Suurin syy sisarusten huonoihin väleihin on epätasa-arvoisuus kasvatuksessa.

Minulla on erityislapsi joka on vaatinut koko elämänsä tukea ja huomiota. Isosiskonsa tekee kiusaa hänelle koko ajan. Onneksi tiedostamme tilanteen ja järjestämme isommalle mukavia hetkiä aikuisen kanssa kahden.

Meitä on kolme lasta ja hän jaksoi kaiken väsymyksen ja rahahuolien keskellä vielä kasvattaa kolme lasta tasa-arvoisesti. Meidän sisarusten välejä ihmetellään ihan yleisesti, että miten me voimme tulla niin hyvin toimeen. Nyt olemme kaikki päälle 40-vuotiaita. Lapsena oli tietenkin ikäero syynä, etten leikkinyt isosisareni ja -veljeni kanssa pahemmin, sisko on kuusi vuotta ja veli neljä vuotta vanhempi. Me olemme hyvin erilaisia luonteita, mutta äiti piti huolta, että meitä kohdeltiin tasa-arvoisesti ja esim. kaikki herkut jaettiin tasan ja kaikki saivat saman verran lahjoja jne.... toki meillä ei niin kovin paljon ollut sitä jaettavaa, ehkä se ettei meillä keskitytty tavaran palvontaan vaan perheen sisäisiin asioihin on myös syynä siihen, että me sisarukset rakastamme toisiamme ja pidämme tiiviisti yhteyttä.



Ei meilläkään toki helppoa ollut. Siskoni kävi läpi vaikean murrosiän eikä äidilläni muutenkaan ollut herkkua, sillä hän oli menettänyt omat vanhempansa hyvin nuorena, eli se niistä tukijoukoista. Olen niin usein ihmetellyt miten äitini jaksoi, mutta jotkut ihmiset ovat vaan niin suuria ja kantavat vastuunsa, vaikka koko maailma murjoisi ja potkisi. Äidin palkka nykypäivänä on se, että kaikki lapset ja lapsenlapset kokoontuvat luokseen jouluna, äitienpäivänä jne, sillä kenelläkään ei ole tarvetta tuolloin olla muualla. Me kaikki rakastamme ja arvostamme häntä yli kaiken ja myös kerromme sen hänelle.

On myrkkyä. Tässäkin viestiketjussa monet pilaavat elämäänsä juomalla kateuden myrkkyä itse, ja odottamalla, että toinen kuolee myrkkyyn.

Kateudelle voi tehdä jotain. Jos ei tietoinen tsemppi auta, niin psykologeilla on monta kikkaa aiheeseen. Turha etsiä syytä lellisisaruksestaan -> ruokkii vaan kateutta.



Oletko muuten joskus kuulleet kateellisen objektiivista näkemystä katkeruuden aiheesta...



Jos se kateus on niin voimakas tunne, että se rikkoo völejä, hakekaa ihmeessa ammattiapua.



Välit sisarusten välillä karikoituvat keskustelukulttuurin puuttumiseen. Jos sisarusten välillä oikeasti keskusteltaisiin aiheesta, uskoisin ymmärrykse puolin ja toisin parantuvan.

Eli miten kohdella perheen erilaisia lapsia niin, että kaikki kokevat olevansa arvostettuja ja rakastettuja. Minusta hirveän vaikea tehtävä, kuten tämä ketjukin osoittaa. Lapsen kokemus on kuitenkin se tärkein, ei objektiivinen totuus. Jos lapsi kokee jäävänsä huonompaan asemaan kuin sisarukset, vaikuttaa se hänen elämäänsä välillä syvästikin, vaikka tilanne ei objektiivisesti katsottuna olisikaan näin paha. Kannattaa pohtia näitä asioita, mutta oikeasti tässä asiassa eivät tule läheskään kaikki onnistumaan. Lapsen kokemus kun voi tulla pitkälti asioista, joita aikuinen ei edes tajua. Minusta ei voi muuta kuin rakastaa lapsiaan niin paljon kuin pystyy ja tukea jokaisen persoonallisuutta parhaaksi katsomillaan keinoilla. Ja toivoa, että tekee oikeita ratkaisuja.

5-, 8- ja 14-vuotiasta on _mahdoton_ kohdella joka asiassa tasa-arvoisesti.

Meillä oli lapsena vanhemmilla selkeät suosikit, mutta vanhemmiten ollaan maailman parhaimmissa väleissä koko sisaruskööri!!

Varmasti kaikki vanhemmat rakastavat kaikkia lapsiaan tasapuolisesti. Eri asia on miten asiat näyttäytyvät kateellisen ihmisen silmissä, ne voivat näyttäytyä vaikka kuinka epäoikeudenmukaisina vaikka kaikkia sisaruksia kohdeltaisiin hyvinkin tasa-arvoisesti. Kateus on katsojan silmissä.

t. Ainut lapsi, jolla nyt 3 poikaa kasvatettavana (3 vuoden ikäerolla kaikki 3)

hyvin suuri merkitys asiaan.

meillä 2 lasta, ja isosisko oli pikkusiskon syntymästä lähtien tosi viileä häntä kohtaan. Ei siinä ehditty vielä yhtään olemaan toista kohtaan epätasa-arvoisempi, hänellä vaan ei ollut yhtään sellaista hellimisfiilistä siskoaan kohtaan, vaan koki hänet suht yhdentekevänä. Ja tämä on jatkunut aina. Juuri luin, että lämpimiin ja läheisiin sisaruussuhteisiin vaikuttaa nimenomaan se, että miten isosisko/veli ottaa sen pienemmän sisaruksen vastaan, onko hänellä hoivaamisviettiä häntä kohtaan vai ei.

Tunnen kolme sisarusryhmää joissa kaikki ei tule toimeen keskenään ihan luonne-erojen takia. Olen näistä asioista heidän kanssaan jutellut (molempien osapuolten) ja sanovat että ei heillä ketään lellitty, mutta kun erot on luokkaa toinen henkeen ja vereen hippi ja toinen porvari niin onko ihme että on paljon kitkaa... Jos lähes kaikista asioista on eri mieltä ja vielä luonne-erot päälle, niin miten sitä voisi sellaisen kanssa edes tulla kauhean hyvin toimeen, oli sisarus tai ei?

Itse kyllä suhtaudun aina varauksella näihin, jotka kertoavat hirveästä epätasa-arvosta. Joskus näin voi ollakin, mutta on vaikea olla objektiivinen.

Itse olen saanut niin hyvän perusluottamuksen vanhempien rakkauteen, että en ole koskaan kauheasti tuntenut tarvetta vertailla meidän lasten kohtelua. Olen jo aika pienestä ymmärtänyt, että isommalla on enemmän oikeuksia ja erilaisia tarpeita, ja vastaavasti pienemmältä ei kaikkea voi vaatia. Jos olisin jostain syystä ollut epävarma vanhempieni hyväksynnästä ja rakkaudesta, olisin voinut nähdä kaiken toisin.

Minä heidän mielestään sain kaiken kun olin iltatähti.

Itse taas näen, että minä jäin yksin katsomaan isän alkoholismia ja sitä kun äitiä pieksettiin. Sisarillani oli turva toisistaan silloin kun he olivat pieniä. Minä sain yksin hakea isää metsästä kun hän heilui siellä hirvikiväärin kanssa.

Noo, jokainen katsoo asiat eri kantiltaan. Minulla ei ole aihetta olla kellekään kateellinen. Olen vain onnellinen, että selvisin lapsuuteni hengissä, eikä isä saanut tapettua minua.

Toinen siskoni on 14 vuotta vanhempi ja toinen 8 vuotta.

Kun koulukaverini alkoivat saada korvakoruja 9 vuotiaana, olisin itsekin halunnut. Mutta en saanut kuin vasta rippikoulun jälkeen kuten siskoni. Diskoonkaan en päässyt kuin vasta 16 vuotiaana, kuten siskon. Sama näkyi myös vaatteissa. Kun siskonikaan eivät olleet saaneet muotifarkkuja yms. en saanut minäkään.

Meillä sisaruksilla ei ole silti mitenkään hyvät välit. Minä olen katkera siitä, että minua kiusattiin koulussa siitä kun en saanut sitä mitä muutkin, vaikka meillä oli minun lapsuudessani jo todella hyvät tulot.

vai niin. Itse kyllä parhaani mukaan yritän lapsia tasa-arvoisesti kasvattaa, mutta siitä huolimatta ovat jatkuvasti toistensa kimpussa (ikää 4 ja 6 v). Enkä todellakaan ole sanomassa, että ota nyt Jennistä mallia... vaan varta vasten kiinnitän huomiota siihen, että en herätä kateutta suuntaan enkä toiseen. Vaan ei auta! Kai sitä on jonkun peruuttamattoman virheen tehnyt kuopuksen syntyessä ja herättänyt kateuden silloin vanhemmassa sisaruksessa, nyt sitten paikkailen jälkiäni, eks niin?

itse tämän kirjoittanut =o

Vierailija:

Vaikka ei tietysti ihanaa muuten, mutta kiva, että on kohtalotovereita...

Meillä on just toi sama ongelma, äiti aina hokee, että hän on koittanut olla NII-IN tasapuolista niin tasapuolista... Ja totuus on kuitenkin se, että veljeäni edelleen paapotaan, kun pikkulasta. Ja hän on sentään 30vee! Varmaan jäänyt päälle mun vauva-ajasta, kun ei kuulemma mua saanut edes kattoa, ettei veljeni vaan tule mustasukkaiseksi...

Toivon sydämeni pohjasta, etten sorru samaan omien lasteni kohdalla.

Se onni sentään on vanhempien mokailussa, että niistä voi vähän kattoa mallia, miten EI kannata tehdä... ;)

Meillä se ehdoton tasapuolisuus ilmeni siten, että sain veljeni kanssa aina samat lelut ym. jutut. Äiti kyseli muka ihan tosissaan että mitä me halutaan ja osti sitten kummallekin sen mitä veljeni halusi :(

Kovasti on äiti pahoillaa siitä että olen pärjännyt elämässä veljeäni paremmin -- isoveljelle kun saattaa tulla paha mieli :s

Minun mielestäni meitä on aina kohdeltu tasapuolisesti, sen sijaan sisareni on suutuspäissään usein sanonut kuinka minä sain kaiken ja hän ei mitään jne. jne. Konkreettiset esimerkit kyllä puuttuu.



Nyt aikuisena sisareni on todella kateellinen minulle kaikesta, näkee oikein ilmeestä kuinka hän miettii mitä piiloilkeää nyt sanoisi, kun minulla on esim. jotakin uutta. Minulla menee ulkoisesti ihan hyvin (perhe, työ, koti, matkat jne.), mutta niin menee hänelläkin. Mutta mikään ei riitä ja aina hän antaa ymmärtää kuinka minua on suosittu. Voin sanoa, että aina kun tapaamme, niin jää p:n maku suuhun. Olenkin saanut viime aikoina tarpeekseni emmekä tapaa usein.



Joten minä olen kyllä sitä mieltä, ettei mitään sorsimista ole ollut, eikä tämä tilanne johdu lapsuudesta, vaan sisareni kateellisesta ja ahneesta luonteesta.

Todellisuus ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että siitä selviäisi " käsittelemällä" lapsia SAMALLA TAVALLA. Meillä ei samalla tavalla käsittely ole mahdollista, vaikka molemmat ovat poikia ja ikäero on pieni. Luonteet ovat nimittäin erilaisia ja pojat tekevät eri asioita, joihin pitää kasvatuksellisesti puuttua. Monta kertaa olen saanut selittää - kummallekin - että tällaista asiaa minun ei tarvitse sen toisen kanssa ottaa esille, koska sen toisen kanssa tällaista ongelmaa ei ole. Lukemattomat kerrat olen saanut selittää, että suhtautumiseni lapseen johtuu lapsesta itsestään. Turha verrata veljen tilanteeseen. Tietenkään veljelle ei naputeta asiasta, jota hän ei tee.



Joo, eli tasapainottelua elämä on. Johtotähtenä meillä on se, että lapsi on ihana sellaisena kuin on. Mitalin toisena puolena se, että lapsella on omat YKSILLÖLLISET hankaluutensa, joihin puututaan yksilöllisesti. Veljesten vertailua välttämällä olemme EHKÄ luoneet mahdollisuuden siihen, että veljeksille voi kehittyä hyvät välit. Suurimman osan ajasta veljekset ovat kavereita keskenään, mutta hetkittäin he eivät voi sietää toisiaa.

Minä olen aina ollut se iso, joka pärjää, minä en ole tarvinnut huomiota tai tukea. Meillä on siskon kanssa sen verran ikäeroakin, että minut on voitu potkia pois tieltä kun sisko syntyi. Kun olin teini, sisko oli pieni ja oli taloudellisesti tiukkaa. En minä päässyt ulkomaille tai saanut uusia vaatteita mistään pelikonsoleista ja kännyköistä ym puhumattakaan. Nyt kun asun omillani ja sisko on teini, rahaa on tietysti paljon enemmän. Sisko saa kaiken mitä haluaa, vaatteet ja elektroniikka on niin viimeisen päälle kuin olla voi. Siskon ei tarvitse tehdä mitään kotona, rahaa ja huomiota tulee joka tuutista. Ymmärrän kyllä, että taloudellinen tilanne on muuttunut jne, mutta on siinä muutakin.



Siskoa kiitellään siitä että onnistui pääsemään amikseen, minun ylipistokoulutuksellani ei ole mitään merkitystä, ketään ei kiinnosta. Minulle sanottiin aina että yhtäkään jätkää et sitten tänne raahaa, siskon poikaystävä suunnilleen asuu meillä kotona. Minua pahoinpideltiin, lievästi tosin, tuli tukkapöllyä ja luunappeja ja läimäisyjä, siskoon ei ole koskettu tikullakaan. Minua on haukuttu tyhmäksi ja rumaksi ja huoraksi ja kusipääksi jne jne, sisko ei ole joutunut tällaista sietämään.



No, lopputulos on se, että vanhempani ja siskoni ovat läheisiä ja tulevat mitä luultavammin olemaan tiiviissä yhteyksissä koko elämänsä, he ovat perheyksikkö, minä en siihen porukkaan kuulu. Minä muutin toiselle puolelle Suomea ja olen vakavasti harkinnut katkaisevani välit kokonaan, useinkaan en viitsi vastata puhelimeen vanhempieni soittaessa, vielä harvemmin menen käymään.

Me ollaan kaikkien kavereita. Joskus on asiasta puhuttukin näiden kanssa, ja silloin ovat sanoneet toimimattomuuden syyksi erilaiset persoonat, yksi tekee hommansa hitaammin (mutta ajallaan ja kunnolla), toiset kaksi nopeasti ja kunnolla. Vanhempien syyksi kukaan ei ole kemioiden toimimattomuutta laittanut.



Eli ei se aina ole niin yksinkertaista.