Suurin syy sisarusten huonoihin väleihin on epätasa-arvoisuus kasvatuksessa.

on kasvatettu erittäin tasapuolisesti. Kaikki on arvottu. Heillä on erittäin lämpimät välit edelleen ja perintökin jaettiin arpomalla. Ei mitään riitoja.

Turhaan te näitä lellikkiejä ja suosikkeja mollaatte.

Se, että he ovat lellikkejä, ei ole millään tavalla heidän oma valintansa tai vikansa.

Tikkarit ym olivat vain esimerkki, pointti oli siinä, että lapset tekevät valinnan ja päättävät, ovatko vanhempien vai sisaruksen puolella. Jos näkee vääryyttä tapahtuvan, mutta ei tee asialle mitään, on itse aivan yhtä paha.

Lisäksi on todettava, että syrjiminen voi jatkua koko iän, eli viimeistään aikuisena se lellikki voisi halutessaan palauttaa ihmisarvon syrjitylle, toteamalla ääneen itselleen, syrjitylle sisarelleen ja vanhemmilleen, että tietää miten toista on kohdeltu huonosti ja tahtoo omalta osaltaan pyytää anteeksi sitä.

Mutta tietenkään monikaan ei noin tee, koska (alitajuisesti) he tietävät itsekin kuinka hyvin heillä on asiat eivätkä tahdo luopua asemastaan.

Vierailija:

varsinkin kun on ihan perusbiologiaa että lapset kilpailevat vahenpiensa huomiosta/suosioista.

Toisekseen, vaikka lellitty sisarus olisikin niin fiksu ja jalomielinen että ymmärtäisi antaa toisen tikkareistaan sille, joka ei saanut yhtään, se ei poista sitä peruskatkeruuden syytä - sitä, että äiti/isä antoi toiselle kaksi ja mulle ei yhtään.

Vierailija:

Jos toinen saa kolme tikkaria ja toinen yhden, voisi se enemmän saanut olla tasa-arvoinen ja antaa yhden omistaan sille syrjitylle, sen sijaan että nautiskelee ne kaikki yksin ja nauraa toisen surulle.

Tai jos toinen kuulee vanhempien haukkuvan toista aiheettomasti, voisi se toinen mennä väliin ja puolustaa toista, sen sijaan että lisäisi vettä myllyyn.

Mutta niin, varmastikaan se lellikki ei ole tehnyt mitään omaa asiaansa edistääkseen, vaan on ihan sattumaa että yhtä perheenjäsentä kohdellaan ala-arvoisesti...

se Faberin ja Mazlishin Meillä on mukavaa -kirja. Jokaisen kannattaa lukea se, oli sitten itse se syrjitty tai se lellipentu. Tai jos on useampia lapsia, se kannattaa lukea.



Sisarusten kasvattamisen tavoitteena ei voi olla antaa kaikille samaa ja saman verran vaan jokaiselle hänen yksilöllisten tarpeidensa mukaan.

Osa eriarvoisesta kohtelusta oli ymmärrettävää, eikä haittaa minua: esimerkiksi nuorin sai yleensä kaiken tavaran ja rahan mitä halusikin, ja taustalla juuri tuo, että rahaa perheellämme oli siinä vaiheessa enemmän.



Pikkusisko tunnustaa ja on aina tunnustanut, että saa kaiken mitä haluaa, enkä ole ikinä osannut olla kateellinen materiasta. Joskus lapsena käytimme tilannetta hyväksemme niin, että sisko pyysi vanhemmalta niitäkin asioita, mitä me muut halusimme, kun meni niin läpi paremmin ;-) Toisaalta itse en koskaan ole piitannut merkkivaatteista/leluista ja kuljin ihan tyytyväisenä isoveljeltä perityissä kuteissa.



Jokainen sisarussarjastamme oli jossakin asiassa paremmassa asemassa kuin muut: ketään ei siis suosittu kaikessa. Itse sain eniten vapauksia esim. kotiintuloajoissa, sillä taistelin niistä kovimmin ja toisaalta vanhemmat uskoivat, että minä aina pärjään... Toisten kanssa olivat tiukempia. Veljiä taas suosittiin harrastuksissa, jotka maksettiin, kun taas minä jouduin maksamaan ratsastuksen kesätöillä ym (oli kalliimpaa kuin muiden harrastukset).



Ainoa asia, jossa epätasa-arvoisuus on haitannut minua on se, että meidät sisarukset " leimattiin" pienestä pitäen. Minä olin " älykäs, laiska ja itsekäs" , veljeni " asiallinen, järkevä ja ahkera" , toinen veli " huumorintajuinen, leppoisa ja ystävällinen" ja sisko " taiteellinen, hiljainen, herkkä" . Kaikkea tekemisiämme selitettiin näillä ominaisuuksilla, ja leimoista tuli ikäänkuin vankila. Osittain luonteenpiirteet pitivätkin paikkansa mutta ei täysin, ja toisaalta jokaisessa meissä oli ominaisuuksia, jotka jäivät näiden mainittujen varjoon. Esim. pikkusisko, se taiteellinen, kertoo kärsineensä siitä, että koki olevansa perheen tyhmin, " vain" taiteellisesti lahjakas (oikeasti muutenkin).



Tulipa pitkä ja sekava selostus. Pointti siis se, että epätasa-arvoisuutta tuskin pystyy kokonaan välttämään eikä sen tarvitse aiheuttaa suunnatonta kateutta. Omieni kanssa pyrin eniten siihen, että en sokeutuisi heille, vaan arvostaisin heidän erilaisia ominaisuuksiaan leimaamatta ja luokittelematta ketään.

Olipa mielenkiintoista lueskella muiden kokemuksia. Itselläni myös vahvasti tilanne, jossa yhtä sisarussarjassamme on kohdeltu täysin eriarvoisena - paljon parempana - kuin muita. Tämä on ollut todella raskas taakka kantaa, ja koen vahvasti etten ole saanut koskaan vanhemmiltani kaipaamaani huomiota. En myöskään taloudellisia " etuja" , joita yksi lapsista on saanut. Itse olen joutunut ottamaan lainaa opiskeluajalla, tekemään huonosti palkattua hanttihommaa niin paljon että lopulta voimat eivät riittäneet opiskeluun, ja katsellut vierestä kun toiselle maksetaan iso asunto Helsingistä arvostetulta alueelta, auto, vaatteet yms... Epätasa-arvoahan on maailmassa joka puolella, mutta silloin kun sisarussarjan lapsia kohdellaan näin räikeän eriarvoisesti on se mielestäni lähes anteeksiantamatonta. Näistä ja monista syistä johtuen en halua enää näin aikuisiällä pitää vanhempiani omassa elämässäni.

olen vähän samoilla linjoilla tämän kirjoittajan kanssa, enkä todellakaan ollut se lellitty, vaan ennemminkin se " sorsittu" eli pikkusiskoani hemmoteltiin aina ja vielä nykyäänkin, itse taas olen jäänyt melkein kokonaan ilman huomiota. Sekä minä että siskoni tiedämme tämän ja olemme silti hyvissä väleissä. Ei minua haitannut se että siskolle maksettiin kalliita harrastuksia tai ostettiin kallis rotukoira kun hän pyysi vaikka itse en ollut lemmikkiä saanut. Siskon koira oli kuitenkin koko perheen lemmikki joten samalla minäkin sain koiran, enkä ikinä ole edes halunnut harrastaa mitään kalliita juttuja. olen enemmänkin rauhassa viihtyvää tyyppiä, kun taas sisko haluaa aina kokeilla jotain uutta ja olla ihmisten parissa.

Eikä se siskoni vika ole että vanhemmat lellivät häntä, ei hän aina itse edes pyytänyt mitään ja silti ostettiin kaikkea ja vietiin paikkoihin, toisin kuin minua. Kaikesta tästä huolimatta siskostani ei tullut itsekästä ja ärsyttävää aikuista, vaan todella mukava ja toiset huomioonottava ihminen, joka antaa vaikka viimeiset rahansa jos niitä pyydät. Ja edelleenkin pidämme tiiviisti yhteyttä ja hauskaa on yhdessä

Vierailija:

nämä asiat kokevat! Joku kadehtii sisarukseltaan jotain, mitä toinen ei ole edes tajunnut saavansa. Näin ainakin meillä. Meidän sisarusten käsitykset ja kokemukset saattavat olla samasta asiasta hyvin erilaiset.

varmaan totta sekin. Mutta toinen on vanhempien jatkuva puuttuminen lasten väleihin. Meillä ei kestetty huutoa yhtään kotona. Ja siis niin korostetusti, että hyssytttely alkoi samantien jos toinen sanoi, ihan normaalilla äänelläkin, toiselle jotain minkä vanhemmat tulkitsi v***tuiluksi. Ei tarvinnut siis olla mitään pahaa eikä edes oikeasti ilkeäksi tarkoitettu, pelkkä epäilys siitä, että riita saattaa alkaa aiheutti sen " Älä nyt, ole hiljaa, älä noin sano, anna sen olla rauhassa, mene vaikka omaan huoneeseesi." Ihan niin kuin siitä nyt jollekin olisi ollut jotain haittaa, että oltais kinattu, ehkä tapeltukin, sovittu jne. Oltais oltu tekemisissä! Ei tietenkään saa antaa toista satuttaa tai muuten menon mennä liiallisuuksiin, mutta rajansa siinäkin! Eipä me olla oltu juuri tekemisissä ikinä, tosi tehokkaasti se aina kiellettiin, toiselle sai sanoa vaan sen minkä vanhemmat hyväksyi, mieluiten minkä vanhemmat oli keksinyt.

että minä isosiskona olen ollut aina menestyvä -- koulussa, opinnoissa, urallani, taloudellisesti. Pikkusiskolla on ollut lukiongelmia, ei ole varsinaisesti valmistunut ammattiin, menee taloudellisesti ihan hyvin muttei nyt loistavasti. Molemmilla on yksi lapsi. Vanhempani hoitavat siskon lasta, me maksamme lastenhoitajalle. Kun me lähdemme matkalle säästöillämme, vanhemmat vievät siskon poikineen. Kun remontoimme lapsemme huoneen, vanhempani maksavat remontin myös siskoni lapselle. Siskoni saa kalliita ja arvokkaita lahjoja (auto, astiasto, sohva, telkkari, pesukone), minä symbolisia (kukat, mariskooli täynnä karkkia). Siskolleni järjestettiin jopa kalliit kihlajaisjuhlat, me maksoimme itse häämme. Jotenkin vaan vanhempani ajattelevat että xx pärjää aina ja kaikkialla ja että tasapuolisuuden nimissä heidän on annettava siskolleni se, minkä minä ja mieheni maksamme kovalla työllä. Onko mielestänne reilua?



Siskon kanssa välit on viileät, mutta ok. Olivat lapsena paremmat, ja nuorena aikuisena, eikä suhtautuminen ollutkaan silloin näin kauhean räikeän epätasa-arvoista. Nyt vaan tuntuu, että mitä ikinä työllä ja vaivalla ansaitsenkin, sisko saa perässä vaan siksi, että minullakin on. Siskon mielestä tietysti tilanne on ookoo ja vanhemmat vaan reiluja. mitäs mieltä olette muut?

vielä yli 20v, saanut auton jne. Veli ja hänen tyttöystävänsä (perheensä iltatähti, joka saa perheeltään myös " kaiken" eikä ole tarvinnut opiskella tms.) vielä kehtasivat tulla kotiimme silloin kun en vielä ollut nykyisessä asemassani, arvostelemaan kotiamme ja sitä kuinka minunkin opiskeluni on ollut turhaa. Heidän kotinsa kun on viimeisen päälle sisustettu (vanhempien rahoilla) ja me asuimme tuolloin vielä kaupungin vanhassa vuokra-asunnossa. Nyt eivät kyllä enää kehtaa puhua mitään koulutukseni " tarpeettomuudesta" .

En ole koskaan voinut ymmärtää sitä, että yhtä lapsista autetaan taloudellisesti noin paljon ja toisia ei ollenkaan. Mistä tuollaien johtuu? En voisi kuvitellakaan itse tekeväni noin, 3 lasta mullakin.



Joskus lapset voivat nurista jos tuon kaupasta jonkin tavaran/vaatteen vain yhdelle lapselle. Olen kuitenkin aina sanonut lapsille, että seuraavalla kerralla tuon sitten toiselle jotain jne. Ja yritän sitten muistaa kuka on saanut jotain viimeksi ja kuka ei esim. että suurinpiirtein tasapuolisesti tulisi kohdeltua.



Mutta ei elämä aina ole niin yksinkertaista. Lapsilla on suuret luonne-erot, toiset lapset osaavat vaatia sekä aikaa että tavaroita paremmin kuin muut. Helposti joku lapsista jää ehkä sivummalle.

Mun vanhemmat, varsinkin äiti, on aina laittanut " pojat" mun edelle. Niitä on passattu ja lellitty ja tottakai kehuttu.



Välit veljiin ei onneksi ole menneet, mutta äitini kanssa en ole läheinen, tavataan ja tullaan toimeen, mutta siihen se jää.



Veljeni ovat fiksuja kavereita ja jo lapsena he itse huomasivat sen miten mut jätettiin aina syrjään. Toinen veljeni oli aina mua puolustamassa.



Itselläni on tyttö ja poika, molemmat samalla viivalla.

Mun ja pikkusiskon välillä on kaksi isoa eroa, jotka ei ole kiinni meistä eikä meidän vanhemmista, mutta jotka tekevät tilanteen päivänselväksi.



Ensimmäinen on se, että kun minä synnyin ja kasvoin, vanhempani olivat nuori ja köyhä pariskunta taistelemassa itselleen paikkaa maailmassa. He tulivat köyhistä ja ankeista oloista, ja vaikka olin äärimmäisen rakastettu, olin epäilemättä vahinko. Sisareni sen sijaan syntyi ratkaisevat 5 vuotta myöhemmin, hänen kasvaessaan vanhemmillani oli jo VÄHÄN enemmän rahaa. Niinpä vaikka minä sain kaiken, minkä vanhempani suinkin pystyivät hankkimaan, se koostui lähinnä kirpparivaatteista ja käytetystä oimistopaperista piirustuspaperiksi. Siskon kohdalla vanhemmat jo pystyivät hankkimaan barbinuken ja jotain uusiakin vaatteita. Niinpä riippuu ihan siitä, mistä näkökulmasta katsotaan, onko hän saanut enemmän kuin minä vai ei. Molemmat saimme kaiken, mitä vanhempamme pystyivät antamaan. Toisaalta hänelle se oli enemmän. Mutta mitä sitten?



Nykyäänkin hän tavallaan saa vanhempiemme tukea enemmän kuin minä. Se taas johtuu siitä, että hän sairastui vakavasti ja loppuiäkseen vähän päälle parikymppisenä, ja tarvitsee siksi enemmän tukea, kun taas minä olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja tulen toimeen omillanikin, pystyn jopa tarjoamaan vanhemmilleni sen kuulevan olkapään, jota he sisareni murheitten kantamisessa tarvitsevat. Enkä muuten kadehdi ollenkaan...

Me emme ole saaneet koskaan luottaa äitiin. Äiti on aina kertonut toistemme kaikki salaisuudet toisille sisaruksille.



Äiti on tasapuolisesti aina haukkunut meitä, kun olemme tehneet jotain hänelle, jotta emme vahingossakaan luottaisi itseemme ja siihen, että osaamme tehdä jotain hyvää.



Aikuisiällä hän aina mollaa toisen selän takana toisia sisaruksia ja laittaa mollauksen aina toisen sisaren nimiin. Emme koskaan voi luottaa siihen, puhuuko äiti vai sisar totta. Tulee fiilis, että äiti on nyt taas laittanut omiaan, mutta entäs jos kuitenkin se sisko on tuota mieltä, mutta ei uskalla puhua siitä minulle suoraan. Siis hän saattaa sanoa, että joku siskoistani on haukkunut lapsiani niin villeiksi, vaikka tämä sisko on minulle sanonut, että lapseni käyttäytyvät hyvin.



Äitimme kertoo aina siitä, miten muut haukkuvat, että häntä käytetään hyväksi, jos hän lahjoittaa jollekin sisarelle jotain. Niinpä kukaan ei uskalla puhua äidin lahjoista mitään, koska ei voi olla koskaan varma, onko se hyväksikäyttösyyte totta vai ei.



Paljon muuta se äiti on meille tehnyt, joten emme tule toistemme kanssa toimeen, koska emme voi luottaa lainkaan toisiimme. Hyvin tasa-arvoista haukkumista hän siis on harrastanut.

Mieheni on todella katkera vanhemmilleen siitä, että siskoaan on kohdeltu toisin kuin häntä. Autot ja asunnot on siskolle annettu, mutta paljon enemmän kaivaa se rakkaus.



Miehen vanhemmat eivät käyneet kahteen vuoteen miehen luona, kun tämä muutti opiskelemaan, ja kun tämä kävi vanhemmillaan, hänen piti hoitaa pikkusiskoaan, ja ilman siskoa ei saanut tavata omia kavereita.



Nyt siskoa käydään katsomassa joka viikonloppu, ja miehelleni päivitellään, että mitenhän se pärjää. Miten kukaan voi olla noin sydämetön?

rikkonut pahasti sisarusten välit ja äidinäitikin on saanut kuulla kunniansa.



Ehkä siitä johtuen minua ja veljeäni on kohdeltu todella tasa- arvoisesti. Joskus olen jopa sanonut, että en tarvitse jokaista seteliä, mitä veljeni saa. Meillä on kyllä isohko ikäero ja sekin voi olla osasyy siihen, että emme ole joutuneet vertailluiksi tai väärinkohdelluiksi. Olemme todella hyvissä väleissä.



Minulla on vain yksi lapsi ja sisarkateuden puute kyllä lohduttaa, jos toista ei ala kuulua.

se Faberin ja Mazlishin Meillä on mukavaa -kirja. Jokaisen kannattaa lukea se, oli sitten itse se syrjitty tai se lellipentu. Tai jos on useampia lapsia, se kannattaa lukea.

Sisarusten kasvattamisen tavoitteena ei voi olla antaa kaikille samaa ja saman verran vaan jokaiselle hänen yksilöllisten tarpeidensa mukaan.

mitä tuo tarkoittaa? kaikki tarvitsevat rakkautta ja huomiota ja aikaa ja rahaa tässä nykyelämässä.

Ei tuo varmasti kivalta tunnu noinkaan päin. Toisaalta on sellaisiakin vanhempia, jotka suosivat räikeästi rikkainta. Eli rikkaimmalle ja ahneimmalle ja röyhkeimmälle, joka kehta pyytää, annetaan lastenhoitoa remontointia rahaa. Ymmärrän jotenkin paremmin tuon, että heikommin pärjäävälle annetaan enemmän. Voihan sen ajatella niin, että vanhempaan lapseen on jaksettu eniten panostaa lapsena? Toista ei ole enää jaksettu kuljettaa harrastuksiin tai kysellä läksyjä?

että minä isosiskona olen ollut aina menestyvä -- koulussa, opinnoissa, urallani, taloudellisesti. Pikkusiskolla on ollut lukiongelmia, ei ole varsinaisesti valmistunut ammattiin, menee taloudellisesti ihan hyvin muttei nyt loistavasti. Molemmilla on yksi lapsi. Vanhempani hoitavat siskon lasta, me maksamme lastenhoitajalle. Kun me lähdemme matkalle säästöillämme, vanhemmat vievät siskon poikineen. Kun remontoimme lapsemme huoneen, vanhempani maksavat remontin myös siskoni lapselle. Siskoni saa kalliita ja arvokkaita lahjoja (auto, astiasto, sohva, telkkari, pesukone), minä symbolisia (kukat, mariskooli täynnä karkkia). Siskolleni järjestettiin jopa kalliit kihlajaisjuhlat, me maksoimme itse häämme. Jotenkin vaan vanhempani ajattelevat että xx pärjää aina ja kaikkialla ja että tasapuolisuuden nimissä heidän on annettava siskolleni se, minkä minä ja mieheni maksamme kovalla työllä. Onko mielestänne reilua?

Siskon kanssa välit on viileät, mutta ok. Olivat lapsena paremmat, ja nuorena aikuisena, eikä suhtautuminen ollutkaan silloin näin kauhean räikeän epätasa-arvoista. Nyt vaan tuntuu, että mitä ikinä työllä ja vaivalla ansaitsenkin, sisko saa perässä vaan siksi, että minullakin on. Siskon mielestä tietysti tilanne on ookoo ja vanhemmat vaan reiluja. mitäs mieltä olette muut?

oli pieni ja heiveröinen, (meillä pieni ikäero), vanhemmilla ei ollut töidensä takia paljon aikaa meistä huolehtia, ihan perushoidossa oli puutteita. Isosisko olisi tarvinnut paljon enemmän huolenpitoa ja ihan terveydellistäkin hoitoa, mitä vanhemmat pystyivät antamaan ja tajusivat antaa. Minä olin vahvempi, pärjäsin niissä oloissa paremmin ja kyllä verrattiinkin. "Syöhän kuin x niin kasvat yhtä isoksi ja jaksat samat asiat". Ei ole helppoa aina ollut minullakaan, mutta varmaan näyttää siltä, että on.



Olimme aina yhdessä ja haimme ja saimme toisistamme tukea. Leikimme, nauroimme.. En voi kuvitella, miten ankeaa olisi ollut olla yksin tai siis vain isoveljen kanssa, joka oli paljon vanhempi. Aikuisikään tultua välit viilenivät, välillä siskoni vihasi minua, eikä lämpimät välit ole nytkään. Minusta tuntuu, että hän purkaa kaiken lapsuudenaikaisen katkeruutensa minuun. Hän sanoo itsekin, ettei mahda tunteilleen mitään eikä tiedä, mistä ne johtuvat. Siis sanoo äidille, minulle ei puhu. Ei kykene olemaan samassa talossa kanssani pitempään kuin tunnin. Tapaamme pari kertaa vuodessa lyhyesti.



Vaikuttaa huonoihin väleihin sekin, että minulla oli rankempi murrosikä ja välillä riitelin siskolleni ihan turhasta. Kaduttaa. Olen surullinen tilanteesta. Itsellä on kaksi tytärtä pienillä ikäeroilla ja kyllä mietin heidän ihanaa yhdessäoloaan katsellessa, naurua kuunnellessa, että olisivatpa he läheiset vielä aikusinakin. Kaikkeni yritän. Kun katson tuttujani, joilla on siskojen kanssa hyvät välit, ajattelen, että sisko on tai voisi olla naisen elämän suurimpia aarteita.



Eivät vanhemmat sisarusten välejä päätä, voivat ongelmat johtua muustakin, mutta kyllä kohtelulla on merkitystä.

syntymästä asti ollut vika, jolle ei voi mitään.



Ei kai kukaan ole siinä synnytyslaitoksella jo peruskateellinen. Eiköhän ne kateuden tunteet kuitenkin synny jostain ihan ulkopuolisesta syystä. Vai ihan tosissaanko joku väittää, että joku ihminen on vain niin kamalan kateellinen ilman mitään syytä, joka sen kauteuden on joskus synnyttänyt.

Johon löytyy niin monta näkemystä ja mielipidettä saman perheen sisältä, kuin henkilöitäkin.



Toki periaatteessa lapsia on kohdeltava tasapuolisesti. Mutta sehän toimii käytännössä niin, että suurissa linjoissa pysytään tasapuolisina ja sitten eletään olosuhteet huomioon ottaen. Lasten ikäerot ja varsinkin luonne-erot tekevät todella mahdottomasti absoluuttisen tasapuolisuuden. Ja miksi siihen pitäisi edes pyrkiä?



Käytännön tasolla sitä on puututtava aivan erilaisiin asioihin lasten kasvatuksessa. Meillä kahden vanhemman lapsen ikäero on 2 vuotta, ovat eri sukupuolta ja luonteeltaan kuin yö ja päivä. Esikoiseen joudun käyttämään kaikki kuviteltavissa olevat keinot, jotta selviän hänen kanssaan jatkuvista arkielämän ongelmatilanteista, siihen kuluu aikaa, energiaa, hermoja ja aivotyötä. Hän myös saa varsin runsaasti huomiota. Pikkuveli puolestaan on aina ollut ns. "helppo lapsi", joka tekee mitä sanotaan eikä näkyvästi kapinoi lainkaan. Ongelmatilanteet ovat aika lailla vähäisiä. Hän ei hae huomiota kuten isosiskonsa eikä sitä varmaan aivan yhtä paljoa ole saanutkaan. Näistä seikoista huolimatta isosisko on todella ehdottomasti sitä mieltä, että häntä ei huomioida lainkaan ja pikkuveli saa aina vaan kiitosta ja huomiota. Näin ei siis ole, mutta sisko kokee asian niin. Veli puolestaan ei tunnu kärsivän tilanteesta millään lailla. Siskolla on myös äärimmillen viety "tasa-arvolaskuri" omassa päässään. Jos hän on vuosi sitten saanut viedä tietynlaisia tikkareita synttäripäivänä kouluun, ja velipojalle ostetaankin vuotta myöhemmin erilaisia, 5 senttiä kalliimpia tikkareita kouluun vietäväksi, se on hänestä epäreilua! Luojan kiitos tyttö ymmärtää olla näin konkreettinen epäreiluuslaskelmissaan verratessaan itseään ja 3-vuotiasta pikkusiskoaan.