Miten muuttaa omaa oloa lapsen kiukkukohtausten jälkeen?

Voihan se olla sitäkin, että tosiasiassa palkitset lastasi sylittelyllä ym. niistä kiukutteluista. Tunteesi kertovat, ettei ihan putkeen mennyt äitinä/kasvattajana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuu transferenssi eli ns. tunteen siirto. Sinä ikäänkuin imet itseesi lapsen tunteet, lapsi voi paremmin ja sinä huonommin. Terapiatyötä tekevät tuntevat tämän ilmiön hyvin. Kannattaa työstää omia rajoja ja pohdintaa siitä, missä sinä loput ja missä alkaa toinen ihminen. Äiti-lapsi -suhteessa tämä on tietysti luonnollista, aikuiskohtaamisissa näin ei tulisi antaa tapahtua jos on psyykkisesti terve ja hyvinvoiva ihminen (eikä ns rajaton).

Tämä oli mielenkiintoinen näkemys ja jään tätä kyllä miettimään tarkemmin. Transferenssi käsitteenä on kyllä minulle tuttu. Aikuiskohtaamisissa minulle ei juurikaan tapahdu tuota ja olen omien rajojeni suhteen muutenkin aika jämäkkä.

Jos kyseessä on transferenssi, niin miksi lapsen kiukkutunne siirtyy minuun surutunteena? Nehän on aika eri tunteet kuitenkin. Ja miksi niin voimakkaana, että olen aivan poikki sen tunteen vuoksi?

Ap

Muistatko yhtään miten vanhempasi käyttäytyivät, kun pienenä kiukuttelit? Jossain perheissä se oli täysin kiellettyä.

En muista yhtään. En usko, että meillä ainakaan oli mitenkään kiellettyä kiukutella. Minulla on yksi pikkusisarus enkä muista myöskään miten hänen kiukutteluun on suhtauduttu. Kaiken järjen mukaan meidän molempien on täytynyt lapsena kiukutella välillä, mutta muistikuvani lapsuudesta ei sisällä kummankaan yhtään kiukkua. Muuten muistan lapsuudesta paljonkin. Murrosiässä muistan kyllä saaneeni sellaisia teiniraivareita ja ne oli ihan sallittuja kyllä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Mitä se hyödyttäisi? Ei minun oma olo siitä parantuisi. Ja lapsi pahimmillaan hätääntyisi miksi äiti itkee ja alkaisi itkeä itsekin, että onko se hänen syy. Ap

Itselleni kyllä tulee parempi, kevyempi olo, kun itken silloin kun itkettää. Eikä itku ole jotain vaarallista, jolta pitäisi lapsia suojata. Lapselle voi sanoa, että on surullinen olo (ja ettei se ole lapsen syy, jos nyt niin edes sattuisi kuvittelemaan).

Oma äitini meni aina piiloon itkemään ja komensi minut pois, kun seurasin perässä kysymään, mikä on. Ei minua se itku alunperin pelottanut, mutta opin sitten, että itkussa on jotain pahaa, kun se pitää salata. En itsekään uskaltanut itkeä, kun äiti siitä raivostui ja isä ei välittänyt. Pidin surut sisälläni, mikä ennen pitkää sairastutti mieleni.

Itse tilanteestasi tuli mieleen, oletko kuitenkin pettynyt lapsen reaktioon. Haluaisitko, että hän olisi vain hyvällä tuulella aina? Osaatko itse olla kiukkuinen? Suruhan seuraa jonkinlaista menetystä. Mitä olet menettänyt noissa hetkissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Mitä se hyödyttäisi? Ei minun oma olo siitä parantuisi. Ja lapsi pahimmillaan hätääntyisi miksi äiti itkee ja alkaisi itkeä itsekin, että onko se hänen syy. Ap

Itselleni kyllä tulee parempi, kevyempi olo, kun itken silloin kun itkettää. Eikä itku ole jotain vaarallista, jolta pitäisi lapsia suojata. Lapselle voi sanoa, että on surullinen olo (ja ettei se ole lapsen syy, jos nyt niin edes sattuisi kuvittelemaan).

Oma äitini meni aina piiloon itkemään ja komensi minut pois, kun seurasin perässä kysymään, mikä on. Ei minua se itku alunperin pelottanut, mutta opin sitten, että itkussa on jotain pahaa, kun se pitää salata. En itsekään uskaltanut itkeä, kun äiti siitä raivostui ja isä ei välittänyt. Pidin surut sisälläni, mikä ennen pitkää sairastutti mieleni.

Itse tilanteestasi tuli mieleen, oletko kuitenkin pettynyt lapsen reaktioon. Haluaisitko, että hän olisi vain hyvällä tuulella aina? Osaatko itse olla kiukkuinen? Suruhan seuraa jonkinlaista menetystä. Mitä olet menettänyt noissa hetkissä?

Osaan minä olla kiukkuinen, vihainen ja surullinen, osaan olla niitä muiden edessä ja osaan ja uskallan itkeä muiden nähden. Enkä kyllä mitenkään tunnista, että olisin pettynyt lapsen reaktioon tai kiukkuun. Mielestäni suhtaudun siihen melkein aina empaattisesti, joskus toki vain uupuneesti. En tiedä mitä olen niissä hetkissä menettänyt sitten, jos jotain. Siis jos suru menettämisestä johtuu. Ainoa minkä tunnistan on, että minulla on valtavan paha mieli, suru, lapsen puolesta. Kun hänellä on ollut niin paha mieli (kova kiukku). Suru siitä, että lapsella ei ollut kaikki hyvin. Suru siitä, että hän joutui kokemaan niin suurta pahaa mieltä ja niin suurta kiukkua. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni lapsen voisi ihan hyvin antaa nähdä tunteesi. Ei siis syyllistämismielessä vaan opetuksena siitä että jos on riita tai kuikkukohtaus tai huono käytös, siitä voi tulla toisellekin paha mieli, mutta se kuuluu elämään ja siitä selvitään yhdessä ja silti rakastetaan.

Minusta on väärin antaa lapsen olettaa ettei hänen kiukuttelunsa vaikuta muiden tunteisiin tai olotilaan mitenkään. Vaikkakin se kuuluu hänen ikäänsä. Kuuluuhan murrosikäänkin kiukuttelu, meinaatko teininkin kanssa menetellä samoin ja piilottaa tunteesi ja oman pahan mielen jos hän silloinkin kohtelee sinua huonosti?

Aikuisen on suotavaa pysyä aikuisena, eikä tipahtaa kapsen/teinin tasolle. Aikuinen on sen lapsen/teinin turva.

Aikuinenkin tuntee ja opettaa lapselle, miten tunteita ilmaistaan terveellä tavalla. Se se vasta lasta järkyttää, jos kodin ulkopuolella ensimmäistä kertaa törmää siihen, että muillakin ihmisillä on tunteita ja että niitä herää mm. ko. lapsen käytöksen seurauksena.

Voi rauhoitella ja kysyä mikä harmittaa. Lasta ei saa ottaa väkisin syliin jos on tunteita, ettei tukahduta lasta. Lohduttaa voi jos suree jotain. Jotkut lapset ovat omassa huoneessa. 80-luvulla lapsi ei saanut kiukutella yhtään, se katsottiin pahaksi ominaisuudeksi. Ehkä joku asia vaivasi, johon olisi saanut selvyyden. Kiukku varmaan tarttuu toisesta toiseen. Lapsi opettelee vielä tunteiden säätelyä, aikuisen kanssa tai avulla - mutta ehkä sen piti tulla ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Mitä se hyödyttäisi? Ei minun oma olo siitä parantuisi. Ja lapsi pahimmillaan hätääntyisi miksi äiti itkee ja alkaisi itkeä itsekin, että onko se hänen syy. Ap

No miksi omia tunteita pitäisi peitellä? Kyllähän lapselle voi selittää, että kiukkukohtaukset tekevät äidille surullisen olon. Se kasvattaa empatiakykyä myös lapselle. 

Vierailija kirjoitti:

Voi rauhoitella ja kysyä mikä harmittaa. Lasta ei saa ottaa väkisin syliin jos on tunteita, ettei tukahduta lasta. Lohduttaa voi jos suree jotain. Jotkut lapset ovat omassa huoneessa. 80-luvulla lapsi ei saanut kiukutella yhtään, se katsottiin pahaksi ominaisuudeksi. Ehkä joku asia vaivasi, johon olisi saanut selvyyden. Kiukku varmaan tarttuu toisesta toiseen. Lapsi opettelee vielä tunteiden säätelyä, aikuisen kanssa tai avulla - mutta ehkä sen piti tulla ulos.

Miten tämäkin taas liittyy aloitukseen?

Tunnetilat tarttuu.

Jos käyn kaupassa väsyneenä töiden jälkeen, saatan joskus liikuttua itkevästä lapsesta. Kassajonossa itkevät on pahin.

Menee kyllä ohi, mutta kestää pienen hetken, jos on tullakseen.

Tuleeko näitä kiukkukohtauksia useinkin ja mikä niitä laukaisee?

Vierailija kirjoitti:

Voihan se olla sitäkin, että tosiasiassa palkitset lastasi sylittelyllä ym. niistä kiukutteluista. Tunteesi kertovat, ettei ihan putkeen mennyt äitinä/kasvattajana.

Mitä ihmettä on kiukun palkitseminen syliin ottamalla?

Oletko koskaan kuullut, että itkevää lasta kuuluu lohduttaa ottamalla syliin (jos vain lapsi syliin haluaa tulla)?

Vierailija kirjoitti:

Ainoa minkä tunnistan on, että minulla on valtavan paha mieli, suru, lapsen puolesta. Kun hänellä on ollut niin paha mieli (kova kiukku). Suru siitä, että lapsella ei ollut kaikki hyvin. Suru siitä, että hän joutui kokemaan niin suurta pahaa mieltä ja niin suurta kiukkua. 

Ap

Eli suret sitä, ettei todellisuus ollut, mitä toivoisit sen olevan. Sellainen, jossa lapsi ei "joutuisi" kokemaan pahaa mieltä ja kiukkua. Inhimillistä toivoa näin, muttei realistista. Ihmiselämään nyt vain kuuluvat nämäkin asiat, ja niistä kyllä selviää eteenpäinkin. Mutta kyllähän sitä itse kukin välillä suree, kun asiat ovat huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos näyttäisit kyyneleesi?

Mitä se hyödyttäisi? Ei minun oma olo siitä parantuisi. Ja lapsi pahimmillaan hätääntyisi miksi äiti itkee ja alkaisi itkeä itsekin, että onko se hänen syy. Ap

Itselleni kyllä tulee parempi, kevyempi olo, kun itken silloin kun itkettää. Eikä itku ole jotain vaarallista, jolta pitäisi lapsia suojata. Lapselle voi sanoa, että on surullinen olo (ja ettei se ole lapsen syy, jos nyt niin edes sattuisi kuvittelemaan).

Oma äitini meni aina piiloon itkemään ja komensi minut pois, kun seurasin perässä kysymään, mikä on. Ei minua se itku alunperin pelottanut, mutta opin sitten, että itkussa on jotain pahaa, kun se pitää salata. En itsekään uskaltanut itkeä, kun äiti siitä raivostui ja isä ei välittänyt. Pidin surut sisälläni, mikä ennen pitkää sairastutti mieleni.

Itse tilanteestasi tuli mieleen, oletko kuitenkin pettynyt lapsen reaktioon. Haluaisitko, että hän olisi vain hyvällä tuulella aina? Osaatko itse olla kiukkuinen? Suruhan seuraa jonkinlaista menetystä. Mitä olet menettänyt noissa hetkissä?

Osaan minä olla kiukkuinen, vihainen ja surullinen, osaan olla niitä muiden edessä ja osaan ja uskallan itkeä muiden nähden. Enkä kyllä mitenkään tunnista, että olisin pettynyt lapsen reaktioon tai kiukkuun. Mielestäni suhtaudun siihen melkein aina empaattisesti, joskus toki vain uupuneesti. En tiedä mitä olen niissä hetkissä menettänyt sitten, jos jotain. Siis jos suru menettämisestä johtuu. Ainoa minkä tunnistan on, että minulla on valtavan paha mieli, suru, lapsen puolesta. Kun hänellä on ollut niin paha mieli (kova kiukku). Suru siitä, että lapsella ei ollut kaikki hyvin. Suru siitä, että hän joutui kokemaan niin suurta pahaa mieltä ja niin suurta kiukkua. 

Ap

Lapsella on tottakai oikeus kiukkuun ja kaikkiin muihin tunteisiinsa, mutta hän voi tarvita aikuisen apua niiden käsittelyyn ja yli pääsemiseen.

Pääsääntönä se, että on vakaa aikuinen eikä mene kiukutteluun mukaan. Toiset lapset tarvitsevat kuitenkin rehellisen tunnetason reaktion ja palautteen aikuiselta. He kiukuttelevat niin kauan, että saavat sen. Se rehellinen ja sopivan voimakas reaktio tuo lapselle rajoja ja turvaa. Lapsi oppii, että hänen tunneilmaisullaan ja käytöksellään on vaikutusta ympärillään oleviin ihmisiin.

Kuulostaa siltä, että olet koittanut vastata kiukutteluun vain empatialla ja se on tuonut uupumusta ja surua. Kaivappa kasvattajan työkalupakistasi muitakin vaihtoehtoja.

En osaa kommentoida että mistä tämä voisi johtua; voin vain vertaistukena sanoa että koen jotain samantyyppistä, kun pieni lapseni raivoaa ja lyö ja heittelee tavaroita jne, itse en pitäisi tunnetta suruna, mutta tulen aivan huonotuuliseksi ja väsyneeksi näiden kohtausten jälkeen, ja pidän sitä omalla kohdallani lähinnä normaalina... Lapsi on ihminen siinä missä aikuinenkin ja lapsen raivo ja loukkaukset osuvat sieluun samalla tavalla kuin jos niitä tulisi aikuiselta, toki en suhtaudu niihin aivan samalla tavalla kuin aikuisen ilmaisemiin loukkauksiin, mutta ei niiden vaikutusta voi myös täysin järkeillä pois.

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuu transferenssi eli ns. tunteen siirto. Sinä ikäänkuin imet itseesi lapsen tunteet, lapsi voi paremmin ja sinä huonommin. Terapiatyötä tekevät tuntevat tämän ilmiön hyvin. Kannattaa työstää omia rajoja ja pohdintaa siitä, missä sinä loput ja missä alkaa toinen ihminen. Äiti-lapsi -suhteessa tämä on tietysti luonnollista, aikuiskohtaamisissa näin ei tulisi antaa tapahtua jos on psyykkisesti terve ja hyvinvoiva ihminen (eikä ns rajaton).

Kuulostaa ihan yliluonnolliselta että imee toisen tunteet ja toinen vapautuu niistä. Voiko noin oikeasti tapahtua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuu transferenssi eli ns. tunteen siirto. Sinä ikäänkuin imet itseesi lapsen tunteet, lapsi voi paremmin ja sinä huonommin. Terapiatyötä tekevät tuntevat tämän ilmiön hyvin. Kannattaa työstää omia rajoja ja pohdintaa siitä, missä sinä loput ja missä alkaa toinen ihminen. Äiti-lapsi -suhteessa tämä on tietysti luonnollista, aikuiskohtaamisissa näin ei tulisi antaa tapahtua jos on psyykkisesti terve ja hyvinvoiva ihminen (eikä ns rajaton).

Kuulostaa ihan yliluonnolliselta että imee toisen tunteet ja toinen vapautuu niistä. Voiko noin oikeasti tapahtua.

Etkö oikeasti ole ennen transferenssista ja vastatransferenssista kuullut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni lapsen voisi ihan hyvin antaa nähdä tunteesi. Ei siis syyllistämismielessä vaan opetuksena siitä että jos on riita tai kuikkukohtaus tai huono käytös, siitä voi tulla toisellekin paha mieli, mutta se kuuluu elämään ja siitä selvitään yhdessä ja silti rakastetaan.

Minusta on väärin antaa lapsen olettaa ettei hänen kiukuttelunsa vaikuta muiden tunteisiin tai olotilaan mitenkään. Vaikkakin se kuuluu hänen ikäänsä. Kuuluuhan murrosikäänkin kiukuttelu, meinaatko teininkin kanssa menetellä samoin ja piilottaa tunteesi ja oman pahan mielen jos hän silloinkin kohtelee sinua huonosti?

Aikuisen on suotavaa pysyä aikuisena, eikä tipahtaa kapsen/teinin tasolle. Aikuinen on sen lapsen/teinin turva.

Aikuinenkin tuntee ja opettaa lapselle, miten tunteita ilmaistaan terveellä tavalla. Se se vasta lasta järkyttää, jos kodin ulkopuolella ensimmäistä kertaa törmää siihen, että muillakin ihmisillä on tunteita ja että niitä herää mm. ko. lapsen käytöksen seurauksena.

No eihän tässä nyt siitä ole kyse.