Hyviä synnytystarinoita synnytyspelkoisten avuksi

Mulla käynnistettiin ja homma oli aika nopea. Sain kipulääkettä kun pyysin, ja se auttoi. Kätilö oli tosi kiva, ja salissa hyvä tunnelma, heitettiin läppää supistusten välissä. Homma oli hanskassa koko ajan, eikä missään vaiheessa tullut mitään epätoivon tunnetta. Ei jäänyt traumoja, tekisin uudestaankin.

Avautumisvaihe kesti kyllä pitkään , mutta pystyin olemaan sen hyvin kotona. Kun menin sairaalaan, kätilö arveli, että en varmaankaan ole vielä avautunut kunnolla, koska en ollut niin kivuloisen oloinen. Kuitenkin sitten lähdettiinkin jo suoraan synnytyssaliin. Tästä kolmen tunnin päästä oli lapsonen maailmassa. Mitään kivunlievityksiä en tarvinnut 

Joten synnytyskokemus ei tosiaankaan ole syynä sille, että lapsi jäi ainokaiseksi. 

Mulla kans meni niin, että kun ekaa kertaa aloin kysellä kipulääkettä, olikin aika jo alkaa ponnistaa. Ihan loistava kokemus.

Repeäminen saatiin korjattua ja laitettiin isännäntikillä.

Minulla ei mennyt synnytys kuin oppikirjoissa, mutta ei ollut turvatonta ollenkaan turvatonta oloa ja kätilö ja gynekologi tsemppasivat tosi hyvin.

Lähdimme viiden kivuliaan supistuksen jälkeen sairaalaan (matka-aika noin 20 min). Olin sitten jo 7cm auki kun sinne asti päästiin ja nopeasti saliin. Sain heti pudentaalipuudutukset, mutta en päässyt altaaseen, koska kätilö sanoi ettei siihen ole aikaa. Oltiin siinä salissa oltu jo varmaan kokonainen vartti, niin olikin jo aika ruveta puskemaan vauvaa pihalle. Tarjonta oli hyvä, mutta tunnin siinä puserrettuani vauva jäi jumiin, niin hänet sitten autettiin imukupilla maailmaan. Tulihan siinä kolmannen asteen repeämät ja eppari ja on niiden toipuminen aika pitkä prosessi, mutta kyllä minä lähtökohtaosesti seuraavan lapsenkin haluan alateitse synnyttää. Synnytys oli ensisynnytykseksi kuulemma poikkeuksellisen nopea, alle kolme tuntia ja kalvot puhkaistiin synnytyssalissa.

Heräsin aamulla rv 41+4 kuuden maissa vatsanväänteisiin, vatsa tyhjeni aika perusteellisesti kun tunnin aikana ravasin vessassa useampaan kertaan. Vähitellen aloin erottaa vatsanväänteistä supistukset, joita tulikin pian jo napakasti alle kymmenen minuutin välein. Herätin miehen seitsemän maissa, ja pyöräilimme pari kilometriä sairaalaan. Pyörän satula helpotti oloa, oli paljon helpompi istua pyörän selässä kuin edellisellä kerralla autossa, suosittelen. Ylämäet kävelin ja supistusten ajaksi pysähdyimme kokonaan.

Sairaalaan tullessa pärjäsin vielä hetken lantiota keikutellen ja sänkyyn nojaten. Minulle tarjottiin monenlaista kivinlievitystä, mutta vasta puolentoista tunnin jälkeen supistukset kävivät kunnolla kipeiksi, ja pääsin pyöreään altaaseen. Siinä nojasin reunaa vasten tyynyn kanssa. Mies silitteli niskaa.

Supistuksen tullen annoin äänen tulla niin matalalta kuin mahdollista: aaaaaaaaaaaaa... Harjoittelin ääntä etukäteen, että kehtaan mölistä miehen ja kätilön kuullen, mutta itse synnytyksessä ääni tuli paljon matalampana kuin koskaan harjoitellessa. Mies oli tottunut jo ääneen, ja kätilö kehui äänenkäyttöä niin kehtasin jatkaa sitä. Se auttoi todella paljon, kuljetti vain supistuksen paineaaltomaisesti kehon läpi, ja minun kokemuksen mukaan ne supistukset ei matalan äänen aikana sattuneet ollenkaan. Välillä jos ääni lähti nousemaan, kipu otti rajummin otetta, ja äkkiä piti painaa ääni alemmas ettei satu.

Ponnistusvaihe tuntui hurjalta, pusertaa nyt jotain itsensä läpi, mutta kätilö kannusti pysymään ammeessa. Puskin kuin mieletön, enkä edes huomannut kun pää oli jo ulkona. Kätilö pyysi lopettamaan ponnistamisen ja ihmettelin sitä, kunnes hän sanoi että pää on jo ulkona! Paineentunne oli hurja ja kokonaisvaltainen, mutta edes ponnistus ei sattunut ennen eikä jälkeen, vaikka repesin hieman. Napanuora oli tosi lyhyt, joten tulin sängylle synnyttämään istukan. Selvittiin hienosti koko synnytys ilman mitään lääkkeellistä kivunlievitystä, en tarkoituksella ottanut edes Panadolia lähtiessä että synnytys olisi täysin luomu. Synnytyskertomuksessa luki kivunlievityksen kohdalla: amme, pallo, hieronta. Synnytys kesti neljä tuntia, joista kolme olin sairaalassa ja vajaa kaksi ammeessa.

Synnytykseen valmistautuessa mahtava tuki oli kirja nimeltä Peloton synnytys. Sen avulla uskalsin heittäytyä kehon hienoon kykyyn synnyttää ja koin paineen ja kivun tuntemukset hyödyllisinä sen sijaan, että olisin taistellut niitä vastaan.

Mä vihasin sitä Peloton synnytys -kirjaa :D Mua se vaan ahdisti. Mutta niin me ollaan erilaisia. Monet on tykänneet kovasti.

Mulla tehtiin eppari imukupin takia, parani ihan huomaamatta.

Rauhassa ja hetki kerrallaan. Hengittele. Kuuntele itseäsi. Luota itseesi, hyvin se menee.

Enskari sujui mallikkaasti. Aamuyöllä lapsivesi ja supistukset, lähtö sairaalaan. Supistuksia ja avautuminen eteni. Epiduraali toimi kuin unelma, sain levättyä lähes kivuttomana kunnes oltiin jo ponnistusvaiheessa. Se oli vähän kivuliaampi, mutta ohi muutamassa minuutissa ja beibi ulkona. Pieni repeämä minkä kätilöharjoittelija parsi hienosti. Koko kesto 10 tuntia josta ponnistusvaihe 4 minuuttia. Ei ollut kivaa, mutta ei missään nimessä aivan kamalaakaan.

Kävin ennen synnytystä muutamia kertoja vyöhyketerapiassa, missä tehtiin synnytykseen valmistavaa käsittelyä. En tiedä oliko se vaikuttamassa sujuvaan synnytykseen, tuskinpa ainakaan haittaa oli. Kävin noihin aikoihin myös psykoterapiassa missä sitten valmisteltiin mieltä siihen, miten rauhoitella mieltään ja kehoaan jos meinaisi synnytyksessä mennä kipupaniikkiin. Niistä harjoituksista oli ehdottomasti hyötyä sen suhteen, että koin olevani tilanteen päällä kivusta ja muiden käsittelystä huolimatta.

Minulla käynnistettiin sairaalassa. Käynnistyminen kesti 2 vrk, synnytys melkein vrk ja ponnistusvaihekin pari tuntia, mutta otin kaikki tarjotut puudutteet ja kaasut, jolloin synnyttäminen oli lähinnä vain tylsää odottelua.

1. Synnytys 6h pienellä nirhaumalla. Epiduraali ei toiminut, mutta kivuista huolimatta sujui hyvin...

2. Synnytys käynnistetty rv38 ballongilla, 7h ei repeymiä

Luojalle kiitos :D toisessa tunsin vauvan liikkuvan alemmas ja ponnistustarpeen kun ensimmäinen oli pelkkää tuskaa ja kipua.

Mulla meni kaikki kolme synnytystä hyvin ja palauduin nopeasti ja hyvin, ei jäänyt näkyviä tai muuten elämään vaikuttavia merkkejä raskauksista/synnytyksistä. Toki meni aikansa, että olin ihan täysin palautunut niistä, mutta olo oli tosi hyvä oikeastaan aikalailla heti. Kuvittelisin, että melkein kaikesta kyllä palautuukin ja jos jotain isompaa haittaa jää niin nykyään on mahdollista korjata vaikka omakustanteisesti. Kuitenkin ihmisiltä poistetaan jopa kasvaimia päästä, joten vaikea kuvitella, että yleisimmät synnytysvauriot olisivat aivan mahdottomia kuntouttaa, jopa hermovaurioita voidaan kuntouttaa jos sellaiseen on tarve, yksityisesti jos ei julkisella.

Kukaan ei jaksa varmaan lukea kolmen synnytyksen verran kovin tarkkaa kuvailua, mutta kaikki alkoivat säännöllisillä, tiheillä supistuksilla, yksi lapsivesien menolla. Kun alkoi tuntua siltä, että tarvitsisin pian kivunlievitystä ja olo olisi turvallisempi sairaalassa lähdettiin sairaalaan miehen kanssa. Kolmannella kerralla neuvottiin sieltä lähtemään kävelylle kun avautumista ei ollut juurikaan tapahtunut, mutta silloinkin oli kiva, että sukulainen oli jo tullut vahtimaan lapsia ja sai ottaa supistuksia vastaan ihan rauhassa. Sairaalassa tarjottiin pian ilokaasua, mikä vei kipeimmät piikit supistuksista tosi pitkälle. Supistusten teräviempien kärkien voimistuessa itselle liikaa sain ekassa epiduraalin, tokassa ja kolmannessa spinaalin ja toimi täydellisesti. Ainoastaan se anturin laitto vauvan päähän noissa tuntui epämiellyttävältä, mutta piikkiä en itse nähnyt. Jännitti, muttei liikaa. Mitään kipuja en sitten sen jälkeen tuntenut, mutta pystyin liikkumaan kuitenkin aika ok/pysymään pystyssä. Avautuminen tapahtui rytinällä puudutusten saamisen jälkeen kun pystyin 100% rentoutumaan. Sain ponnistaa toivomissani asennoissa ja puudutusten ansiosta en tuntenut yhtään mitään. Katsoin monitorilta ja ponnistin luotettavien ja kannustavien kätilöiden ohjeiden mukaan puoli-istuvassa, seisovassa ja konttausasennossa, joka kerta vähän erilailla. Oli se pikkaisen kauheaa ja sellainen koettelemus. En pelännyt missään vaiheessa, en edes ponnistaessa, ei siinä tilanteessa kauheasti pysty miettiä, että miltä tuntuu vaan keskityin tekemään parhaani siinä tilanteessa. Mies oli hyvin mukana ja huomio täysin minussa kaikki nuo tunnit, mikä vaikutti myös hyviin, turvallisiin kokemuksiin.

Ei repeämisiä tms. vaurioita itselle, vauvojen kannalta synnytykset meni hyvin. Vastasyntyneinä kaikilla keltaisuutta ja verensokereita mitattiin koska alle 3000 g, mutta imetys lähti hyvin sujumaan ilman isoja ongelmia, vähän takkusi kyllä alussa. Omien lasten eteen sen tekisin uudestaan, mutta en ihan vain kokeakseni synnytyksen koskaan. Tavallista enempää pelkoa ei kuitenkaan asiaan liity.

Toinen synnytys oli hyvä kokemus, jopa helppo. Oli ensimmäinen alatiesynnytykseni. Käynnistettiin ballongilla, jonka jälkeen puhkaistiin kalvot. Kalvojen puhkaisusta meni 7 h niin lapsi oli maailmassa. Epiduraali auttoi kipuihin hyvin ja joudutti avautumista. Pelkäsin ponnistamista etukäteen, mutta se olikin vain helpottavaa, kun sai aktiivisesti toimia. Ponnistusvaihe oli lyhyt, alle 10 min ja sain muutamia pieniä repeämiä, mutten tuntenut repeämistä ollenkaan. Tikkien laittoon käyttivät puudutesuihketta, en tuntenut mitään.

Olin synnytyksen jälkeen väsynyt ja olo oli vähän hutera, mutta muuten tosi hyvässä kunnossa. Istuminen oli viikon verran vähän hankalaa tikkien takia, mutta siitä se sitten helpotti ja paranin nopeasti.

Minulla oli tosi voimakas synnytyspelko etukäteen, joten ihan hämmästytti että ylipäätään pystyin siihen. 16 tuntia kesti koko juttu yhteensä, josta 3 sairaalassa. Kotona oli helppo ottaa supistukset vastaan menemällä sängyn päällä kontilleen. Oli marraskuu ja siis pimeää, supparit alkoivat aamuyöstä ja koko päivä meni miehen kanssa hämärässä peiton alla pesien. Välillä kävin kuumassa suihkussa ja sheivasin paikat. Sitten taas pyyhe päällä peiton alle miehen kainaloon. Kun supistukset kävivät liian kipeiksi, menimme muutaman minuutin ajomatkan synnärille. Siellä käyrille, ja huomattiin että olin heti valmis synnytyssaliin. Tässä vaiheessa kivut olivat suurimmillaan ja pyysin epiduraalia. Pyysin myös pudendaalia ja puuduttavaa voidetta. :) Ehkä puoli tuntia puudutteista pitikin alkaa ponnistaa. Se ei sattunut lainkaan, mutta tuntui jollain tavalla hyvin eläimelliseltä punnertamiselta. Kätilö sanoi vartin ponnistamisen jälkeen, että jos seuraavalla ponnistuksella vauva ei tule ulos niin hän tekee epparin. Ajattelin että sitä en halua, ja ponnistin niin kovasti kuin ikinä jaksoin. Epparia ei siis tarvittu vaikka vauva syntyi käsi poskella. Selvisin kolmella tikillä, ja jo seuraavana päivänä istuin lootus asennossa imettämässä.

Ei jäänyt kammoa, voisin tehdä uudestaankin jos vauvan vielä saisin. Ei kannata etukäteen lukea kuin hyviä kertomuksia.

Pimpsuni repesi täysin ja näyttää nykyään mäyräkoiralta. Miestä ei kiinnosta enää.