni. Vanhemmat oli sitä mieltä että opetelkoot itse lukemaan jos satuja haluavat lueskella. Kun opin lukemaan viisivuotiaana niin sitten kyllä sain jo muutamia kirjojakin lahjaksi.
Eivät lukeneet paitsi kun olin jotain 0-2-vuotias. Eli en muista niitä aikoja. Opin itsekseni lukemaan ilman opastusta aika pienenä, joten luin omat iltasatuni. Surullista oikeastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti luki hillitysti eläytyen, esimerkiksi repliikit hieman eri äänellä kuin ns kertojan osuuden. Tykkäsin kuunnella ja äiti lukikin joka ilta niin kauan että olin noin 12v :) oli siinä toki pikkusiskokin kuuntelemassa. Isä ei ole ikinä lukenut minulle kirjaa.
Lukivat normaalilla äänellä, äiti saattoi vähän eläytyä, esimerkiksi luki vähän kiukkuisemmin, jos "joku kivahti". Onneksi eivät tehneet mitään eri ääniä eri henkilöille, se olisi ollut kiusallista.
Luen itse suunnilleen samaan tapaan, äänenvoimakkuutta ja painoja saatan muutella, mutta en rupea kimittämään tai mörentämään ääntäni. Luen ehkä vähän liian nopeasti, kun kirjoja tuntuu löytyvän aina kovin iso kasa luettavaksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eivät lukeneet paitsi kun olin jotain 0-2-vuotias. Eli en muista niitä aikoja. Opin itsekseni lukemaan ilman opastusta aika pienenä, joten luin omat iltasatuni. Surullista oikeastaan.
Surullista kyllä. Minä opin lukemaan 5-vuotiaana, mutta minulle luettiin iltaisin ennen nukkumaanmenoa vielä 5. luokalla. Olisin siis kyennyt itsekin lukemaan, ja luinkin tosi paljon, mutta oli mukavaa saada kuunnella jonkun muun lukemista,. Se oli sellainen kiva rutiini, ja kyllä vielä 5-luokkalaisenakin mielellään kuunteli. Etenkin kun kirjat oli nuortenkirjoja, ja eteen tuli asioita, joita ei aina ymmärtänyt. Oli kiva pystyä kysymään aikuiselta ja saada selitys asiaan.
Monotonisella "uniäänellä". Minun oli tarkoitus nukahtaa satuun, ei innostua siitä.
Tasaisesta lukutyylistä pitävät: mitä mieltä olette äänikirjoista? Niissäkin eläydytään aika lailla etenkin lastenkirjoissa.
Joskus kun en jaksa väsymykseltä panostaa ja luen tasaisesti posottaen, lapset protestoivat: Lue kunnolla!
Äiti luki eläytyen, isä ei. Pidin äidin tavasta enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Tasaisesta lukutyylistä pitävät: mitä mieltä olette äänikirjoista? Niissäkin eläydytään aika lailla etenkin lastenkirjoissa.
Joskus kun en jaksa väsymykseltä panostaa ja luen tasaisesti posottaen, lapset protestoivat: Lue kunnolla!
Inhoan äänikirjoja. Satukasetit lapsille ok.
Satuja luettiin, mutta ei iltasatuja. Hauskalla äänellä kyllä. Olen syntynyt 1947. Omat oppivat niin aikaisin lukemaan ettei sitten enää heille luettu. Kuopus luki jo 4 vuotiaana sanomalehteä.
Normaalisti. Muistan, että ainakin Peppi Pitkätossua ja aina tehtiin kynällä merkki siihen kohtaan mihin oli jääty edellisiltana. Meille luettiin harvoin, mutta silti sen muistaa niin elävästi, ehkä juuri siksi.