Pehmeä leukalinja? Tekeekö se minusta vähemmän viehättävämmän?
Olen nyt pohtinut sitä vähän aikaa, ja olen tullut siihen tulokseen, että minulla ei ole kovin selvää leukalinjaa. Edestä päin ihan ok, mutta sivusta ei juurikaan erota leukalinjaa. En ole ylipainoinen. Toisaalta on joskus sanottu, että minulla olisi hyvät kasvonpiirteet (???)
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Siis onko sinulla sellainen Himmler-leuka?
Ai tuollainen Himmler Heinrich (?) leuka? Ei ole tuollaista.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietit ihan liikaa ulkonäköäsi. Ei ole tervettä. Ihminen voi olla viehättävä sekä pehmeällä leukalinjalla että terävämmällä.
Ei olekaan tervettä. Olen paljon onnellisempi kun en mieti ulkonäköä, tarvitsisin kuitenkin apua siihen. En myöskään ajattele muista noin ikävästi. 😔
Millaista apua oikein kaipaisit? Jonkun sanomaan että olet ihana juuri sellaisena kuin olet?
.
.
.
Olet ihana juuri sellaisena kuin olet! ;)
Kiitos! 😇
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
[tuote-=Vierailija]Sairas on maailma ja autuaita ne, jotka ovat vapaita ulkonäköpaineista. Itse olen sellainen joten tiedän, että se on mahdollista.
Oletko aina ollut? Jos et, niin miten päädyit olemaan vapaampi? Se on oikeasti niin kuin vankila, jos ulkonäköpaineet ottavat liikaa valtaa. Jännä ettei teini-iässä ollut näin isoja paineita. Varsinkaan 13-16-vuotiaana.
En ole, olin jo pienenä lapsena epävarma ulkonäöstäni. Teini-iässä tilanne paheni, mutta noin 15-vuotiaana vihdoin ymmärsin, että jonkun mielestä minäkin olen kaunis.
Itsensä hyväksyminen oli kuitenkin pitkä ja aaltoileva prosessi, monen asian summa. Kesti yli vuosikymmenen todella oppia rakastamaan kehoaan kaikkine piirteineen. Piti ymmärtää, että elämässä on paljon tärkeämpiä asioita kuin oma ulkonäkö. Iso rooli oli puolisollani, joka näki minut ulkoisesti täydellisenä. Aloin pikkuhiljaa nähdä itsekin itseni niin.
Kuulostan ehkä leuhkalta, mutta sanottakoon, että näen täydellisen kauniita ihmisiä jatkuvasti myös ympärilläni. Kunpa vain itsekin näkisivät sen Itsensä hyväksyvä ihminen on ikinuori ja ikikaunis.
Niin onhan tämä raskasta, pitäisi itselläkin vaihtaa asennetta, että ymmärtäisi hyväksyä omat "vikansa", eikä vatvoa niissä kunnes uupuu. Enkä ole edes ruma, mutten enää pidä itseäni kauniinakaan.
Näen itsekin paljon kauniita ihmisiä ympärilläni, surettaa kun ihmiset eivät näe omaa kauneuttaan vaan vertailevat aina muihin. Itsensä hyväksyminen ja varsinkin rakastaminen on vaikea laji.
Se on vaikeaa, koska maailma on hyvin ulkonäkökeskeinen. Samaan aikaan kun puhutaan kehopositiivisuudesta ja itsensä hyväksymisestä, ulkonäölle annetaan enemmän painoarvoa kuin koskaan. Näin on toki on tietyssä määrin ollut jo pitkään, mutta ei pidä väheksyä internetin osaa tässä. Some typistää ihmiset kiiltokuviksi. Vain fiksuimmat ja onnekkaimmat ovat vapaita siitä kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
[tuote-=Vierailija]Sairas on maailma ja autuaita ne, jotka ovat vapaita ulkonäköpaineista. Itse olen sellainen joten tiedän, että se on mahdollista.
Oletko aina ollut? Jos et, niin miten päädyit olemaan vapaampi? Se on oikeasti niin kuin vankila, jos ulkonäköpaineet ottavat liikaa valtaa. Jännä ettei teini-iässä ollut näin isoja paineita. Varsinkaan 13-16-vuotiaana.
En ole, olin jo pienenä lapsena epävarma ulkonäöstäni. Teini-iässä tilanne paheni, mutta noin 15-vuotiaana vihdoin ymmärsin, että jonkun mielestä minäkin olen kaunis.
Itsensä hyväksyminen oli kuitenkin pitkä ja aaltoileva prosessi, monen asian summa. Kesti yli vuosikymmenen todella oppia rakastamaan kehoaan kaikkine piirteineen. Piti ymmärtää, että elämässä on paljon tärkeämpiä asioita kuin oma ulkonäkö. Iso rooli oli puolisollani, joka näki minut ulkoisesti täydellisenä. Aloin pikkuhiljaa nähdä itsekin itseni niin.
Kuulostan ehkä leuhkalta, mutta sanottakoon, että näen täydellisen kauniita ihmisiä jatkuvasti myös ympärilläni. Kunpa vain itsekin näkisivät sen Itsensä hyväksyvä ihminen on ikinuori ja ikikaunis.
Niin onhan tämä raskasta, pitäisi itselläkin vaihtaa asennetta, että ymmärtäisi hyväksyä omat "vikansa", eikä vatvoa niissä kunnes uupuu. Enkä ole edes ruma, mutten enää pidä itseäni kauniinakaan.
Näen itsekin paljon kauniita ihmisiä ympärilläni, surettaa kun ihmiset eivät näe omaa kauneuttaan vaan vertailevat aina muihin. Itsensä hyväksyminen ja varsinkin rakastaminen on vaikea laji.
Se on vaikeaa, koska maailma on hyvin ulkonäkökeskeinen. Samaan aikaan kun puhutaan kehopositiivisuudesta ja itsensä hyväksymisestä, ulkonäölle annetaan enemmän painoarvoa kuin koskaan. Näin on toki on tietyssä määrin ollut jo pitkään, mutta ei pidä väheksyä internetin osaa tässä. Some typistää ihmiset kiiltokuviksi. Vain fiksuimmat ja onnekkaimmat ovat vapaita siitä kaikesta.
Niimpä, helppoa nuorten somessa vertailla itseään niihin täydellisiin kuviin, kuin mennä ulos näkemään kaikenlaisia ihmisiä "vikoineen" ja jotka voivat olla niistäkin huolimatta oikein viehättäviä. Itse olen myös hyvin herkkä kaikelle tämmöiselle, ja helposti tulee surullinen olo, kun tuntuu ettei mikään riitä.
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
[tuote-=Vierailija]Sairas on maailma ja autuaita ne, jotka ovat vapaita ulkonäköpaineista. Itse olen sellainen joten tiedän, että se on mahdollista.
Oletko aina ollut? Jos et, niin miten päädyit olemaan vapaampi? Se on oikeasti niin kuin vankila, jos ulkonäköpaineet ottavat liikaa valtaa. Jännä ettei teini-iässä ollut näin isoja paineita. Varsinkaan 13-16-vuotiaana.
Minulta tuollainen pilasi aika pitkän ajan elämää. Näin jälkeenpäin ajatellen mulla on varmaan ollut vakavampikin kehonkuvan häiriö nuorempana. Uskoin nimittäin olevani suorastaan iljettävän ja hirviömäisen ruma. En nähnyt itsessäni mitään muuta kuin irvokkaita kauneusvirheitä toisensa perään, epäsymmetrisyyksiä ja rumia kohtia. Tämä alkoi teininä ja pääsin siitä vasta lähemmäs 40 v ikää :( Ja nyt jos katson nuoruudenkuviani niin ymmärrän että olin todella kaunis ja harmittaa, että en iloinnut siitä enkä "hyödyntänyt" sitä mitenkään vaan päinvastoin masennuin kotona miettimässä mistä kohtaa olen iljettävimmin ruma ja miten kukaan mies ei voi koskaan koskea tällaiseen iljetykseen. (Minä tosiaan jäin vaille puolisoa varmaan paljolti sen takia, että eristin itseni tehokkaasti ihmisistä koska uskoin olevani kuvottava)
Tuo kehonkuvanhäiriö on oikeasti vakava sairaus, joka rajoittaa ja saattaa jopa pilata elämän. Saanko kysyä rajoittiko tuo vääristynyt ajatusmaailma paljonkin elämääsi? Ja sinulla on vielä aikaa löytää kumppani ihan varmasti.
Aika paljon. Esim. valitsin ihan eri ammatin kuin olisin halunnut koska pääkriteerini oli että työtä jossa en joudu olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Koska uskoin että olen ruma ja minua tullaan töissäkin vaan kiusaamaan. Minusta tuli koodari vaikka ei kiinnostanut tietokoneet tai tekniikka yhtään. Kaikki illat vietin nuorenakin vain kotona yksin, pelailin tietokoneella, luin ja join kaljaa yksinäisyyteen ja tylsyyteen. Kolmenkympin jälkeen aloin päivittäisestä kaljoittelustani myös lihoa joten rumuus sen kun lisääntyi. Enää sillä ei vaan niin ollut väliä, koska olin jo luovuttanut kaikesta mikä liittyi muihin ihmisiin: en enää kaivannut kumppania, en ystäviä, en kodin ulkopuolisia harrastuksia, työkin oli täysin etää joten ei tarvinnut ihmisiä nähdä siinäkään.
Nyt mä olen jo 46-vuotias enkä enää taida viitsiä alkaa yrittämään mitään. Esim. kumppaniin olisi jo aika vaikea sopeutua kun on vanhanapiikana tottunut elämään. Olen muutenkin tottunut elämääni jo sen verran hyvin, että jos nyt en suorastaan ihan onnellinen ole niin enpä onnetonkaan, elämä on ihan perus ookoo näin. Mutta olisihan se voinut nuorempana toisillekin urille lähteä, jos joku olisi osannut ohjata esim. terapiaan käsittelemään ongelmia.
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokonaisuus ratkaisee. Koeta arvioida sitä.
En osaa oikein enää arvioida itseäni "oikein". On minua kyllä sanottu söpöksi/nätiksi/kauniiksi, mutta en osaa ottaa kehuja vastaan. Enkä tule ottamaankaan niin kauan kuin olen itselleni tämmöinen.
Mitään oikeaa arviota ei ole olemassakaan. Ihminen on viehättävä, kun hän on läsnä. Ne, jotka katsovat vain kiiltokuvaa, ovat puolikuolleita itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
[tuote-=Vierailija]Sairas on maailma ja autuaita ne, jotka ovat vapaita ulkonäköpaineista. Itse olen sellainen joten tiedän, että se on mahdollista.
Oletko aina ollut? Jos et, niin miten päädyit olemaan vapaampi? Se on oikeasti niin kuin vankila, jos ulkonäköpaineet ottavat liikaa valtaa. Jännä ettei teini-iässä ollut näin isoja paineita. Varsinkaan 13-16-vuotiaana.
Minulta tuollainen pilasi aika pitkän ajan elämää. Näin jälkeenpäin ajatellen mulla on varmaan ollut vakavampikin kehonkuvan häiriö nuorempana. Uskoin nimittäin olevani suorastaan iljettävän ja hirviömäisen ruma. En nähnyt itsessäni mitään muuta kuin irvokkaita kauneusvirheitä toisensa perään, epäsymmetrisyyksiä ja rumia kohtia. Tämä alkoi teininä ja pääsin siitä vasta lähemmäs 40 v ikää :( Ja nyt jos katson nuoruudenkuviani niin ymmärrän että olin todella kaunis ja harmittaa, että en iloinnut siitä enkä "hyödyntänyt" sitä mitenkään vaan päinvastoin masennuin kotona miettimässä mistä kohtaa olen iljettävimmin ruma ja miten kukaan mies ei voi koskaan koskea tällaiseen iljetykseen. (Minä tosiaan jäin vaille puolisoa varmaan paljolti sen takia, että eristin itseni tehokkaasti ihmisistä koska uskoin olevani kuvottava)
Tuo kehonkuvanhäiriö on oikeasti vakava sairaus, joka rajoittaa ja saattaa jopa pilata elämän. Saanko kysyä rajoittiko tuo vääristynyt ajatusmaailma paljonkin elämääsi? Ja sinulla on vielä aikaa löytää kumppani ihan varmasti.
Aika paljon. Esim. valitsin ihan eri ammatin kuin olisin halunnut koska pääkriteerini oli että työtä jossa en joudu olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Koska uskoin että olen ruma ja minua tullaan töissäkin vaan kiusaamaan. Minusta tuli koodari vaikka ei kiinnostanut tietokoneet tai tekniikka yhtään. Kaikki illat vietin nuorenakin vain kotona yksin, pelailin tietokoneella, luin ja join kaljaa yksinäisyyteen ja tylsyyteen. Kolmenkympin jälkeen aloin päivittäisestä kaljoittelustani myös lihoa joten rumuus sen kun lisääntyi. Enää sillä ei vaan niin ollut väliä, koska olin jo luovuttanut kaikesta mikä liittyi muihin ihmisiin: en enää kaivannut kumppania, en ystäviä, en kodin ulkopuolisia harrastuksia, työkin oli täysin etää joten ei tarvinnut ihmisiä nähdä siinäkään.
Nyt mä olen jo 46-vuotias enkä enää taida viitsiä alkaa yrittämään mitään. Esim. kumppaniin olisi jo aika vaikea sopeutua kun on vanhanapiikana tottunut elämään. Olen muutenkin tottunut elämääni jo sen verran hyvin, että jos nyt en suorastaan ihan onnellinen ole niin enpä onnetonkaan, elämä on ihan perus ookoo näin. Mutta olisihan se voinut nuorempana toisillekin urille lähteä, jos joku olisi osannut ohjata esim. terapiaan käsittelemään ongelmia.
Paljon olet kärsinyt tuon takia. Ehkä apua on vaikea hakea tämmöisiin asioihin, kun ajatellaan, että on olemassa isompiakin murheita kuin ulkonäkö, mutta siinä vaiheessa kun siitä tulee sairaus, niin ei ole kyse enää mistään pienestä kriisistä. En myöskään koskaan ole ymmärtänyt miksi ongelmia pitäisi verrata keskenään, kun sillä tavalla ongelmat vain lisääntyy eikä niistä halua puhua.
Toki eihän koskaan ole liian myöhäistä hakea apua tai saada kumppania, jos niitä kaipaa, mutta jos olet tyytyväinen näin, niin se on täysin hyväksyttävää. Kaikilla on omanlaisena elämänkaari.
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
[tuote-=Vierailija]Sairas on maailma ja autuaita ne, jotka ovat vapaita ulkonäköpaineista. Itse olen sellainen joten tiedän, että se on mahdollista.
Oletko aina ollut? Jos et, niin miten päädyit olemaan vapaampi? Se on oikeasti niin kuin vankila, jos ulkonäköpaineet ottavat liikaa valtaa. Jännä ettei teini-iässä ollut näin isoja paineita. Varsinkaan 13-16-vuotiaana.
Minulta tuollainen pilasi aika pitkän ajan elämää. Näin jälkeenpäin ajatellen mulla on varmaan ollut vakavampikin kehonkuvan häiriö nuorempana. Uskoin nimittäin olevani suorastaan iljettävän ja hirviömäisen ruma. En nähnyt itsessäni mitään muuta kuin irvokkaita kauneusvirheitä toisensa perään, epäsymmetrisyyksiä ja rumia kohtia. Tämä alkoi teininä ja pääsin siitä vasta lähemmäs 40 v ikää :( Ja nyt jos katson nuoruudenkuviani niin ymmärrän että olin todella kaunis ja harmittaa, että en iloinnut siitä enkä "hyödyntänyt" sitä mitenkään vaan päinvastoin masennuin kotona miettimässä mistä kohtaa olen iljettävimmin ruma ja miten kukaan mies ei voi koskaan koskea tällaiseen iljetykseen. (Minä tosiaan jäin vaille puolisoa varmaan paljolti sen takia, että eristin itseni tehokkaasti ihmisistä koska uskoin olevani kuvottava)
Tuo kehonkuvanhäiriö on oikeasti vakava sairaus, joka rajoittaa ja saattaa jopa pilata elämän. Saanko kysyä rajoittiko tuo vääristynyt ajatusmaailma paljonkin elämääsi? Ja sinulla on vielä aikaa löytää kumppani ihan varmasti.
Aika paljon. Esim. valitsin ihan eri ammatin kuin olisin halunnut koska pääkriteerini oli että työtä jossa en joudu olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Koska uskoin että olen ruma ja minua tullaan töissäkin vaan kiusaamaan. Minusta tuli koodari vaikka ei kiinnostanut tietokoneet tai tekniikka yhtään. Kaikki illat vietin nuorenakin vain kotona yksin, pelailin tietokoneella, luin ja join kaljaa yksinäisyyteen ja tylsyyteen. Kolmenkympin jälkeen aloin päivittäisestä kaljoittelustani myös lihoa joten rumuus sen kun lisääntyi. Enää sillä ei vaan niin ollut väliä, koska olin jo luovuttanut kaikesta mikä liittyi muihin ihmisiin: en enää kaivannut kumppania, en ystäviä, en kodin ulkopuolisia harrastuksia, työkin oli täysin etää joten ei tarvinnut ihmisiä nähdä siinäkään.
Nyt mä olen jo 46-vuotias enkä enää taida viitsiä alkaa yrittämään mitään. Esim. kumppaniin olisi jo aika vaikea sopeutua kun on vanhanapiikana tottunut elämään. Olen muutenkin tottunut elämääni jo sen verran hyvin, että jos nyt en suorastaan ihan onnellinen ole niin enpä onnetonkaan, elämä on ihan perus ookoo näin. Mutta olisihan se voinut nuorempana toisillekin urille lähteä, jos joku olisi osannut ohjata esim. terapiaan käsittelemään ongelmia.
Paljon olet kärsinyt tuon takia. Ehkä apua on vaikea hakea tämmöisiin asioihin, kun ajatellaan, että on olemassa isompiakin murheita kuin ulkonäkö, mutta siinä vaiheessa kun siitä tulee sairaus, niin ei ole kyse enää mistään pienestä kriisistä. En myöskään koskaan ole ymmärtänyt miksi ongelmia pitäisi verrata keskenään, kun sillä tavalla ongelmat vain lisääntyy eikä niistä halua puhua.
Toki eihän koskaan ole liian myöhäistä hakea apua tai saada kumppania, jos niitä kaipaa, mutta jos olet tyytyväinen näin, niin se on täysin hyväksyttävää. Kaikilla on omanlaisena elämänkaari.
Miksiköhän tämä kirjoittaa nämä vastaukset tällä tavalla "putkeen" ilman sitä harmaata palkkia? :D
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko sinulla sellainen Himmler-leuka?
Ai tuollainen Himmler Heinrich (?) leuka? Ei ole tuollaista.
No minkälainen se sitten on?
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko sinulla sellainen Himmler-leuka?
Ai tuollainen Himmler Heinrich (?) leuka? Ei ole tuollaista.
No minkälainen se sitten on?
Hmm, en ole aiemmin edes juuri kiinnittänyt huomiota siihen. 🤔
Millaista apua oikein kaipaisit? Jonkun sanomaan että olet ihana juuri sellaisena kuin olet?
.
.
.
Olet ihana juuri sellaisena kuin olet! ;)