Lue keskustelun säännöt.
Kaduttiko teitä jossain vaiheessa, että ette menneet kouluun?
04.08.2022 |
Puhun siis jatko-opinnoista. Tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat menneet peruskoulun jälkeen suoraan töihin ja osa on ollut vielä 30v ikäpaikkeilla siinä tilanteessa, että on vain työelämässä ja opinnot jääneet peruskouluun. Osa on voinut käydä lukion, mutta ei ole hakenut siitä jatko-opintoihin.
Haluaisin asiallista keskustelua aiheesta. Voit olla joko pelkästään peruskoulun käynyt, tai sitten käynyt siihen päälle lukion taikka ammattikoulun. Kunhan vain kerrot, mikä erityisesti jäi mietityttämään - olisitko halunnut sinne lukioon tai ammattikouluun, mutta et jostain syystä hakenut? Tai olit käynyt sen lukion tai ammattikoulun ja suunnittelit jatko-opintoja, mutta ne eivät toteutuneet? Oli tilanteesi mikä tahansa niin kertokaa ihmeessä omia kuulumisianne. Oletteko tyytyväisiä omaan tilanteeseen?
Itsellä on nyt jatko-opinnot mielessä, koska en ole tyytyväinen omaan koulutuspohjaani. Urahaaveet ovat vaihtuneet joten pelkkä amis tai lukio ei riitä. Huolestuttaa, miten tulen pärjäämään esim. yliopistossa näin vähän vanhempana kun valtaosa on varmaan niitä parikymppisiä millä on tuoreessa muistissa kaikki ja enemmän virtaa. Ajattelin kuitenkin, että mahdollisen myöhemmän katumuksen sijasta lähtisin silti rohkeasti opiskelemaan, koska ehkä elämästä tulisi sitten jollain tavalla parempaa. Kadun jo nyt niin monia tekemättömiä asioita niin ehkä tämän asian eteen on pakko tehdä jotain.
Kommentit (46)
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin lukion peruskoulun jälkeen. Siellä omat vaikeutensa kuten pari ainetta. Lisäksi kiusaaminen jatkui sinne saakka. Jäin yksin myös. Ikäviä vuosia jotka jaksoin jotenkin loppuun. Sen jälkeen tarvitsin vuosia toipumiseen. Myöhemmin yritin keksiä alas missä pärjäisin. En keksinyt mitään. Ahdisti myös ajatus kouluun paluusta. Sitten kävin erästä työkkärin "ammattikurssia".Mukavia ihmisiä, mutta alana vähän väärä sekä todella pitkä matka kouluun ja kesken jäi. Nyt olen käynyt pääosin etänä toista amislinjaa puolet. Harmi vaan taas väärä ala ja pitäisi vaihtaa ns saman alan sisällä toiselle linjalle mihin nämä ja suoritetut hyväksyttäisiin. Asiaa vaikuttaa se ettei tuota linjaa ole kuin parissa paikassa ja en millään halua muuttaa. En pysty siis enää etänä käymään, kun tuo sopi itselle parhaiten. Näitä etäopiskelun linjoja ei vaan tuolle alalle ole ja näin mietin miten pystyn käymään kaukana joka viikko koulussa. Ehkä monimuoto tyyppinen, mutta jo liikaa lähipäiviä. Näin tuo koulutus meinaa jäädä kesken. Puolet olisi jäljellä uutta, kun tuota edellisestä tulisi puolet. En tiedä pystynkö edes ammattia saamaan tällä menolla. Työkokemusta hyvin vähän myös. Harmittaa kun amikset vetävät sitä linjaa, että etäopetusta ei ole ja ns verkkokoulutuslinjoja. Ehkä joillakin aloilla, mutta esim taidepuolella taas ei. Tässä nyt jotain selitystä omasta tilanteesta. En uskonut kaiken käyvän näin vaikeaksi itselleni. Olisin mieluusti hyvin vähän koulussa, kun riippuu niin paljon ryhmästä miten viihdyn. Pelko on jäänyt menneisyydestä ja en oikein tykkää ihmisjoukoista.
Jos et pärjää lähiopetuksessa, miten uskot pärjääväsi työelämässä?
No uskon, että jos voisin tämän alankin puolesta saada itsenäisemmän työn niin pärjään varmasti. En edes hakisi mihinkään sellaiselle alalle missä pitää olla hyvin sosiaalinen. En tiedä enkö sitten muka pärjäisi lähiopetuksessa. Varmasti jos on pakko ja hyvin meni työ työkkärin koulutuskin jos miettii kuinka sosiaalinen pystyin siellä olemaan. Moni sanoi ettei uskoisi, että jännitän ihmisiä. Jos miettii kaikkea kokemaani niin sen vaikutus näkyy elämässäni. Se ei silti tarkoita ettenkö voisi pärjätä. Jokaisella on myös se opiskelumuoto mikä sopii parhaiten. Jos kouluun on myös 300 km niin mieluummin kävisin siellä jo sen takia harvemmin jos muutto ei ole nyt vaihtoehto. Noihin monimuotokouluksiin viitaten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaduta, että jätin yliopisto-opinnot kesken. Menin sinne vanhempani painostuksesta ja mieliksi, en omasta halustani. Onneksi uskalsin lopulta repiä itseni irti siitä miellyttämisestä. Opintojen pariin palaan vain, jos se jossain vaiheessa tulee elämäni kannalta tarpeelliseksi.
Olen kohta 50-vuotias nainen. Peruskoulun jälkeen en uskaltanut lähteä lukioon, vaikka sinne olisin heittämällä päässytkin. Muutama opettaja mulle sitä ihmetteli, että miksi et mene lukioon mutta esim. opo ei mitenkään asiaa rohkaissut. Vanhemmista kumpikaan ei ole kouluja käyneet, joten eivät sen enempää asiaan puuttuneet. Menin kauppaoppilaitokseen ja valmistuin merkonomiksi. Toki 90-luvun alun merkonomitutkinto on ihan eri kuin nykyinen merkonomi, on lähempänä tradenomin tutkintoa. Sitten lama-aikana onnistuin työllistymään, löysin puolison ja elämä vei mennessään. Kävin yhdessä välissä AMK pääsykokeissa ja olisin päässyt sisään, mutta sitten muutettiin puolison kanssa toiselle paikkakunnalle.
Tutkinnon puutteesta huolimatta olen edennyt urallani, olen noin 200 hengen yrityksessä keskijohdossa. Toki tähän urakehitys sitten päättyykin, toisaalta en tämän enempää vastuuta haluakaan. Mutta kyllä mä häpeän sitä etten ole käynyt lukiota eikä mulla ole mitään korkeakoulututkintoa. Muutamia kertoja olen katsonut, että opiskelisin työnohessa mutta jo pelkät pääsykokeet ovat tuntuneet niin vaikeilta, etten ole edes uskaltanut yrittää.
Kaikki lähimmät kolleegat ja alaiseni ovat järjestään korkeakoulututkinnon suorittaneita, joko AMK insinöörejä, tradenomeja tai maistereita. Jos tulee puhe opiskeluajoista, niin en yleensä ota mitään kantaa keskusteluun.
Vierailija kirjoitti:
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin lukion peruskoulun jälkeen. Siellä omat vaikeutensa kuten pari ainetta. Lisäksi kiusaaminen jatkui sinne saakka. Jäin yksin myös. Ikäviä vuosia jotka jaksoin jotenkin loppuun. Sen jälkeen tarvitsin vuosia toipumiseen. Myöhemmin yritin keksiä alas missä pärjäisin. En keksinyt mitään. Ahdisti myös ajatus kouluun paluusta. Sitten kävin erästä työkkärin "ammattikurssia".Mukavia ihmisiä, mutta alana vähän väärä sekä todella pitkä matka kouluun ja kesken jäi. Nyt olen käynyt pääosin etänä toista amislinjaa puolet. Harmi vaan taas väärä ala ja pitäisi vaihtaa ns saman alan sisällä toiselle linjalle mihin nämä ja suoritetut hyväksyttäisiin. Asiaa vaikuttaa se ettei tuota linjaa ole kuin parissa paikassa ja en millään halua muuttaa. En pysty siis enää etänä käymään, kun tuo sopi itselle parhaiten. Näitä etäopiskelun linjoja ei vaan tuolle alalle ole ja näin mietin miten pystyn käymään kaukana joka viikko koulussa. Ehkä monimuoto tyyppinen, mutta jo liikaa lähipäiviä. Näin tuo koulutus meinaa jäädä kesken. Puolet olisi jäljellä uutta, kun tuota edellisestä tulisi puolet. En tiedä pystynkö edes ammattia saamaan tällä menolla. Työkokemusta hyvin vähän myös. Harmittaa kun amikset vetävät sitä linjaa, että etäopetusta ei ole ja ns verkkokoulutuslinjoja. Ehkä joillakin aloilla, mutta esim taidepuolella taas ei. Tässä nyt jotain selitystä omasta tilanteesta. En uskonut kaiken käyvän näin vaikeaksi itselleni. Olisin mieluusti hyvin vähän koulussa, kun riippuu niin paljon ryhmästä miten viihdyn. Pelko on jäänyt menneisyydestä ja en oikein tykkää ihmisjoukoista.
Jos et pärjää lähiopetuksessa, miten uskot pärjääväsi työelämässä?
No uskon, että jos voisin tämän alankin puolesta saada itsenäisemmän työn niin pärjään varmasti. En edes hakisi mihinkään sellaiselle alalle missä pitää olla hyvin sosiaalinen. En tiedä enkö sitten muka pärjäisi lähiopetuksessa. Varmasti jos on pakko ja hyvin meni työ työkkärin koulutuskin jos miettii kuinka sosiaalinen pystyin siellä olemaan. Moni sanoi ettei uskoisi, että jännitän ihmisiä. Jos miettii kaikkea kokemaani niin sen vaikutus näkyy elämässäni. Se ei silti tarkoita ettenkö voisi pärjätä. Jokaisella on myös se opiskelumuoto mikä sopii parhaiten. Jos kouluun on myös 300 km niin mieluummin kävisin siellä jo sen takia harvemmin jos muutto ei ole nyt vaihtoehto. Noihin monimuotokouluksiin viitaten.
Miten ajattelit ylipäätään saada sen työpaikan, jota todennäköisesti hakee moni muukin. Miten epäsosiaalisena ihmisenä loistat haastattelussa?
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin lukion peruskoulun jälkeen. Siellä omat vaikeutensa kuten pari ainetta. Lisäksi kiusaaminen jatkui sinne saakka. Jäin yksin myös. Ikäviä vuosia jotka jaksoin jotenkin loppuun. Sen jälkeen tarvitsin vuosia toipumiseen. Myöhemmin yritin keksiä alas missä pärjäisin. En keksinyt mitään. Ahdisti myös ajatus kouluun paluusta. Sitten kävin erästä työkkärin "ammattikurssia".Mukavia ihmisiä, mutta alana vähän väärä sekä todella pitkä matka kouluun ja kesken jäi. Nyt olen käynyt pääosin etänä toista amislinjaa puolet. Harmi vaan taas väärä ala ja pitäisi vaihtaa ns saman alan sisällä toiselle linjalle mihin nämä ja suoritetut hyväksyttäisiin. Asiaa vaikuttaa se ettei tuota linjaa ole kuin parissa paikassa ja en millään halua muuttaa. En pysty siis enää etänä käymään, kun tuo sopi itselle parhaiten. Näitä etäopiskelun linjoja ei vaan tuolle alalle ole ja näin mietin miten pystyn käymään kaukana joka viikko koulussa. Ehkä monimuoto tyyppinen, mutta jo liikaa lähipäiviä. Näin tuo koulutus meinaa jäädä kesken. Puolet olisi jäljellä uutta, kun tuota edellisestä tulisi puolet. En tiedä pystynkö edes ammattia saamaan tällä menolla. Työkokemusta hyvin vähän myös. Harmittaa kun amikset vetävät sitä linjaa, että etäopetusta ei ole ja ns verkkokoulutuslinjoja. Ehkä joillakin aloilla, mutta esim taidepuolella taas ei. Tässä nyt jotain selitystä omasta tilanteesta. En uskonut kaiken käyvän näin vaikeaksi itselleni. Olisin mieluusti hyvin vähän koulussa, kun riippuu niin paljon ryhmästä miten viihdyn. Pelko on jäänyt menneisyydestä ja en oikein tykkää ihmisjoukoista.
Jos et pärjää lähiopetuksessa, miten uskot pärjääväsi työelämässä?
No uskon, että jos voisin tämän alankin puolesta saada itsenäisemmän työn niin pärjään varmasti. En edes hakisi mihinkään sellaiselle alalle missä pitää olla hyvin sosiaalinen. En tiedä enkö sitten muka pärjäisi lähiopetuksessa. Varmasti jos on pakko ja hyvin meni työ työkkärin koulutuskin jos miettii kuinka sosiaalinen pystyin siellä olemaan. Moni sanoi ettei uskoisi, että jännitän ihmisiä. Jos miettii kaikkea kokemaani niin sen vaikutus näkyy elämässäni. Se ei silti tarkoita ettenkö voisi pärjätä. Jokaisella on myös se opiskelumuoto mikä sopii parhaiten. Jos kouluun on myös 300 km niin mieluummin kävisin siellä jo sen takia harvemmin jos muutto ei ole nyt vaihtoehto. Noihin monimuotokouluksiin viitaten.
Miten ajattelit ylipäätään saada sen työpaikan, jota todennäköisesti hakee moni muukin. Miten epäsosiaalisena ihmisenä loistat haastattelussa?
En tiedä olenko mikään epäsosiaalinen. Mieluummin ujo ja arka. Liikaa huonoja kokemuksia. Mistä kukaan voi tietää pääseekö töihin vai. Sen näkee sitten joskus miten käy. Miksi kyselet minulta? En vastaa enää tämän jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu paljon alasta minkä ikäisiä ja henkisiä ihmisiä opiskeluporukoissa on. Omassa teologian opinahjossa on yli 50% opiskelijoista aikuisia alanvaihtajia ja taustojen kirjo on hyvin laaja. Siis oikeasti; porukka tulee yliopistoon mm. suoraan vankilasta, maatalousuralta, ravintolatyöstä, vaihdevuosien tai työuupumuksen innoittamana... Suoraan lukiosta tulleena olen ollut vähemmistössä, mikä on vaikuttanut myönteisesti sekä oppimiseen että sosiaalisiin taitoihin.
Mulle maisterintutkinto on toistaiseksi ollut arvoton, koska työkyky meni. Mutta aanailen, että koulutuksesta on vissi etu, kun työelämä tulee kuntoutumisen edetessä taas ajankohtaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 50-vuotias nainen. Peruskoulun jälkeen en uskaltanut lähteä lukioon, vaikka sinne olisin heittämällä päässytkin. Muutama opettaja mulle sitä ihmetteli, että miksi et mene lukioon mutta esim. opo ei mitenkään asiaa rohkaissut. Vanhemmista kumpikaan ei ole kouluja käyneet, joten eivät sen enempää asiaan puuttuneet. Menin kauppaoppilaitokseen ja valmistuin merkonomiksi. Toki 90-luvun alun merkonomitutkinto on ihan eri kuin nykyinen merkonomi, on lähempänä tradenomin tutkintoa. Sitten lama-aikana onnistuin työllistymään, löysin puolison ja elämä vei mennessään. Kävin yhdessä välissä AMK pääsykokeissa ja olisin päässyt sisään, mutta sitten muutettiin puolison kanssa toiselle paikkakunnalle.
Tutkinnon puutteesta huolimatta olen edennyt urallani, olen noin 200 hengen yrityksessä keskijohdossa. Toki tähän urakehitys sitten päättyykin, toisaalta en tämän enempää vastuuta haluakaan. Mutta kyllä mä häpeän sitä etten ole käynyt lukiota eikä mulla ole mitään korkeakoulututkintoa. Muutamia kertoja olen katsonut, että opiskelisin työnohessa mutta jo pelkät pääsykokeet ovat tuntuneet niin vaikeilta, etten ole edes uskaltanut yrittää.
Kaikki lähimmät kolleegat ja alaiseni ovat järjestään korkeakoulututkinnon suorittaneita, joko AMK insinöörejä, tradenomeja tai maistereita. Jos tulee puhe opiskeluajoista, niin en yleensä ota mitään kantaa keskusteluun.
Miksi häpeät koulutuksen puutettasi sen sijaan, että olet pärjännyt hyvin työelämässä siitäkin huolimatta? Olisitko ylpeämpi maisterina vaikkapa kaupan kassalla?
(Alanuolia odotellen)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin lukion peruskoulun jälkeen. Siellä omat vaikeutensa kuten pari ainetta. Lisäksi kiusaaminen jatkui sinne saakka. Jäin yksin myös. Ikäviä vuosia jotka jaksoin jotenkin loppuun. Sen jälkeen tarvitsin vuosia toipumiseen. Myöhemmin yritin keksiä alas missä pärjäisin. En keksinyt mitään. Ahdisti myös ajatus kouluun paluusta. Sitten kävin erästä työkkärin "ammattikurssia".Mukavia ihmisiä, mutta alana vähän väärä sekä todella pitkä matka kouluun ja kesken jäi. Nyt olen käynyt pääosin etänä toista amislinjaa puolet. Harmi vaan taas väärä ala ja pitäisi vaihtaa ns saman alan sisällä toiselle linjalle mihin nämä ja suoritetut hyväksyttäisiin. Asiaa vaikuttaa se ettei tuota linjaa ole kuin parissa paikassa ja en millään halua muuttaa. En pysty siis enää etänä käymään, kun tuo sopi itselle parhaiten. Näitä etäopiskelun linjoja ei vaan tuolle alalle ole ja näin mietin miten pystyn käymään kaukana joka viikko koulussa. Ehkä monimuoto tyyppinen, mutta jo liikaa lähipäiviä. Näin tuo koulutus meinaa jäädä kesken. Puolet olisi jäljellä uutta, kun tuota edellisestä tulisi puolet. En tiedä pystynkö edes ammattia saamaan tällä menolla. Työkokemusta hyvin vähän myös. Harmittaa kun amikset vetävät sitä linjaa, että etäopetusta ei ole ja ns verkkokoulutuslinjoja. Ehkä joillakin aloilla, mutta esim taidepuolella taas ei. Tässä nyt jotain selitystä omasta tilanteesta. En uskonut kaiken käyvän näin vaikeaksi itselleni. Olisin mieluusti hyvin vähän koulussa, kun riippuu niin paljon ryhmästä miten viihdyn. Pelko on jäänyt menneisyydestä ja en oikein tykkää ihmisjoukoista.
Jos et pärjää lähiopetuksessa, miten uskot pärjääväsi työelämässä?
No uskon, että jos voisin tämän alankin puolesta saada itsenäisemmän työn niin pärjään varmasti. En edes hakisi mihinkään sellaiselle alalle missä pitää olla hyvin sosiaalinen. En tiedä enkö sitten muka pärjäisi lähiopetuksessa. Varmasti jos on pakko ja hyvin meni työ työkkärin koulutuskin jos miettii kuinka sosiaalinen pystyin siellä olemaan. Moni sanoi ettei uskoisi, että jännitän ihmisiä. Jos miettii kaikkea kokemaani niin sen vaikutus näkyy elämässäni. Se ei silti tarkoita ettenkö voisi pärjätä. Jokaisella on myös se opiskelumuoto mikä sopii parhaiten. Jos kouluun on myös 300 km niin mieluummin kävisin siellä jo sen takia harvemmin jos muutto ei ole nyt vaihtoehto. Noihin monimuotokouluksiin viitaten.
Miten ajattelit ylipäätään saada sen työpaikan, jota todennäköisesti hakee moni muukin. Miten epäsosiaalisena ihmisenä loistat haastattelussa?
En tiedä olenko mikään epäsosiaalinen. Mieluummin ujo ja arka. Liikaa huonoja kokemuksia. Mistä kukaan voi tietää pääseekö töihin vai. Sen näkee sitten joskus miten käy. Miksi kyselet minulta? En vastaa enää tämän jälkeen.
Ap tässä, puutun vähän keskustelun suuntaan. Toki tuo kysymys pärjäävyydestä on osittain haasteellinen - jokaisen on totta kai jossain määrin hyvä pohtia sitä, mutta en ole varma onko se tässä kohtaa enemmän negatiivisesti asetettu kysymys. Pyytäisin pitämään keskustelun sellaisena kannustavana ja mukavana kuten se alkoikin!
Itse olen myös ollut aina ujo ja hiljainen tyyppi. En ajatellut sen silti haitata kouluttautumista tai uralla kehittymistä vaikka se tuo totta kai lisähaasteita. Ei anneta muiden lannistaa meitä! Osa meistä pysyy ujoina ja hiljaisina läpi elämän. On paljon aloja, joissa ketään ei kiinnosta vaikka olisit sellainen ja työt tulee silti hoidettua. Monesti se koulutus on vähän erilaista kuin se konkreettinen työ; moni voi olla koulussa arempi kuin työelämässä, jossa pääsee pulpetissa tönöttämisen sijasta tekemäänkin jotain.
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin lukion peruskoulun jälkeen. Siellä omat vaikeutensa kuten pari ainetta. Lisäksi kiusaaminen jatkui sinne saakka. Jäin yksin myös. Ikäviä vuosia jotka jaksoin jotenkin loppuun. Sen jälkeen tarvitsin vuosia toipumiseen. Myöhemmin yritin keksiä alas missä pärjäisin. En keksinyt mitään. Ahdisti myös ajatus kouluun paluusta. Sitten kävin erästä työkkärin "ammattikurssia".Mukavia ihmisiä, mutta alana vähän väärä sekä todella pitkä matka kouluun ja kesken jäi. Nyt olen käynyt pääosin etänä toista amislinjaa puolet. Harmi vaan taas väärä ala ja pitäisi vaihtaa ns saman alan sisällä toiselle linjalle mihin nämä ja suoritetut hyväksyttäisiin. Asiaa vaikuttaa se ettei tuota linjaa ole kuin parissa paikassa ja en millään halua muuttaa. En pysty siis enää etänä käymään, kun tuo sopi itselle parhaiten. Näitä etäopiskelun linjoja ei vaan tuolle alalle ole ja näin mietin miten pystyn käymään kaukana joka viikko koulussa. Ehkä monimuoto tyyppinen, mutta jo liikaa lähipäiviä. Näin tuo koulutus meinaa jäädä kesken. Puolet olisi jäljellä uutta, kun tuota edellisestä tulisi puolet. En tiedä pystynkö edes ammattia saamaan tällä menolla. Työkokemusta hyvin vähän myös. Harmittaa kun amikset vetävät sitä linjaa, että etäopetusta ei ole ja ns verkkokoulutuslinjoja. Ehkä joillakin aloilla, mutta esim taidepuolella taas ei. Tässä nyt jotain selitystä omasta tilanteesta. En uskonut kaiken käyvän näin vaikeaksi itselleni. Olisin mieluusti hyvin vähän koulussa, kun riippuu niin paljon ryhmästä miten viihdyn. Pelko on jäänyt menneisyydestä ja en oikein tykkää ihmisjoukoista.
Joskus menneisyyden vääryydet korjautuu parhaiten, kun vain menee uutta kohden!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan uteliaisuudesta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kävin lukion peruskoulun jälkeen. Siellä omat vaikeutensa kuten pari ainetta. Lisäksi kiusaaminen jatkui sinne saakka. Jäin yksin myös. Ikäviä vuosia jotka jaksoin jotenkin loppuun. Sen jälkeen tarvitsin vuosia toipumiseen. Myöhemmin yritin keksiä alas missä pärjäisin. En keksinyt mitään. Ahdisti myös ajatus kouluun paluusta. Sitten kävin erästä työkkärin "ammattikurssia".Mukavia ihmisiä, mutta alana vähän väärä sekä todella pitkä matka kouluun ja kesken jäi. Nyt olen käynyt pääosin etänä toista amislinjaa puolet. Harmi vaan taas väärä ala ja pitäisi vaihtaa ns saman alan sisällä toiselle linjalle mihin nämä ja suoritetut hyväksyttäisiin. Asiaa vaikuttaa se ettei tuota linjaa ole kuin parissa paikassa ja en millään halua muuttaa. En pysty siis enää etänä käymään, kun tuo sopi itselle parhaiten. Näitä etäopiskelun linjoja ei vaan tuolle alalle ole ja näin mietin miten pystyn käymään kaukana joka viikko koulussa. Ehkä monimuoto tyyppinen, mutta jo liikaa lähipäiviä. Näin tuo koulutus meinaa jäädä kesken. Puolet olisi jäljellä uutta, kun tuota edellisestä tulisi puolet. En tiedä pystynkö edes ammattia saamaan tällä menolla. Työkokemusta hyvin vähän myös. Harmittaa kun amikset vetävät sitä linjaa, että etäopetusta ei ole ja ns verkkokoulutuslinjoja. Ehkä joillakin aloilla, mutta esim taidepuolella taas ei. Tässä nyt jotain selitystä omasta tilanteesta. En uskonut kaiken käyvän näin vaikeaksi itselleni. Olisin mieluusti hyvin vähän koulussa, kun riippuu niin paljon ryhmästä miten viihdyn. Pelko on jäänyt menneisyydestä ja en oikein tykkää ihmisjoukoista.
Jos et pärjää lähiopetuksessa, miten uskot pärjääväsi työelämässä?
No uskon, että jos voisin tämän alankin puolesta saada itsenäisemmän työn niin pärjään varmasti. En edes hakisi mihinkään sellaiselle alalle missä pitää olla hyvin sosiaalinen. En tiedä enkö sitten muka pärjäisi lähiopetuksessa. Varmasti jos on pakko ja hyvin meni työ työkkärin koulutuskin jos miettii kuinka sosiaalinen pystyin siellä olemaan. Moni sanoi ettei uskoisi, että jännitän ihmisiä. Jos miettii kaikkea kokemaani niin sen vaikutus näkyy elämässäni. Se ei silti tarkoita ettenkö voisi pärjätä. Jokaisella on myös se opiskelumuoto mikä sopii parhaiten. Jos kouluun on myös 300 km niin mieluummin kävisin siellä jo sen takia harvemmin jos muutto ei ole nyt vaihtoehto. Noihin monimuotokouluksiin viitaten.
Miten ajattelit ylipäätään saada sen työpaikan, jota todennäköisesti hakee moni muukin. Miten epäsosiaalisena ihmisenä loistat haastattelussa?
En tiedä olenko mikään epäsosiaalinen. Mieluummin ujo ja arka. Liikaa huonoja kokemuksia. Mistä kukaan voi tietää pääseekö töihin vai. Sen näkee sitten joskus miten käy. Miksi kyselet minulta? En vastaa enää tämän jälkeen.
Ap tässä, puutun vähän keskustelun suuntaan. Toki tuo kysymys pärjäävyydestä on osittain haasteellinen - jokaisen on totta kai jossain määrin hyvä pohtia sitä, mutta en ole varma onko se tässä kohtaa enemmän negatiivisesti asetettu kysymys. Pyytäisin pitämään keskustelun sellaisena kannustavana ja mukavana kuten se alkoikin!
Itse olen myös ollut aina ujo ja hiljainen tyyppi. En ajatellut sen silti haitata kouluttautumista tai uralla kehittymistä vaikka se tuo totta kai lisähaasteita. Ei anneta muiden lannistaa meitä! Osa meistä pysyy ujoina ja hiljaisina läpi elämän. On paljon aloja, joissa ketään ei kiinnosta vaikka olisit sellainen ja työt tulee silti hoidettua. Monesti se koulutus on vähän erilaista kuin se konkreettinen työ; moni voi olla koulussa arempi kuin työelämässä, jossa pääsee pulpetissa tönöttämisen sijasta tekemäänkin jotain.
On paljon tehtäviä, joissa on eduksi olla hiljainen ja tasainen.
Rahaa tule joka kuukausi ja näillä pärjätään. Ei minun kannata töihin mennä, koska saisin vain paisataa enemmän. Kouluun ei kannata, koska en eläisi niillä tuilla. Molemmat aikuiset ja tuet, hyvin tullaan toimeen. Ei kaduta, en ole töitä joutunut tekemäön ja kesä on yhtä lomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työmyyrä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kohta 50-vuotias nainen. Peruskoulun jälkeen en uskaltanut lähteä lukioon, vaikka sinne olisin heittämällä päässytkin. Muutama opettaja mulle sitä ihmetteli, että miksi et mene lukioon mutta esim. opo ei mitenkään asiaa rohkaissut. Vanhemmista kumpikaan ei ole kouluja käyneet, joten eivät sen enempää asiaan puuttuneet. Menin kauppaoppilaitokseen ja valmistuin merkonomiksi. Toki 90-luvun alun merkonomitutkinto on ihan eri kuin nykyinen merkonomi, on lähempänä tradenomin tutkintoa. Sitten lama-aikana onnistuin työllistymään, löysin puolison ja elämä vei mennessään. Kävin yhdessä välissä AMK pääsykokeissa ja olisin päässyt sisään, mutta sitten muutettiin puolison kanssa toiselle paikkakunnalle.
Tutkinnon puutteesta huolimatta olen edennyt urallani, olen noin 200 hengen yrityksessä keskijohdossa. Toki tähän urakehitys sitten päättyykin, toisaalta en tämän enempää vastuuta haluakaan. Mutta kyllä mä häpeän sitä etten ole käynyt lukiota eikä mulla ole mitään korkeakoulututkintoa. Muutamia kertoja olen katsonut, että opiskelisin työnohessa mutta jo pelkät pääsykokeet ovat tuntuneet niin vaikeilta, etten ole edes uskaltanut yrittää.
Kaikki lähimmät kolleegat ja alaiseni ovat järjestään korkeakoulututkinnon suorittaneita, joko AMK insinöörejä, tradenomeja tai maistereita. Jos tulee puhe opiskeluajoista, niin en yleensä ota mitään kantaa keskusteluun.
Miksi häpeät koulutuksen puutettasi sen sijaan, että olet pärjännyt hyvin työelämässä siitäkin huolimatta? Olisitko ylpeämpi maisterina vaikkapa kaupan kassalla?
(Alanuolia odotellen)
Hyvä kysymys! Olen tätä miettinyt itsekin. Sen tiedän, että muutamia vuosia sitten aloittaessani tässä firmassa satuin kuulemaan parinkin keskustelua, jossa ruodittiin jonkun muun henkilön koulutusta ja pätevyyttä. Toinen on se, että olen joskus ajatellut hakevani julkiselle puolelle töihin kunnes tajusin, että siellä tutkinto on se joka pätevöittää ja mahdollinen työelämässä hankittu osaaminen on vain hyvä lisä sen tutkinnon päälle. Ehkä mä myös ajattelen olevani laiska ja saamaton kun muut ovat puurtaneet opiskelut läpi ja hyvällä tuurilla parikin.
Kun nyt jatko-opinnoista on kyse, niin kieltämättä jossain vaiheessa olen miettinyt, että olisihan sitä voinut lähteä jatkamaan tohtoriksi asti, mutta eipä se varsinaisesti kaduttanut ole koskaan. Vielähän tuota toki kerkeäisi, mutta ei enää kiinnosta.
t. maisteri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se tunne kun oppikirjat tuikattiin tuleen...elämän parhaita hetkiä!
Hajotkaa kouluun!
t: elämämkoululainen
Lisäsin allekirjoituksen puolestasi, kun et oppinut sitäkään.
Aloin opiskelemaan yliopistotutkintoa kahden pienen lapsen äitinä 28-vuotiaana, erosin vielä päälle tuosta vuoden päästä. Olen käynyt opinnoistani nyt 2/5 ja palaamassa seuraavaksi kolmeksi vuodeksi nyt takaisin opintoihin, kun olen kaksi vuotta tasapainottanut talouttamme (säästänyt rahaa) ja laittanut elämän puitteet kuntoon. Olisin katunut erittäin paljon, jos en olisi opintoihin hakenut! Elämä on todella pitkä ja en halua käyttää sitä työhön, jota en halua tehdä taikka josta en saa kunnolla palkkaa. Ap, rohkeasti kohti unelmia. Raha-asiat järjestyy, opiskelu aikuisena on todella mielekästä ja todella kaivattu tauko hektisestä työelämästä. Tiedän, että seuraavat 3v on taloudellisesti tiukkoja, onnellisuus sitäkin suurempaa ja palkinto vuosikausien työstä uusi jännittävä ura!
Aloitin prosessin jo 26-vuotiaana aloittamalla pääsykoe urakan, joten kuusi vuotta tässä jo vierähtänyt näissä merkeissä. Yhtään vuotta en kuitenkaan vaihtaisi pois. Myös nämä kaksi välivuotta sai ihan uuden merkityksen, kun kokoaika on ollut tavoitteena se opintojen jatkaminen. Ikää on nyt 32v ja valmistuessa lähemmäs 36 :)
Ei, mutta kadutti että menin. Olisi kauppiksen jälkeen pitänyt jäädä työelämään eikä hakea heti yliopistoon.
Yo:on olisi kerennyt hakeutua myöhemminkin, jos esim. olisi jäänyt työttömäksi ja edelleen halunnut vaihtaa alaa. Nyt jäi opinnot roikkumaan ja pätkätöitä vaan saanut...
Ei kaduta, pyrin vuosien ajan monia kertoa moniin paikkoihin ja mihinkään en päässyt. Ei sinne kouluun vain mennä.
Kaduttaa. Itselläni AMK -koulutus, työura tehty yksityisellä. Nyt kuitenkin houkuttelisi julkinen virka johon minulla olisi täydellinen kokemus ja osaaminen, mutta siihen sattuu olemaan vaatimuksena ylempi korkeakoulutus muotoseikkana.
Ja vaikka palkka pienenisi hieman, koen että tässä työssä minulla olisi parempi mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja tehdä mielekkäämpää työtä. Työuraa jäljellä nyt n. 20 vuotta.
Ei kaduta. Lopetin nuorena lukion kesken huonojen kotiolojen vuoksi, vaikka olin hyvä oppilas. Se oli keino päästä pois, muuttamaan omilleen. Olen myöhemmin kouluttautunut lisää, aloitin opintoputken 37- vuotiaana ja sain opiskeltua kaiken haluamani korkeakoulussa ja yliopistossa. Nykyään on niin hyvät uudelleenkoulutusmahdollisuudet, että missä iässä tahansa on mahdollisuus toteuttaa opintoja. Koen, että elämänkokemuksesta oli valtavasti hyötyä opinnoissa, jotka olivat jos ei nyt helppoja, niin kuitenkin helposti ymmärrettäviä kypsemmällä iällä.
Käy siis ap rohkeasti kohti uusia seikkailuja ja opiskele!
Kaduttaa, ehdottomasti. Amiksen jälkeen menin töihin ja olo oli ihan kroisos verrattuna opiskeleviin kavereihin. Tuli lapset ja lainat jne
Mutta se matalapalkka-alojen työolot ja niin, se palkka Hirveää rämpimistä päästä eroon niistä töistä ja saada jotain parempaa. Epävarmuus jos ei olekaan töitä, mitä siihen saa tilalle. Monet kohottelee kulmiaan kun ei ole mitään oikeaa koulutusta ja haastatteluun ei pääse ilman amk:ta.
Nyt on ihan hyvällä palkalla, kivalla paikalla, mutta se tietynlainen epävarmuus tulevaisuudesta seuraa aina.