Lue keskustelun säännöt.
Luottamus ihmisiin nolla
07.08.2022 |
Onko täällä ketään muuta jonka elämässä joka ikinen ihminen on pettänyt luottamuksen tavalla tai toisella? Miten on mahdollista enää luottaa kehenkään koskaan? Tuntuu ainakin äärimmäisen vaikealta.
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa sinun elämääsi sattunut poikkeuksellisen paljon epäluotettavia ihmisiä. Vähättely ei ole tarkoitus, mutta ajattelen, että onko sinulla ns. rima korkealla eli olisit vähän liiankin tarkka ja kriittinen ihmissuhteissasi, jos koet kaikkien pettäneen.
Pystytkö kertomaan esimerkkejä luottamuksen pettämisestä, valaisisi hieman asiaa.Tarinasta tulisi turhan pitkä jos alkaisin kaiken tässä kertomaan mutta ihan kouluajoista lähtien olin aina se ns. toinen vaihtoehto kaikille kavereille, kun joku parempi ystävä pyysi jonnekin niin lupaukset petettiin ja taas kun kaveria tarvittiin niin olinkin yhtäkkiä suosiossa. Sama kaava toistunut koko elämän. Olen ollut aina kiltti ja auttamishaluinen ja ihmiset käyttäneet hyväksi. Valitettavasti ei ole omaa mielikuvitusta vaan ihan totisinta totta. Miesten kanssa samat kuviot.
Olen myös tajunnut että omat vanhempani eivät ole koskaan antaneet mulle ehdotonta rakkautta vaan aina heidän omat tarpeet mennyt edelle. No ehkä ihan pienenä saanut heiltä sitä pyyteetöntä rakkautta ja sen turvin olen vielä edes hengissä.
Voi olla että koska et ole saanut ehdotonta rakkautta koskaan, kaipaat tuollaista itsesi merkitystä täydentävää ihmissuhdetta. Toivon että saisit sen.
Oma lapsuus ei ollut ihan ruusuisin mutta jonkun perusturvallisuudentunteen olen varmasti saanut, sillä en hirveästi kiinnitä huomiota siihen "mones" vaihtoehto olen jollekin ystävilleni. Parasta seuraa minulle olen minä itse ja sitten on mukavaa jos ja kun jaksaa muidenkin kanssa seurustella ja touhuta.
Kannattaa miettiä josko muut ihmiset elämässäsi ajattelevat samoin ja olet ehkä se joka hirveän herkästi kokee jotain epäreilua "järjestystä" sosiaalisissa suhteissa. Voi olla että lapsena/teininä opitaan siihen että jollekin joku ystävä on läheisempi eikä siinä ole sen kummempaa epäreiluutta, vaan sellaista se vaan on. Ja tämäkin kokemus sinulta puuttuu.
Sosiaaliset suhteet on vähän mystisiä mutta kaikki mielestäni palautuu itsearvostukseen ja itsen tuntemiseen ja siihen että on hyvä olla myös ilman muita ihmisiä. Mutta alkuun palatakseni se varmaan vaatii sen että on joskus ollut joku jolle olet ensimmäinen.
Muut, aikuiset ihmiset eivät välttämättä ymmärrä, että koet nämä tilanteet epäreiluina. Minulle se ainakin olisi yllätys jos joku loukkaantuisi siitä, että näen häntä vähemmän kuin jota kuta toista. Minulla on mm. muutama ikuisuuden rinnalla kulkenut ystävä ja lisäksi siskoni, jotka ovat elämäni perusvirtaa ja siinä mielessä "ensimmäisiä". Ja sitten uusia tuttuja ja tuttavuuksia, joita toki haluan puolin toisin huomioida, mutta oletan että ymmärtävät että on ihmisiä ja perinteitä jotka vaan ovat erottamaton osa minua eikä se ole mitään mistä haluaisin mitään epäluotettavan leimaa.
No nyt oli kyllä pieleen mennyt analyysi, mutta niinhän se usein menee kun ei yhtään tunne ihmistä. En ole mitenkään yliherkkä ja ymmärrän senkin jos en tule koskaan olemaan kenellekään se bestis, enkä sellaisia edes ajattele tässä iässä yli kolmekymppisenä.
Kuitenkin jos minun kanssa perutaan menot ja kuulen myöhemmin tai näen esim. sosiaalisesta mediasta että suunnitelmat menivätkin uusiksi sen takia että tulikin sopivampaa seuraa, kyllä on mielestäni avan oikeutetusti syytä tuntea että sellainen on epäoikeudenmukaista kohtelua. Viesteihin myös jätetty vastaamatta ja muutama katkaissut välin täysin ilman mitään selityksiä.
Joku tuolla alempana epäili että en halua pyyteettömästi auttaa ihmisiä vaikka sanoin olevani auttamishaluinen, ja odottaisin vastapalveluksia. Mistä sellaista päättelit? Kyllä autan ihmisiä ihan puhtaasta auttamisen ilosta ja saan hyvän mielen siitä jos toisille tulee hyvä mieli.
En kuitenkaan ole mikään kynnysmatto ja on mulla myös omatkin mielipiteet jotka uskallan tuoda esiin, ainakin tietyissä tilanteissa. Kovin usein olen kuitenkin huomannut että jos nostan aiheita esille jotka ovat minua ihmissuhteissani hiertäneet, silloin kimpaannutaan täysin ja kukaan ei ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi.Ehkä olen liian helppo ja ihmiset kokevat ettei minussa ole mitään taistelemisen arvoista. Olen kaiketi sellainen itsestäänselvyys ja ihmiset arvostavat enemmän ihmisiä jotka ovat jollain tavalla vaikeammin saavutettavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa sinun elämääsi sattunut poikkeuksellisen paljon epäluotettavia ihmisiä. Vähättely ei ole tarkoitus, mutta ajattelen, että onko sinulla ns. rima korkealla eli olisit vähän liiankin tarkka ja kriittinen ihmissuhteissasi, jos koet kaikkien pettäneen.
Pystytkö kertomaan esimerkkejä luottamuksen pettämisestä, valaisisi hieman asiaa.Tarinasta tulisi turhan pitkä jos alkaisin kaiken tässä kertomaan mutta ihan kouluajoista lähtien olin aina se ns. toinen vaihtoehto kaikille kavereille, kun joku parempi ystävä pyysi jonnekin niin lupaukset petettiin ja taas kun kaveria tarvittiin niin olinkin yhtäkkiä suosiossa. Sama kaava toistunut koko elämän. Olen ollut aina kiltti ja auttamishaluinen ja ihmiset käyttäneet hyväksi. Valitettavasti ei ole omaa mielikuvitusta vaan ihan totisinta totta. Miesten kanssa samat kuviot.
Olen myös tajunnut että omat vanhempani eivät ole koskaan antaneet mulle ehdotonta rakkautta vaan aina heidän omat tarpeet mennyt edelle. No ehkä ihan pienenä saanut heiltä sitä pyyteetöntä rakkautta ja sen turvin olen vielä edes hengissä.
Voi olla että koska et ole saanut ehdotonta rakkautta koskaan, kaipaat tuollaista itsesi merkitystä täydentävää ihmissuhdetta. Toivon että saisit sen.
Oma lapsuus ei ollut ihan ruusuisin mutta jonkun perusturvallisuudentunteen olen varmasti saanut, sillä en hirveästi kiinnitä huomiota siihen "mones" vaihtoehto olen jollekin ystävilleni. Parasta seuraa minulle olen minä itse ja sitten on mukavaa jos ja kun jaksaa muidenkin kanssa seurustella ja touhuta.
Kannattaa miettiä josko muut ihmiset elämässäsi ajattelevat samoin ja olet ehkä se joka hirveän herkästi kokee jotain epäreilua "järjestystä" sosiaalisissa suhteissa. Voi olla että lapsena/teininä opitaan siihen että jollekin joku ystävä on läheisempi eikä siinä ole sen kummempaa epäreiluutta, vaan sellaista se vaan on. Ja tämäkin kokemus sinulta puuttuu.
Sosiaaliset suhteet on vähän mystisiä mutta kaikki mielestäni palautuu itsearvostukseen ja itsen tuntemiseen ja siihen että on hyvä olla myös ilman muita ihmisiä. Mutta alkuun palatakseni se varmaan vaatii sen että on joskus ollut joku jolle olet ensimmäinen.
Muut, aikuiset ihmiset eivät välttämättä ymmärrä, että koet nämä tilanteet epäreiluina. Minulle se ainakin olisi yllätys jos joku loukkaantuisi siitä, että näen häntä vähemmän kuin jota kuta toista. Minulla on mm. muutama ikuisuuden rinnalla kulkenut ystävä ja lisäksi siskoni, jotka ovat elämäni perusvirtaa ja siinä mielessä "ensimmäisiä". Ja sitten uusia tuttuja ja tuttavuuksia, joita toki haluan puolin toisin huomioida, mutta oletan että ymmärtävät että on ihmisiä ja perinteitä jotka vaan ovat erottamaton osa minua eikä se ole mitään mistä haluaisin mitään epäluotettavan leimaa.
No nyt oli kyllä pieleen mennyt analyysi, mutta niinhän se usein menee kun ei yhtään tunne ihmistä. En ole mitenkään yliherkkä ja ymmärrän senkin jos en tule koskaan olemaan kenellekään se bestis, enkä sellaisia edes ajattele tässä iässä yli kolmekymppisenä.
Kuitenkin jos minun kanssa perutaan menot ja kuulen myöhemmin tai näen esim. sosiaalisesta mediasta että suunnitelmat menivätkin uusiksi sen takia että tulikin sopivampaa seuraa, kyllä on mielestäni avan oikeutetusti syytä tuntea että sellainen on epäoikeudenmukaista kohtelua. Viesteihin myös jätetty vastaamatta ja muutama katkaissut välin täysin ilman mitään selityksiä.
Joku tuolla alempana epäili että en halua pyyteettömästi auttaa ihmisiä vaikka sanoin olevani auttamishaluinen, ja odottaisin vastapalveluksia. Mistä sellaista päättelit? Kyllä autan ihmisiä ihan puhtaasta auttamisen ilosta ja saan hyvän mielen siitä jos toisille tulee hyvä mieli.
En kuitenkaan ole mikään kynnysmatto ja on mulla myös omatkin mielipiteet jotka uskallan tuoda esiin, ainakin tietyissä tilanteissa. Kovin usein olen kuitenkin huomannut että jos nostan aiheita esille jotka ovat minua ihmissuhteissani hiertäneet, silloin kimpaannutaan täysin ja kukaan ei ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi.Ehkä olen liian helppo ja ihmiset kokevat ettei minussa ole mitään taistelemisen arvoista. Olen kaiketi sellainen itsestäänselvyys ja ihmiset arvostavat enemmän ihmisiä jotka ovat jollain tavalla vaikeammin saavutettavissa.
Kuulostat valitettavasti ihmiseltä joka on mielestään aina oikeassa. Jos nyt mietit realistisesti niin on äärimmäisen epätodennäköistä että kaikki vain sorsisivat läpi elämänsä juuri sinua vaikka hyvin moni muu ihminen ei jaa vastaavaa kokemusta. En siis sano etteikö sinulla voisi olla ihan oiekasti huonoja kokemuksia mutta ajatus siitä että juuri sinua kusetetaan aina on kyllä jo hieman vainoharhainen jos vähän kovasti sanon.
En ole pettynyt ihan jokaiseen, mutta tarpeeksi moneen. Olen aina vetänyt puoleeni ihmisiä jotka haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi. Arvostan kiltteyttä ja toisen auttamista, mutta kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, ettei tämä ole vastavuoroista ja alkanut vihaamaan ihmisiä enemmän ja enemmän. En enää aktiivisesti yritä etsiä kavereita tai kumppania, onneksi koira pysyy uskollisena. :)
Vierailija kirjoitti:
En ole pettynyt ihan jokaiseen, mutta tarpeeksi moneen. Olen aina vetänyt puoleeni ihmisiä jotka haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi. Arvostan kiltteyttä ja toisen auttamista, mutta kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, ettei tämä ole vastavuoroista ja alkanut vihaamaan ihmisiä enemmän ja enemmän. En enää aktiivisesti yritä etsiä kavereita tai kumppania, onneksi koira pysyy uskollisena. :)
Kiltteys on vähän sellainen väärinymmärretty ja aliarvostettu ominaispiirre tässä ajassa. Kannattaa omaksua itseensä sellainen melko piittaamaton ja välinpitämätön asenne ihmisiä kohtaan, se on jostain syystä yllättävän toimiva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa sinun elämääsi sattunut poikkeuksellisen paljon epäluotettavia ihmisiä. Vähättely ei ole tarkoitus, mutta ajattelen, että onko sinulla ns. rima korkealla eli olisit vähän liiankin tarkka ja kriittinen ihmissuhteissasi, jos koet kaikkien pettäneen.
Pystytkö kertomaan esimerkkejä luottamuksen pettämisestä, valaisisi hieman asiaa.Tarinasta tulisi turhan pitkä jos alkaisin kaiken tässä kertomaan mutta ihan kouluajoista lähtien olin aina se ns. toinen vaihtoehto kaikille kavereille, kun joku parempi ystävä pyysi jonnekin niin lupaukset petettiin ja taas kun kaveria tarvittiin niin olinkin yhtäkkiä suosiossa. Sama kaava toistunut koko elämän. Olen ollut aina kiltti ja auttamishaluinen ja ihmiset käyttäneet hyväksi. Valitettavasti ei ole omaa mielikuvitusta vaan ihan totisinta totta. Miesten kanssa samat kuviot.
Olen myös tajunnut että omat vanhempani eivät ole koskaan antaneet mulle ehdotonta rakkautta vaan aina heidän omat tarpeet mennyt edelle. No ehkä ihan pienenä saanut heiltä sitä pyyteetöntä rakkautta ja sen turvin olen vielä edes hengissä.
Voi olla että koska et ole saanut ehdotonta rakkautta koskaan, kaipaat tuollaista itsesi merkitystä täydentävää ihmissuhdetta. Toivon että saisit sen.
Oma lapsuus ei ollut ihan ruusuisin mutta jonkun perusturvallisuudentunteen olen varmasti saanut, sillä en hirveästi kiinnitä huomiota siihen "mones" vaihtoehto olen jollekin ystävilleni. Parasta seuraa minulle olen minä itse ja sitten on mukavaa jos ja kun jaksaa muidenkin kanssa seurustella ja touhuta.
Kannattaa miettiä josko muut ihmiset elämässäsi ajattelevat samoin ja olet ehkä se joka hirveän herkästi kokee jotain epäreilua "järjestystä" sosiaalisissa suhteissa. Voi olla että lapsena/teininä opitaan siihen että jollekin joku ystävä on läheisempi eikä siinä ole sen kummempaa epäreiluutta, vaan sellaista se vaan on. Ja tämäkin kokemus sinulta puuttuu.
Sosiaaliset suhteet on vähän mystisiä mutta kaikki mielestäni palautuu itsearvostukseen ja itsen tuntemiseen ja siihen että on hyvä olla myös ilman muita ihmisiä. Mutta alkuun palatakseni se varmaan vaatii sen että on joskus ollut joku jolle olet ensimmäinen.
Muut, aikuiset ihmiset eivät välttämättä ymmärrä, että koet nämä tilanteet epäreiluina. Minulle se ainakin olisi yllätys jos joku loukkaantuisi siitä, että näen häntä vähemmän kuin jota kuta toista. Minulla on mm. muutama ikuisuuden rinnalla kulkenut ystävä ja lisäksi siskoni, jotka ovat elämäni perusvirtaa ja siinä mielessä "ensimmäisiä". Ja sitten uusia tuttuja ja tuttavuuksia, joita toki haluan puolin toisin huomioida, mutta oletan että ymmärtävät että on ihmisiä ja perinteitä jotka vaan ovat erottamaton osa minua eikä se ole mitään mistä haluaisin mitään epäluotettavan leimaa.
No nyt oli kyllä pieleen mennyt analyysi, mutta niinhän se usein menee kun ei yhtään tunne ihmistä. En ole mitenkään yliherkkä ja ymmärrän senkin jos en tule koskaan olemaan kenellekään se bestis, enkä sellaisia edes ajattele tässä iässä yli kolmekymppisenä.
Kuitenkin jos minun kanssa perutaan menot ja kuulen myöhemmin tai näen esim. sosiaalisesta mediasta että suunnitelmat menivätkin uusiksi sen takia että tulikin sopivampaa seuraa, kyllä on mielestäni avan oikeutetusti syytä tuntea että sellainen on epäoikeudenmukaista kohtelua. Viesteihin myös jätetty vastaamatta ja muutama katkaissut välin täysin ilman mitään selityksiä.
Joku tuolla alempana epäili että en halua pyyteettömästi auttaa ihmisiä vaikka sanoin olevani auttamishaluinen, ja odottaisin vastapalveluksia. Mistä sellaista päättelit? Kyllä autan ihmisiä ihan puhtaasta auttamisen ilosta ja saan hyvän mielen siitä jos toisille tulee hyvä mieli.
En kuitenkaan ole mikään kynnysmatto ja on mulla myös omatkin mielipiteet jotka uskallan tuoda esiin, ainakin tietyissä tilanteissa. Kovin usein olen kuitenkin huomannut että jos nostan aiheita esille jotka ovat minua ihmissuhteissani hiertäneet, silloin kimpaannutaan täysin ja kukaan ei ole koskaan pyytänyt minulta anteeksi.Ehkä olen liian helppo ja ihmiset kokevat ettei minussa ole mitään taistelemisen arvoista. Olen kaiketi sellainen itsestäänselvyys ja ihmiset arvostavat enemmän ihmisiä jotka ovat jollain tavalla vaikeammin saavutettavissa.
Kuulostat valitettavasti ihmiseltä joka on mielestään aina oikeassa. Jos nyt mietit realistisesti niin on äärimmäisen epätodennäköistä että kaikki vain sorsisivat läpi elämänsä juuri sinua vaikka hyvin moni muu ihminen ei jaa vastaavaa kokemusta. En siis sano etteikö sinulla voisi olla ihan oiekasti huonoja kokemuksia mutta ajatus siitä että juuri sinua kusetetaan aina on kyllä jo hieman vainoharhainen jos vähän kovasti sanon.
En ole mielestäni aina oikeassa mutta siinä asiassa olen, että minua ei ole arvostettu niissä ihmissuhteissa joissa olen ollut. Valitettavasti ei ole omaa mielikuvitusta, kunpa olisikin. Olen se, johon otetaan yhteyttä kun maailma potkii päähän, mutta muuten en saa arvostusta ja minua kohdellaan miten sattuu. Uskon kyllä että maailmassa olisi ainakin joitakin sellaisiakin ihmisiä jotka arvostaisivat minua, mutta todennäköisesti heitä on vaikea löytää ja olen muutenkin huono tutustumaan uusiin ihmisiin.
En muuten ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää että jollakin voi olla tällaisia kokemuksia, vaan pitää alkaa heti etsimään vikoja siitä joka on saanut väärää kohtelua. En voi toki käydä koko elämääni muutamassa viestissä läpi enkä sano että olisin 100% itsekään kohdellut kaikkia aina oikein, mutta pääpiirteissään tämä on kuvio joka on toistunut läpi elämäni.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole pettynyt ihan jokaiseen, mutta tarpeeksi moneen. Olen aina vetänyt puoleeni ihmisiä jotka haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi. Arvostan kiltteyttä ja toisen auttamista, mutta kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, ettei tämä ole vastavuoroista ja alkanut vihaamaan ihmisiä enemmän ja enemmän. En enää aktiivisesti yritä etsiä kavereita tai kumppania, onneksi koira pysyy uskollisena. :)
Kiltteys on vähän sellainen väärinymmärretty ja aliarvostettu ominaispiirre tässä ajassa. Kannattaa omaksua itseensä sellainen melko piittaamaton ja välinpitämätön asenne ihmisiä kohtaan, se on jostain syystä yllättävän toimiva.
On aivan totta. Kunpa tämän oppisi.-Ap
Vierailija kirjoitti:
En ole pettynyt ihan jokaiseen, mutta tarpeeksi moneen. Olen aina vetänyt puoleeni ihmisiä jotka haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi. Arvostan kiltteyttä ja toisen auttamista, mutta kerta toisensa jälkeen olen saanut huomata, ettei tämä ole vastavuoroista ja alkanut vihaamaan ihmisiä enemmän ja enemmän. En enää aktiivisesti yritä etsiä kavereita tai kumppania, onneksi koira pysyy uskollisena. :)
Enpäs ole siis näköjään yksin kokemusteni kanssa. Itsellä myös eläimet vuosi vuodelta niitä läheisimpiä kavereita joihin voi aina luottaa kerta toisensa jälkeen eivätkä koskaan petä.-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä kohtaan, ainakin naisten kannattaa pitää tietty kriittisyys päällä.
mies54v
Mitäs sinulle on mukulana tehty kun olet niin kipeä päästäsi?
Jättikö iskä ja äiteellä oli aina kiire ja väsy kun yksin sinut elätti?
Älä holhoa. Ei sinusta ole edes itsestäsi huolehtimaan, setämies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannatakaan luottaa keneenkään.
Erakkona siis koko loppuelämä? Ei ole kovin hohdokasta kyllä sekään..
Ei se sitä tarkoita. En mäkään luota yhteenkään ihmiseen täysin, etenkään miehiin, mutta silti olen naimisissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perusluottamus opitaan varhaislapsuudessa tai jää oppimatta turvattomassa kodissa laiminlyövien tai henkisesti/fyysisesti etäisten ja tunnekylmien vanhempien vuoksi. Puuttuu johdonmukaisuus, puuttuu rakkaus, rajatkin häilyvät.
Itseään voi silti kouluttaa läpi elämän jos ongelmansa tiedostaa. Siihenhän psykoterapia perustuu.
On tärkeä tajuta, että omat harhaluulot ja epäluuloisuus ovat toimintahäiriö itsessä, ei muissa.
Voiko alhaisempaa lajia olla kuin ihminen? Sen tämäkin palsta osoittaa. Tsemppiä avaajalle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla voi olla puutteita perusturvallisuudessa jo lapsuudesta asti, kun koet noin. Ehkä alitajuisesti hakeudut ei-toimiviin suhteisiin ja kokemus toistuu. Trauma, jota toistat
Vierailija kirjoitti:
Perusluottamus opitaan varhaislapsuudessa tai jää oppimatta turvattomassa kodissa laiminlyövien tai henkisesti/fyysisesti etäisten ja tunnekylmien vanhempien vuoksi. Puuttuu johdonmukaisuus, puuttuu rakkaus, rajatkin häilyvät.
Itseään voi silti kouluttaa läpi elämän jos ongelmansa tiedostaa. Siihenhän psykoterapia perustuu.
On tärkeä tajuta, että omat harhaluulot ja epäluuloisuus ovat toimintahäiriö itsessä, ei muissa.
Perustuuko paykoterapia myös siihen että ensimmäisenä uhri syyllistetään? Jos näin niin ei tällainen terapiamalli kiinnosta.
Jos olet kokenut fyysistä väkivaltaa, kukaan ei epäile eikä syytä sinua. Mutta jos taas henkistä, sitä ei helposti uskotakaan koska myös arvet ovat henkisiä eivätkä kaikkien näkyvillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, joo kyllä näitä kunniattomia paskiaisia istuu jatkuvasti jossain oksalla, yksi pettää perusteellisesti, toinen yrittää jotain ja kolmas on vaiheessa yrittää jotain, näin se menee, mitä enempi itselläsi on ihmistuntemusta ja kaukokatseisuutta, ehkä et sitten joudu ääritilanteisiin, mutta vaatii 24/7 hereilläoloa, jos herpaantuu hetkeksikään, alkaa spunkkilauma kasaantua. Ihminen on luonteeltaan peto, siitä emme pääse mihinkään, toiset enempi, toiset vähempi, mutta kaikki ovat kuitenkin sitä jossain määrin.
Vierailija kirjoitti:
Joo, joo kyllä näitä kunniattomia paskiaisia istuu jatkuvasti jossain oksalla, yksi pettää perusteellisesti, toinen yrittää jotain ja kolmas on vaiheessa yrittää jotain, näin se menee, mitä enempi itselläsi on ihmistuntemusta ja kaukokatseisuutta, ehkä et sitten joudu ääritilanteisiin, mutta vaatii 24/7 hereilläoloa, jos herpaantuu hetkeksikään, alkaa spunkkilauma kasaantua. Ihminen on luonteeltaan peto, siitä emme pääse mihinkään, toiset enempi, toiset vähempi, mutta kaikki ovat kuitenkin sitä jossain määrin.
Tämä on valitettavasti sairas maailma:/
Vierailija kirjoitti:
Kiltteys voi olla vähän häiritsevää. Kiltti ihminen pistää muut ihmiset määrittelemään hänen rajansa ja se voi tuottaa ahdistusta. Jos aina vaan autat ja kaikki käy ja olet samaa mieltä kaikesta niin se vastapuoli joutuu määrittämään missä sinun rajasi noissa asioissa menee: miten paljon autat, onko apusi enää soveliaan rajoissa, oletko rasittunut auttamisesta, haluatko jotain vastapalvelusta (no haluat, tämän viestin perusteella auttaminen ei ole ollut pyyteetöntä, pyyteetön auttaja ei ole kiinnostunut muistetaanko hänen apunsa).
Ja kun kaikki käy niin väsyneenä joutuu päättämään kaiken ja mahdollisesti organisoimaan ja sitten se sosiaalinen oleminen on kuin lapasen kanssa olisi kun kaikki käy ja kaikesta on samaa mieltä.
Mä olen mieluummin vähän hankalampien ihmisten kanssa koska niissä on enemmän rajoja ja kokonaisuutta, omaa orientaatiota. Ei tarvitse miettiä onko ne lintuja vai kaloja, se vie enemmän energiaa, kuin se että olen kalan kanssa vaikka tykkäisin enemmän linnuista, jos ymmärrät metaforan.
Taidat itse olla just semmonen joka testaa kilttien ihmisten rajoja. Koulukiusaajatyyppiä..
Vierailija kirjoitti:
Minulla on yksi kaveri ja se tuntuu selviävän parisuhteesta parisuhteen jälkeen, vaikka aina joutuu joko petetyksi, hyväksikäytetyksi tai pahoinpidellyksi. Silti syli avoimena ja silmät kirkkaina aina menossa kohti uusia pettymyksiä. Vaikuttaa ensi alkuun hieman yksinkertaiselle, mutta sitten siellä rivien välissä on sellainen elämänfilosofia, että elämä on mitä se on. Ei jäädä paikoilleen murehtimaan vaan jatketaan eteenpäin taas hieman viisaampina. Otetaan elämä ja ihmiset vastaan sellaisena kuin se/ne on eikä kirjoiteta mitään ylimääräisiä merkityksiä asioiden ja ihmisten päälle. Ihailen hänen kykyään elää elämää juuri niin kuin se sillä hetkellä on.
Nuorena olin hyvin anteeksiantavainen. Nyt tajuan että ihminen on eläin ja eläin olen ollut itsekin. Mitään pascaa en halua muille ihmisille enkä vastaanota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on yksi kaveri ja se tuntuu selviävän parisuhteesta parisuhteen jälkeen, vaikka aina joutuu joko petetyksi, hyväksikäytetyksi tai pahoinpidellyksi. Silti syli avoimena ja silmät kirkkaina aina menossa kohti uusia pettymyksiä. Vaikuttaa ensi alkuun hieman yksinkertaiselle, mutta sitten siellä rivien välissä on sellainen elämänfilosofia, että elämä on mitä se on. Ei jäädä paikoilleen murehtimaan vaan jatketaan eteenpäin taas hieman viisaampina. Otetaan elämä ja ihmiset vastaan sellaisena kuin se/ne on eikä kirjoiteta mitään ylimääräisiä merkityksiä asioiden ja ihmisten päälle. Ihailen hänen kykyään elää elämää juuri niin kuin se sillä hetkellä on.
Nuorena olin hyvin anteeksiantavainen. Nyt tajuan että ihminen on eläin ja eläin olen ollut itsekin. Mitään pascaa en halua muille ihmisille enkä vastaanota.
Ihminenhän on kaikista julmin eläin maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiltteys voi olla vähän häiritsevää. Kiltti ihminen pistää muut ihmiset määrittelemään hänen rajansa ja se voi tuottaa ahdistusta. Jos aina vaan autat ja kaikki käy ja olet samaa mieltä kaikesta niin se vastapuoli joutuu määrittämään missä sinun rajasi noissa asioissa menee: miten paljon autat, onko apusi enää soveliaan rajoissa, oletko rasittunut auttamisesta, haluatko jotain vastapalvelusta (no haluat, tämän viestin perusteella auttaminen ei ole ollut pyyteetöntä, pyyteetön auttaja ei ole kiinnostunut muistetaanko hänen apunsa).
Ja kun kaikki käy niin väsyneenä joutuu päättämään kaiken ja mahdollisesti organisoimaan ja sitten se sosiaalinen oleminen on kuin lapasen kanssa olisi kun kaikki käy ja kaikesta on samaa mieltä.
Mä olen mieluummin vähän hankalampien ihmisten kanssa koska niissä on enemmän rajoja ja kokonaisuutta, omaa orientaatiota. Ei tarvitse miettiä onko ne lintuja vai kaloja, se vie enemmän energiaa, kuin se että olen kalan kanssa vaikka tykkäisin enemmän linnuista, jos ymmärrät metaforan.
Taidat itse olla just semmonen joka testaa kilttien ihmisten rajoja. Koulukiusaajatyyppiä..
Ei, en ollut, enkä ole. Minulla ei ole juurikaan tarvetta tehdä aloitetta tai ottaa kontaktia ihmiseen. Asiat hoituvat, koska kyse on niistä asioista, mutta muuten en jää siihen ihmiseen kiinni, enkä siis oikein jaksa piitata hänestä. Kiusaamiseen ei ole mitään tarvetta, miksi olisikaan näillä perusteilla. Testaaminen ja testatuksi tuleminen taas on sen verran vastenmielistä, että siihen en ryhdy, enkä anna testailla itseäni, aistin ne aikeet toisesta hyvin helposti. Jos tunnistaisin sinut kadulla, vaihtaisin toiselle puolelle tietä. Nyt varmaan ymmärrät mitä tarkoitan.
Tämä oli muuten hyvä neuvo. Kiitos.-Ap