Suurin syy sisarusten huonoihin väleihin on epätasa-arvoisuus kasvatuksessa.

Oletkp ajatellut, että sulla menee vanhempiesi mielestä loistavasti ja he ovat huolissaan siskostasi? Ehkä siskosi on tuntenut itsensä huonommaksi kuin sinä ja sinä taas saanut ympärillä olevilta ihmisiltä positiivista huomiota, kehuja jne..en nyt tarkoita vanhempiasi vaan vaikka sukulaisia, ystäviä jne..

ihan myönsivätkin avoimesti kasvatusperiaatteensa, että tyttöjä ja poikia pitää kasvattaa erilailla.

Minä en 17-vuotiaana saanut olla pikkukylän iltatapahtumissa valvomatta, kun "tytöille voi sattua mitä vaan". Veli tuli 14-vuotiaana sovitun ajan jälkeen taksilla pienessä maistissa kotiin, ja sitä nuhdeltiin vain kevyesti, että ei saa huolestuttaa äitiä. Veljen kohdalla pätivät periaatteet pojat on aina poikia, pitäähän sitä nuorena pitää hauskaa jne.



Minulle tyttönä kuului jo lapsena hyvin paljon vastuuta päivittäisistä ja viikottaisista kotiaskareista, veljelle ei taas mitään, koska koulunkäynti ei maistunut joten kotona piti saada levätä. Tästä syystä minun hyvää koulumenestystä ei saanut huomioida, ettei veljelle tule paha mieli. Silti minulta hiljaisesti odotettiin vain kiitettäviä, vaikkeivat ne kiitokseen aihetta kotona antaneetkaan.



Voisin jatkaa vaikka kuinka. Mutta tiivistettynä moni asia ratkaistiin sillä, että kun sinä olet tyttö.

Ajatelkaapa tilannetta, että esikoinen syntyy nuorille ja köyhille vanhemmille. Hän ei tietenkään kylve hienoissa vaatteissa ja uusissa leluissa, koska vanhemmilla ei yksinkertaisesti ole varaa. Toinen lapsi syntyy vasta noin 10-vuoden kuluttua, kun vanhemmat ovat jo tienanneet kivasti työelämässä. Hänelle ostetaan vauvasta asti uusia hienoja vaatteita, leluja, polkupyöritä yms. Kolmas lapsi syntyy pari vuotta toisen lapsen jälkeen ja saa kaikki isomman sisaruksen vanhat vaatteet ja tavarat.



Jos materiaalisessa mielessä mietitään, on toisena syntynyt lapsi parhaassa asemassa. Voi tietysti sanoa, että hän on lellitty, mutta vanhempien tilanne on täysin toinen kuin esikoisen syntyessä. Toisaalta kolmannelle ei kannata ostaa kaikkea uutta, koska kakkosen vaatteet ja tavarat ovat vielä käyttökelpoisia.



Eihän tasapuolisuutta voi verrata niin, että verrataan esimerkiksi kaikkien lasten vauva-aikaa. Lapset syntyvät erilaisiin elämäntilanteisiin, joten se toki vaikuttaa heidän elämäänsä. Toki vanhemmat ovat epäonnistuneet siinä, jos lapset eivät koe olevansa yhtä rakastettuja.

tunnen veljekset, joista vielä aikuisiälläkin näkee, että "esikoinen on aina esikoinen" ja kuopus on se "äidin lellipentu" ja keskimmäinen on sitten väliinputoaja. Voidaan puhua luonne-eroista ja sitten taas vanhempien taholta tulleesta erilaisesta kohtelusta, kumpi oli ensin - muna vai kana.

On toki aivan selvää, että perhe on kullekin jäsenelleen erilainen ympäristö; esikoinen on aina vanhin lapsi, keskimmäinen keskimmäinen ja kuopus nuorin- Mutta tasa-arvoinen kohtelu - ja aikuisiän lähestyessä taloudellinen tasa-arvo! - on tosi tärkeää, jos haluaa perheeseen toimivat suhteet. Rahasta ne suuret riidat rakennetaan! Eli jos esikoinen saa mopon, myös nuoremmat saavat vuorollaan. Ja jos kuopus saa perheen talouden kohentuessa vaikkapa kalliin harrastuksen mitä vanhemmat sisarukset jäivät vaille, hyvitettäköön asia heille vuorollaan.

.. ei lapsi voi kasvattaa samalla tavalla, että kaikille kaikkea tasan saman verran. Pitäisi vanhempien lapsiaan sen verran tuntea että perusluonteen tietävät, että mikä yhdelle sopii, ei onnistu toisen kanssa vaan on toimittava toisella tavalla.



Sitten on nämä aivan räikeät esimerkit.



Meitä sisaruksia oli neljä.

Veli sai sen mitä pakko oli että lapsi hengissä selviää, jonkinlaista vaatetta ja lantsarit jalkaan. En usko että koskaan tunnetta, että olisi rakas, arvokas. Ehkä olikin, mutta ei sitä mistään huomannut..



Sitten meitä tyttöjä oli kolme. Pienellä ikäerolla. Minä olen keskimmäinen.



Vanhin oli aikamoinen räävsuu ja riitapukari, semmonen aggressiivinen kiusaaja joka vaati, huusi, räyhäsi, riiteli, haukkui, pilkkasi, ilkkui, nimitteli, löi. Tätä koulussa, tätä esim. minua kohtaan.

Ei niinkään pikkusiskoa kohtaan, vaan minua kohtaan.



En ymmärrä vieläkään, miten äiti on sallinut tämän tapahtua. Miksi hän on hyväksynyt, että isosisko kiusaa monin erilaisin tavoin nuorempaa. IKINÄ ei sanonut, puuttunut, kieltänyt.



Pikkusisko oli lellikki. Hän sai, enemmän, kauniimpaa, kalliimpaa. Hän sai myös hyväksyntää ja rakkautta, syliä ja silitystä, mitä me muut emme saaneet.



Isosisko oli katkera jo lapsena, minä en, sillä rakastin pikkusiskoa. Minulla ja pikkusiskolla oli lämpimät ja läheiset välit.



Koko aikuisiän isosisko on haukkunut ja ilkeillyt rumin sanoin pikkusiskolle. Kateus tulee varmasti lapsuudesta, sillä pikkusiskon elämäntilanne ei häävi ole. Elämänhallinta aika hukassa. Sehän onkin sitten aihe, mistä voi asioikseen soittaa ja alkaa räkyttämään: senkin sossun elätti ja luuseri ja juoppo jne



Mutta entäs minä? En ollut lellikki. MInulle ei pitäisi olla mitään syytä olla kade? Olen se surkea ja mitätön pikkusisko, harmaa mitättömyys, ei yhtään mitään.



Mutta minä en jaksa enää olla sylkykuppina. .

EN oikeasti tiedä, mistä hän on kateellinen minulle?? SIitäkö, että sain lapsena aiheettomasti selkään? Siitäkö, että hän sai koko lapsuuden haukkua ja pilkata minua?

Olen eronnut pari kertaa - niin on siskokin.

Olemme molemmat parisuhteessa.

Minulla on koulutus, työpaikka.

Niin on siskollakin, tosin olemme eri alalla ja siskon koiulutus on kurssikeskuksen kurssi, taisi olla 6 kk.



Käsittääkseni sisko tienaa paremmin kuin minä.



Olen kuitenkin tehnyt elämässäni ratkaisuja, jotka ulospäin näyttää aika radikaaleilta, rohkeilta.

Mietin kerran ulkopuolisen silmin elämääni ja kyllä - se näytti siltä, kuin olisin kaiken saanut vain kättä ojentamalla. Se näytti helpolta.

Se kaikki kipu ja tuska mitä on nyt ja on ollut, en minä sitä kummallekaan siskolleni ole kertonut enkä kerrokaan ! HYvänen aika! MIksi kertoisin! Eiväthän he arvosta minua lainkaan, eivät pidä minua minään! Pikkusisko kyllä, mutta hän on niin oman elämänsä suossa ettei näe eikä kuule mitään ja ymmärtää kaiken väärin..



Ihan n

Kun omat lapseni olivat ala-asteikäisiä varhaisteinejä, esikoinen, tyttö, valitti, että 3 v nuorempi veli saa enemmän ja kaikkea ja koko ajan.



Minusta tilanne meni toisin päin.



Tyttö ei uskonut, valitti vaan miten toiselle aina ja hänelle ei ikinä mitään.



Laitoin sitten jääkaapin oveen lapun. Toisessa sarakkeessa yläreunassa oli Tytön nimi ja toisen sarakkeen yläreunassa Pojan nimi.



Ja sitten alle kirjasin AIVAN KAIKEN mitä he saivat. Ihan jokaisesta ylimääräisestä tikkarista ja pakollisesta sukkaparista lähtien.

Kun pojalla oli vasta muutama saatu, tytön lista oli paperin (A4) alareunassa.



Johan hiljeni. Loppu valitus epätasa-arvosta.



Toki hän saattoi kokea epätasa-arvoa, että pojan kanssa ei elo ollut koko ajan pelkkää tappelua, hänen kanssaan pystyi puhumaan ja keskustelemaan ja siksi mhyös kohtaamaan koko varhaisteinin ihan kuten ihminen kohdataan, positiivisessa mielessä.



3 v vanhempi murrosikäänsä möykkäävä tyttö tuli päälle kuin yleinen syyttäjä, riidan haluisena, vaatimaan ja valittamaan. KAIKKI oli pielessä eikä MITÄÄN KOSKAAN.

Olivat siis hyvin HYVIN erilaisia perusluonteeltaan ja tytönt kanssa ongelma oli tuo käytös, johon mikään ei tehonnut eikä pureutunut.



Nyt meillä tytönkin kanssa on hyvät välit, mutta edelleen väsyn hänen vauhtiinsa ja aaltoiluunsa aika nopeaan.

Pojan kanssa välit on etäisemmät.

Oletan syyksi sen, että tyttö on vaatinut ja verottanut minua niin paljon, että nuorempi on siksi jäänyt "kakkoseksi" aina.. :(



Sisarusten välit ovat käsittääkseni aika hyvät.

Ei pikkuveli kyllä ymmärrä ison siskon aivoituksia, suunnitelmia tai toilailuja, mutta jos tasapuolinen kohtelu, persoonan mukainen kohtelu ja se, ettei anna vahvemman jyrätä heikompaa, on se idean avain, olen onnistunut sitten siinä ja siihen yritinkin. Että kumpikin saa olla semmosia kuin ovat, eikä isosisko latista nuorempaa ja herkempää siksi, etä tämä on semmonen kuin on ja nämä "tyyhmäää! Ole hiljaa, MINÄ puhunu nyt!" jyräämiset vaiennetaan alkuunsa.



Eivät siis ole - kait. toivottavasti,- kokeneet, että toinen saa ja toinen ei.

minun ja isoveljeni väleihin. Meillä on 3 vuotta ikäeroa.



Toki luonteillamme oli myös vaikutusta asiaan. Veljeni on aina ollut hirveän temperamenttinen ja minäkään en ärsyyntyneenä osaa olla hiljaa vaan hyökkään samalla mitalla takaisin.



Mutta tosiasia on, että veljeäni lellittiin ja sama jatkuu edelleen. Veljeni oli oikea mammanpoika nuorempana. Äitini ei mielellään antanut minulle rahaa vaan aina kysyi mihin muka tarvitsen. Harvoin sain edes kymmentä markkaa viikonloppuherkkuja varten. Veljelle taas viljeli rahaa. Ja maksoi tämän velkoja, vaikka lainasi luvatta kavereilta rahaa. Eikä veljelle mitään seurauksia. Isältä piti minun aina pyytää ja hän antoikin.



Äiti ei myöskään uskonut kun kerroin veljeni lyöneen minua. Vaikka ihan oli mustelmat aina näyttää. Äiti väitti, että ylireagoin tai olen saanut kolhut muualta. Isä onneksi uskoi, mutta vaikea oli asiaan puuttua kun ikinä nähnyt omin silmin. Hän antoi kyllä veljen tuta kun tämä kerran uskalsi isän kuullen haukkua minua huoraksi. Mutta kyllä se vähän katkeroitti, kun äiti syytti valehtelusta, vaikka veljeni oikeasti hakkasi minua lähes päivittäin. Se loppui vasta kun olin n 15-vuotias ja uskalsin/olin tarpeeksi vahva lyödäkseni kivuliaasti takaisin.



Äiti ei osallistunut minun ajokortin hankintaan, vaikka veljelle sen maksoi. Kuten autonkin. Veli on hyvätuloisessa ammatissa ja silti äiti antoi rahaa tälle kun osti asunnon. Minä opiskelujen ohella osa-aikatyössä eikä äiti suostu edes lainaamaan rahaa pahassa tilanteessa.



Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka romaanin. Jos nyt kuitenkin tällä kertaa lopetan tähän.

kuinka sisarukset kokevat, että se nuorimmainen saa aina kaiken. Eikö se ole juuri ihan sitä tyypillistä sisaruskateutta vaikka usein se ensimmäinen lapsi on kaikkein odotetuin ja jota varten on kaikki hankittu uutena ja jonka kanssa jaksetaan vielää leikkiä ja temmeltää..

kuten meilläkin, veljen lapsia käydään hoitamassa 300 km päässä kun heillä on menoa. Esim töitä !!!!!!!!!! tai omia harrastuksia jonne ei pääse kun toinen vanhempi on päivystämässä !!!! Meidän lapsia ei koskaan hoidettu vaikka mieheni teki vuorotyötä ja minä matkustelin paljon töissäni. Ei koskaan tullut edes mieleen tulla hoitamaan vaikka mekin asumme 300 km päässä kuten veljeni

melläkin lellittiin ihan selkeästi pikkuveljeä, joka oli nIIIIIN täydellinen ja sai tehdä mitä halusi. Vieläkin mutsi kantaa satojen kilometrien päästä pakastimen täyteen marjoja kun x niin tykkää. Kait meidänkin lapset tykkäisi ! silti änkee aina meille yöksi kun tulee kylään kaupunkiin, jossa MYÖS veljeni asuu. Ikinä ei mene sinne yöksi ettei ole vaivoina niille. MEille kyllä voi olla

laskee vanhempiensa rakkauden materiassa. Mistä tällainen ajattelu kumpuaa? Mulla on kolme sisarusta, ja tottakai ollaan saatu eri tavalla asioita. Esim. veli sai 80-luvulla tietokoneen, mutta mun teiniaikana oli lama, eikä todellakaan osteltu mitään kalliita asioita. Ei siitä ole jäänyt mulle mitään traumaa. Myöskään nyt, kun perheen maatilaa jaetaan, ei ole tullut riitoja, vaan kaikki hoituu periaatteella kuka eniten sitä plänttiä haluaa, sen saa.



Kuulostaa siltä, että materiasta riitelevien perhesuhteet perustuu ihan väärille asioille. En tiedä, mitä omat vanhempani ovat tehneet, kun ovat kasvattaneet meidät kaikki niin rennoiksi tässä asiassa, mutta toivon todellakin, että onnistun tekemään saman omien lapsieni kanssa (joilla tuleekin olemaan huomattavasti isompi perintö jaettavanaan sitten aikanaan). Tällä hetkellä näyttää hyvältä, sillä meillä ei riidellä edes siitä klassisesta jäätelöpalojen koosta tai irtokarkkien määrästä per nuppi. :)

Vanhempien on vain niin h*tin vaikea myöntää -tai edes tajuta- miten he kohtelevat lapsiaan epätasa-arvoisesti.

ja sitten taustalta löytyy törkeää epätasa-arvoa, vertailua ja vanhempien lemmikkejä. Esim tyyliin " Ota nyt mallia tuosta Katja-siskosta, katso kuinka se jo osaa"

Mieheni on nuorin kolmesta ja kokee että häntä on aina " sorsittu" . Ei ole kehuttavat välit hänellä sisaruksiinsa, varsinkaan veljeensä joka on aina ollut anopin kultapoika.

Itse luin vasta Faberin ja Mazlishin Meillä on mukavaa -kirjan. Siinä on tosi hienoja ajatuksia siitä, miten lasten välistä sisaruussuhdetta voi tukea.

että sisarusten välinen " kilpailu" , jonka vanhempi/vanhemmat omalla käytöksellään perheeseen luovat on välien varma " tappaja" myöhemmässä aikuisiässä.

Vaikka ei tietysti ihanaa muuten, mutta kiva, että on kohtalotovereita...

Meillä on just toi sama ongelma, äiti aina hokee, että hän on koittanut olla NII-IN tasapuolista niin tasapuolista... Ja totuus on kuitenkin se, että veljeäni edelleen paapotaan, kun pikkulasta. Ja hän on sentään 30vee! Varmaan jäänyt päälle mun vauva-ajasta, kun ei kuulemma mua saanut edes kattoa, ettei veljeni vaan tule mustasukkaiseksi...



Toivon sydämeni pohjasta, etten sorru samaan omien lasteni kohdalla.

Se onni sentään on vanhempien mokailussa, että niistä voi vähän kattoa mallia, miten EI kannata tehdä... ;)

nämä asiat kokevat! Joku kadehtii sisarukseltaan jotain, mitä toinen ei ole edes tajunnut saavansa. Näin ainakin meillä. Meidän sisarusten käsitykset ja kokemukset saattavat olla samasta asiasta hyvin erilaiset.

Kaikki muuttui kun veli alkoi seurustella. Veljen vaimo ei käy edes kutsusta meillä kylässä ja meitä ei edes kutsuta kyläilemään. Nyt asumme samalla paikkakunnalla ja näemme toisia vain sukujuhlissa.

vaan meidät on yritetty kasvattaa hyvinkin, jopa liioitellun tasapuolisesti. Keskusteluista sisarusten kanssa vaan huomaa, että silti olemme katkeria erinäisistä asioista toisillemme!!! Olemme olleet hyvin eri luonteisia ja silti meihin on käytetty samoja sääntöjä. Ikäeroakin on nuorimman ja vanhimman välillä 12 vuotta!



Tasapuolinen kasvatus vaan on aika mahdotonta, jos yhtään huomioi lapset yksilöinä!