Olivatko äitinne teidän kanssanne, kun olitte lapsia?

Eipä oikeastaan ollut. Jäi semmoinen olo ettei ehkä lasta (olen ainut lapsi) olisi halunnutkaan tai tajusi myöhemmin ettei ole hänen juttunsa. Kritisoi minua usein kun en ole tarpeeksi itsenäinen ja reipas, tämä siis alkoi varmaan jo silloin kun en osannut edes kävellä - itsenäisempi olisi pitänyt olla jo vauvana. Häntä aina ärsytti jos olin hankala eli itkin tai halusin häneltä jotain, ei tykännyt yhtään lohduttaa tai keskustella asioista niin että olisin lapsena ymmärtänyt. En tajunnut monesti miksi hän suuttui tai mitä olin tehnyt kun ei hän sitten vaivautunut minulle asiaa selventämään. No, huono itsetuntohan tuosta jäi enkä osaa pyytää ikinä keneltäkään apua kun pitää itse pärjätä.

Ei mitään. Asuimme samassa taloudessa minun 3v-10/12v elinajan. Äitini aika meni töiden lisäksi miehen/miesten seurassa ja kotityöt hoiti yksin. Lomani vietin isovanhemmilla, en tiedä mitä äitini teki lomillaan.

Ei ollut. Hän istui aamusta iltaan sohvalla television ääressä ja meidän lasten piti huolehtia toinen toisistamme.

Äiti ei juuri leikkinyt meidän kanssamme, leikkiseurana oli vuotta nuorempi sisarus ja isän sai haastetuksi peleihin tai riehakkaisiin leikkeihin (sählyä sisällä, lumisotaa talvella, lautapelejä). Mihinkään mielikuvitusleikkeihin teetä juomaan tms. ei kyllä vanhempia koskaan kaivattukaan.

Äiti sen sijaan luki paljon lapsille, pelaili korttia, veti kerhoa ja oli leireillä mukana ja muutenkin osallistui meidän harrastuksiin. Isäkin oli niissä mukana myös.

Lisäksi äiti oli koko lapsuuteni saatavilla, joko kotiäitinä tai töissä kotona pph:na. Eli päivisin ehti mainiosti viettää aikaa hänen kanssaan

Kyllä hän välillä leikki, askarteli, piirsi, teki käsitöitä ja keskusteli kanssani ja otti mukaan kyläpaikkoihin. Hän kävi töissä ja oli iltaisin aika poikki, mutta kyllä hänellä oli aikaa minulle. Hän oli ihmisenä aika vajavainen, mutta kyllä hän antoi paljon rakkautta ja läsnäoloa.

Heips

Olin lapsi 1960 luvulla. Äitini oli töissä, mutta huolehti meistä lapsista. Samoin kuin isäni, oli ehkä aikaansa edellä.

Ihan turvallinen lapsuus, vaikka vanhemmat eivät sinänsä leikkineet meidän kanssa. Kylällä riitti kyllä lapsia joka taloon ja meininki oli vhän " koko kylä hoitaa".

Äitini, luki, jutteli, askarteli ja teki kaikenlaista kanssani. Meillä oli hyvin läheiset välit.

Jos joku pullamössö on tärkeämpää kuin lapsen kanssa maailmaan yhdessä eläytyminen, kyse on sellaisesta persoonallisuushäiriöstä, jossa mielen jakaminen toisen kanssa ei yksinkertaisesti onnistu. Sellaisen ihmisen on mahdotonta kasvattaa edes koiraa tai kouluttaa hevosta, ilman metodien matkimista - ja se tapahtuu aspergermaisesti/narsitimaisesti.

Ei kyse ole siitä, haluavatko he olla sellaisia vai eivät. He eivät osaa muuta. He ovat läsnä fyysisesti, eivät psyykkisesti, oli kyseessä lapsi tai eläin.

Miksi muuten tehtiin sama aloitus uudelleen.

Ei todellakaan leikkinyt. Nakkasi päiväkotiin 9 kk ikäisenä eikä leikkinyt tai harrastanut kanssani. Teki kotitöitä tai halusi olla omissa oloissaan, olin tervetullut lähinnä katsomaan ääneti hänen leipomistaan. Osallistuakaan ei saanut, koska tein aina kaiken väärin.

Kuuluu siihen ikäpolveen, jonka kuului tehdä lapsia. Meillä äiti eli kuin meitä lapsia ei olisi ollutkaan, ei ikinä katsonut päin ja suurin piirtein käveli päin, jos ei tajuttu väistää. Isä oli kiinnostunut ja lämmin.

Vierailija kirjoitti:

Äitini, luki, jutteli, askarteli ja teki kaikenlaista kanssani. Meillä oli hyvin läheiset välit.

Tässäkin voi olla vaikka mitä nyansseja, mutta se on tietysti toinen asia että oliko läsnäolo hyvää vai pahaa, ja kuinka selvää se oli.

Vierailija kirjoitti:

Itse täysin lapsen kanssa eläneenä koen jotenkin epäreiluksi, että oman ikäpolveni äidit eivät eväänsä liikauttaneet lastensa viihtymiselle.

Mitä tarkoittaa Itse täysin lapsen kanssa eläneenä? Viihdytät lastasi lakkaamatta? Tukahdutat lapsen oman mielikuvituksen, kun et anna hänen keksiä leikkejä?

Kun omat lapseni olivat pieniä 80- ja 90-luvun taitteessa, koko pihapiiri oli täynnä samanikäisiä lapsia, ja he leikkivät päivät pitkät keskenään. Ovat jälkikäteen monta kertaa todenneet, että se oli ihanaa lapsuutta.

Olen 90-luvun lopun lapsi. Ei leikkinyt, ei tehty mitään. Äiti oli töissä, joi tai oli tietokoneella. 

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan leikkinyt. Nakkasi päiväkotiin 9 kk ikäisenä eikä leikkinyt tai harrastanut kanssani. Teki kotitöitä tai halusi olla omissa oloissaan, olin tervetullut lähinnä katsomaan ääneti hänen leipomistaan. Osallistuakaan ei saanut, koska tein aina kaiken väärin.

Kuuluu siihen ikäpolveen, jonka kuului tehdä lapsia. Meillä äiti eli kuin meitä lapsia ei olisi ollutkaan, ei ikinä katsonut päin ja suurin piirtein käveli päin, jos ei tajuttu väistää. Isä oli kiinnostunut ja lämmin.

Joskus ihmiset halveksuvat niitä, jotka kokevat "esteeksi onnelleen" (illuusioilleen!) Trauma saa heidät kokemaan riittämättömyyttä ja jos heissä on narsistisia piirteitä, he syyttävät muita onnensa estämisestä. Silloin on helpompi psyykkisesti irtautua äidin roolista kokonaan.

Teki, oli päivät töissä mutta iltaisin ja vkon loppuina luki kirjoja, pelattiin lautapelejä ja korttia, ulkoiltiin, uitiin, hiihdettiin, käveltiin. Käytiin teatterissa tai leffassa, välillä Valion baarissa jätskillä. Tämä 60- luvulla.

Ei ollut, olin lapsi 70 - 80 luvulla. Äiti hoiti kodin askareet ei sillä ollut aikaa mihinkään leikkeihin. Kaikki ruoat tehtiin kotona samoin leipomukset ja leivät. Ei ollut astianpesukonetta eikä mikroa.

Ei ollut, mutta isä oli.

Isän kanssa käytiin uimassa, retkeiltiin metsässä, käytiin ihan vain kävelyllä ja joissain tapahtumissa. Kerran jalkapallo-ottelussa jossa kyllä ikävystyin kuoliaaksi..

Kun koulussa oli kevät- tai joulujuhla isä tuli katsomaan. Esiinnyin aika paljon koska olen hyvä laulamaan. Äiti ei tullut koskaan.

Isä oli minulle paljon paljon läheisempi. Äitini oli kotona eli ei käynyt töissä. En saanut koskaan osallistua kotitöihin, halusi tehdä kaiken yksin. En osannut tehdä mitään ruokaa kun muutin omilleni. Oli se aikamoista kokeilua ensi alkuun mutta nyt kyllä ruokaani kehutaan joten kyllä sitä oppii kun saa yrittää.

Äitini, joka on siis nyt kuollut, oli omasta mielestään sellainen hieno ja parempi kuin naapurin rouvat jotka kävivät töissä. Ei hyväksynyt oikein ketään, eikä ne toiset oikein yrittäneetkään kun yksi oli aina yläpuolella ja "parempi". Isän sukulaisetkin oli täysin ei-toivottuja meillä. Isällä oli mm. neljä siskoa.

Vierailija kirjoitti:

Läsnä oli, mutta ei elämässäni.

Minulla päinvastoin. Oli kotona mutta ei läsnä. Oli hurahtanut teosofiaan ja kävi alan seuroissa kuuntelemassa, kuinka "tiede on mennyt eteenpäin". Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Olen 60-luvun lapsi.

Äiti oli kotona kansamme. Vei leikkikoullun ja haki sieltä. Leivottiin yhdessä, hän luki meille paljon, askarteli kanssamme, ompeli vaatteita meille ja mun nukeille, käytiin moikkaamassa äidin lukuisia tätejä, oli koko kesän mökillä meidän kanssa ja serkut (äidin veljen lapset) olivat usein mukana, äiti opetti uimaan ja marjastamaan.

Vanhemmiten luonne muuttui ikäväksi, kiukkuiseksi ja riidanhaluiseksi, todella pahaksi.

Oli todella paljon kanssamme. Yhdessä kannettiin polttopuita, lämmitettiin taloa, siivottiin, tiskattiin, laitettiin ruokaa, hoidettiin kasvimaata, marjastettiin, kalastettiin jne. Koko ajan äiti tuntui siinä vierellä olevan ja ohjaavan, että näin pestään ikkunat ja näin lajitellaan perunat.

Mutta ei me lapsena koskaan leikitty, lukemaan ehdittiin illalla.