Hiljaiset sillat. Mitä olisit tehnyt, jos olisit Francesca?

Ainakaan en olisi jättänyt lapsilleni korvat punaisina luettaviksi paksuja päiväkirjoja seikkailustani valokuvaajamiehen kanssa. Uskoisin, että lapsille olisi riittänyt tieto, että äiti haluaa tuhkansa siroteltavaksi Rosemanin sillalta.

Okei, elokuvaan tarvittiin kehyskertomus. Vai tarvittiinko edes? Nyt tulee hieman sellainen olo, että Francesca haluaa haudan takaa alleviivata lapsilleen, kuinka luopui omasta onnestaan näiden tähden. Aika paska temppu, jos minulta kysytään.

Elokuvan olisi voinut kertoa ainostaan yhdellä aikatasolla, vuodessa 1965. Tai sitten loppuun lyhyt pätkä elokuvan nykyajassa, kun vanha Francesca vaikkapa näkee Robertin muistokirjoituksen National Geographicissa ja lähtee yksin sillalle.

Varsinkin lasten voimautuminen äitinsä tarinan äärellä tuntui kovin epäuskottavalta.

Vierailija kirjoitti:

Kincaid oli reissumies, ei hänestä olisi ollut sellaista kumppania eikä kotia, minkä ammatiton kotirouva tarvitsee.

Miehen kuoltua olisin kyllä etsinyt häntä, mutta ennen facebookia se oli käytännössä mahdotonta.

Elämä on.

Joo, ennen Facebookia ei kukaan koskaan löytänyt ketään. Näinhän se oli *sarkasmi*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaisin kaiken irti, mitä otettavissa olisi tämän vieraan miehen kanssa. Laulaisin, nauraisin, tanssisin ja rakastaisin kuin viimeistä päivää! Lapsia en voisi jättää, joten jäisin ...muistot seurani. Miestäni en varmaankaan haluaisi enää ......

älä huoli ei miehesi sinua enää halua kun pidät hauskaa muiden kanssa.

Voi, voi, kuinka väärässä oletkaan. Polvillaan anelee!

Vierailija kirjoitti:

Täytyy muistaa myös, että avioero oli Iowassa 1960-luvulla aika paljon isompi juttu kuin nykyään.

Lisäksi Francesca oli jo kertaalleen rakastunut ja jättänyt kotimaansa, joten hänellä oli aika vahva kokemusasiantuntijuus siitä, että arki kuluttaa suuren rakkauden.

Samaa mietin itsekin. Hyvä elokuva, Meryl Streep kaunis kuten aina. Ei tämä Francesca olisi ollut pitkään onnellinen valokuvaaja-reissutyömies Kincaidin kanssa. Francesca tajusi realistina että homma oli parhaimmillaan juuri näin, odottamattomana pikaromanssina, ja kiihkeänä kiksautuksena ilman sitoutumisen pelkoa. Hän sai poimia rusinat pullasta, mutta sitoutumalla Kincaidiin hänellä olisi ollut kädessään vain koko ajan huononevia kortteja. Francesca ymmärsi myös sen, että hän sai pidettyä Kincaidin itsellään juuri sellaisena kuin halusi nimenomaan näin, mielikuvissaan ja muistoissaan joissa pystyi muokkaamaan miehestä juuri sellaisen kuin halusi. Niihin muistoihin ei kuulu vanhenevan miehen outojen tapojen sietäminen, tai yksinäiset päivät asunnossa kun mies on päiviä kestävillä työmatkoillaan, tai yhä väljähtyneemmäksi käyvän parisuhteen toteaminen. Tämä oli se syy miksi Francesca ei ottanut Kincaidiin enää yhteyttä leskeksi jäämisensä jälkeenkään. Hän halusi pitää miehestä kauniin muiston, todellisuus olisi ollut ihan muuta ja sitä Francesca ei halunnut.

Kotirouva ja komea reissutyömies- tästä teemasta on tehty elokuva jos toinenkin. Niin ikään näitä kotirouvien ja reissumiesten pikaromansseja on ollut tosielämässä paljon. Tylsään elämäänsä tympääntynyt rouva/emäntä ja tukinuittoporukan komea tukkijätkä, kun tilaisuus on tullut niin vintillä ei silloin vitkasteltu. Tilaisuus teki varkaan. Lapsikatraaseen ilmestyi yksi lisää, vaaleahiuksisten porukkaan yksi brunettikin. Elämä jatkui kuten mitään ei olisi tapahtunut.

Katselin kuvahaulla kuvia Hiljaisista silloista. Olenko ainoa, jota ärsyttää Francescan kampaus? Mielestäni se ei oikein mitenkään sovi vuonna 1920 syntyneelle amerikkalaiselle naiselle. Tuo ikäpolvi tottui lyhyeen tukkaan jo lapsena, ja viimeistään 1950-luvulla viimeisetkin leikkasivat lyhyeksi.

Vuoden 1965 paikkeilla pitkä pöyheä tukka teki kyllä paluutaan nuorilla brittitytöillä, mutta ei 45-vuotiailla amerikkalaisilla kotirouvilla.

Vierailija kirjoitti:

Katselin kuvahaulla kuvia Hiljaisista silloista. Olenko ainoa, jota ärsyttää Francescan kampaus? Mielestäni se ei oikein mitenkään sovi vuonna 1920 syntyneelle amerikkalaiselle naiselle. Tuo ikäpolvi tottui lyhyeen tukkaan jo lapsena, ja viimeistään 1950-luvulla viimeisetkin leikkasivat lyhyeksi.

Vuoden 1965 paikkeilla pitkä pöyheä tukka teki kyllä paluutaan nuorilla brittitytöillä, mutta ei 45-vuotiailla amerikkalaisilla kotirouvilla.

Ei Francesca ollut syntyjään amerikkalainen. Elokuvassa tulee ilmi että on alunperin Barin kaupungista, Italiasta. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa tutustui Usan joukoissa taistelevaan Richardiin, sillä seurauksella että avioituu tämän kanssa ja muuttaa Usaan. Asepalveluksen päätyttyä Richard ja Francesca asettuvat maanviljelijöiksi Iowan osavaltion Madisonin piirikuntaan. Jos neito olisi syntynyt vaikkapa 1922, niin avioituessaan olisi ollut noin 22-24 vuotias, ja Kincaid-romanssin aikaan 1965  43-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Ainakaan en olisi jättänyt lapsilleni korvat punaisina luettaviksi paksuja päiväkirjoja seikkailustani valokuvaajamiehen kanssa. Uskoisin, että lapsille olisi riittänyt tieto, että äiti haluaa tuhkansa siroteltavaksi Rosemanin sillalta.

Okei, elokuvaan tarvittiin kehyskertomus. Vai tarvittiinko edes? Nyt tulee hieman sellainen olo, että Francesca haluaa haudan takaa alleviivata lapsilleen, kuinka luopui omasta onnestaan näiden tähden. Aika paska temppu, jos minulta kysytään.

Elokuvan olisi voinut kertoa ainostaan yhdellä aikatasolla, vuodessa 1965. Tai sitten loppuun lyhyt pätkä elokuvan nykyajassa, kun vanha Francesca vaikkapa näkee Robertin muistokirjoituksen National Geographicissa ja lähtee yksin sillalle.

Varsinkin lasten voimautuminen äitinsä tarinan äärellä tuntui kovin epäuskottavalta.

Tosielämässä Francesca olisi polttanut päiväkirjansa hyvissä ajoin. Ehkä olisi tosiaan esittänyt toiveen tuhkien sirottamisesta jokeen. Arvelisin että monet päiväkirjat maailmassa päätyvät roviolle ihan tästä samasta syystä nykyäänkin. Arvellaan että mitäpä lapset/lapsenlapset hyötyvät siitä tiedosta että mummilla oli viisikymmentä vuotta sitten pikaseksiä yhden sähkömittarinlukijan kanssa kun ukki oli nuottaa vetämässä naapuripitäjässä. Ja että isä ei oikeasti olekaan ukin biologinen lapsi, vaan on perinyt konkkanokkansa siltä sähköyhtiön mieheltä. Ja kuinka mummin mielestä seksi ukin kanssa oli kertakaikkiaan tylsää, mutta muuten mukava mies.

Joten päiväkirjat rovioon kaikessa hiljaisuudessa. Se tieto aiheuttaa vain negatiivisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katselin kuvahaulla kuvia Hiljaisista silloista. Olenko ainoa, jota ärsyttää Francescan kampaus? Mielestäni se ei oikein mitenkään sovi vuonna 1920 syntyneelle amerikkalaiselle naiselle. Tuo ikäpolvi tottui lyhyeen tukkaan jo lapsena, ja viimeistään 1950-luvulla viimeisetkin leikkasivat lyhyeksi.

Vuoden 1965 paikkeilla pitkä pöyheä tukka teki kyllä paluutaan nuorilla brittitytöillä, mutta ei 45-vuotiailla amerikkalaisilla kotirouvilla.

Ei Francesca ollut syntyjään amerikkalainen. Elokuvassa tulee ilmi että on alunperin Barin kaupungista, Italiasta. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa tutustui Usan joukoissa taistelevaan Richardiin, sillä seurauksella että avioituu tämän kanssa ja muuttaa Usaan. Asepalveluksen päätyttyä Richard ja Francesca asettuvat maanviljelijöiksi Iowan osavaltion Madisonin piirikuntaan. Jos neito olisi syntynyt vaikkapa 1922, niin avioituessaan olisi ollut noin 22-24 vuotias, ja Kincaid-romanssin aikaan 1965  43-vuotias.

Ei ollut syntyään amerikkalainen, mutta oli elänyt parikymmentä vuotta amerikkalaisen maalaisnaisen elämää. Elokuvan synopsiksesta löytyy tieto, että hän oli vuonna 1965 45-vuotias, eli sen ajan mittapuulla ei enää mikään pitkätukkatyttö.

Ymmärrän kyllä, että kaunis tukkapehko on ollut aina Meryl Streepin tavaramerkki, mutta ajankuvaan olisi paremmin sopinut pirtsakka puudelitukka.

Rakastan tätä leffaa!

Perhoset vatsassa aina kun he tanssivat keittiössä ja itku tulee kun autot erkanevat sateessa.

Mutta olisin luultavasti tehnyt samoin...jäänyt tyydyttävään/hyvään suhteeseen. Olisinko pettänyt, ehkä? Mutta en olisi lähtenyt baariin notkumaan! :D Siinä oli jo tunnelma kuollut.

Olisin toiminut ihan samoin, ja toiminkin. Ainoastaan erona se, että minä jätin miehen ja lapset oman Kincaidini takia. Lopputulos ei kyllä ollut hyvä, kuten olettaa saattaa ja tänä päivänä tekisin toisin, mutta se ei tietysti enää auta yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Olisin toiminut ihan samoin, ja toiminkin. Ainoastaan erona se, että minä jätin miehen ja lapset oman Kincaidini takia. Lopputulos ei kyllä ollut hyvä, kuten olettaa saattaa ja tänä päivänä tekisin toisin, mutta se ei tietysti enää auta yhtään.

Olisit toiminut samoin, mutta toimit eri tavalla. Siis kumpi?

Vierailija kirjoitti:

Olisin lähtenyt miehen matkaan. Lapset olivat jo isoja, käytännössä aikuisia. Ihmisellä on vain yksi elämä.

Joo, onneksi lapsiasi ei olisi koko loppuelämän vaivannut äidin katoaminen.

Mutta hei, sinulla on vain yksi elämä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katselin kuvahaulla kuvia Hiljaisista silloista. Olenko ainoa, jota ärsyttää Francescan kampaus? Mielestäni se ei oikein mitenkään sovi vuonna 1920 syntyneelle amerikkalaiselle naiselle. Tuo ikäpolvi tottui lyhyeen tukkaan jo lapsena, ja viimeistään 1950-luvulla viimeisetkin leikkasivat lyhyeksi.

Vuoden 1965 paikkeilla pitkä pöyheä tukka teki kyllä paluutaan nuorilla brittitytöillä, mutta ei 45-vuotiailla amerikkalaisilla kotirouvilla.

Ei Francesca ollut syntyjään amerikkalainen. Elokuvassa tulee ilmi että on alunperin Barin kaupungista, Italiasta. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa tutustui Usan joukoissa taistelevaan Richardiin, sillä seurauksella että avioituu tämän kanssa ja muuttaa Usaan. Asepalveluksen päätyttyä Richard ja Francesca asettuvat maanviljelijöiksi Iowan osavaltion Madisonin piirikuntaan. Jos neito olisi syntynyt vaikkapa 1922, niin avioituessaan olisi ollut noin 22-24 vuotias, ja Kincaid-romanssin aikaan 1965  43-vuotias.

Ei ollut syntyään amerikkalainen, mutta oli elänyt parikymmentä vuotta amerikkalaisen maalaisnaisen elämää. Elokuvan synopsiksesta löytyy tieto, että hän oli vuonna 1965 45-vuotias, eli sen ajan mittapuulla ei enää mikään pitkätukkatyttö.

Ymmärrän kyllä, että kaunis tukkapehko on ollut aina Meryl Streepin tavaramerkki, mutta ajankuvaan olisi paremmin sopinut pirtsakka puudelitukka.

Minulle ei ole mitään väliä hänen tukan pituudellaan, mutta ajatus, että kellään ei olisi ollut pitkiä hiuksia tuohon aikaan, on aika hassu. 

(eri)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katselin kuvahaulla kuvia Hiljaisista silloista. Olenko ainoa, jota ärsyttää Francescan kampaus? Mielestäni se ei oikein mitenkään sovi vuonna 1920 syntyneelle amerikkalaiselle naiselle. Tuo ikäpolvi tottui lyhyeen tukkaan jo lapsena, ja viimeistään 1950-luvulla viimeisetkin leikkasivat lyhyeksi.

Vuoden 1965 paikkeilla pitkä pöyheä tukka teki kyllä paluutaan nuorilla brittitytöillä, mutta ei 45-vuotiailla amerikkalaisilla kotirouvilla.

Ei Francesca ollut syntyjään amerikkalainen. Elokuvassa tulee ilmi että on alunperin Barin kaupungista, Italiasta. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa tutustui Usan joukoissa taistelevaan Richardiin, sillä seurauksella että avioituu tämän kanssa ja muuttaa Usaan. Asepalveluksen päätyttyä Richard ja Francesca asettuvat maanviljelijöiksi Iowan osavaltion Madisonin piirikuntaan. Jos neito olisi syntynyt vaikkapa 1922, niin avioituessaan olisi ollut noin 22-24 vuotias, ja Kincaid-romanssin aikaan 1965  43-vuotias.

Ei ollut syntyään amerikkalainen, mutta oli elänyt parikymmentä vuotta amerikkalaisen maalaisnaisen elämää. Elokuvan synopsiksesta löytyy tieto, että hän oli vuonna 1965 45-vuotias, eli sen ajan mittapuulla ei enää mikään pitkätukkatyttö.

Ymmärrän kyllä, että kaunis tukkapehko on ollut aina Meryl Streepin tavaramerkki, mutta ajankuvaan olisi paremmin sopinut pirtsakka puudelitukka.

Minulle ei ole mitään väliä hänen tukan pituudellaan, mutta ajatus, että kellään ei olisi ollut pitkiä hiuksia tuohon aikaan, on aika hassu. 

(eri)

Varmasti on joillakin vanhemmilla naisilla voinut olla vuonna 1965 pitkä tukka. Ja tosiaan Francescan boheemi tukka ehkä kertoo jotain roolihahmosta.

Tykkään vain tutkia elokuvissa ajankuvaa: vaatteita, kampauksia ja sen sellaista, ja mielestäni Francescan tukka ei sovi hänen muuhun tyyliinsä, joka noudattaa aika uskollisesti tiettyä linjaa. Mutta ei tämä mikään maailman pahin epäkohta ole. Kirkkaasti enemmän ärsyttävät Peter Franzenin roolihahmon ysäri-curtainsit Rukajärven tiessä.

En olisi käynyt vieraissa heti kun äijä kääntää selkänsä.

Tollaset elokuvat yrittää aivopestä naisia, että pettäminen on okei, koska "rakkaus". Himoa ja itsekkyyttä se vaan on. Rakkauden kanssa ei mitään tekemistä.

Aviomiehestä maalattiin tylsimys ja naisen elämästä tasapaksua. Vaikka oikeasti se aviomies oli hyvä ja kunnollinen ja vaimon elämässä ei ollut mitään vikaa.

Clint Eastwoodin esittämä heppu oli epäluotettava ja niljakas käärme, ei mikään charmikas maailmaa nähnyt unelmamies.

Elokuvan yllyttämänä on luultavasti tapahtunut lukuisia aviorikoksia ja -eroja.

Vierailija kirjoitti:

En olisi käynyt vieraissa heti kun äijä kääntää selkänsä.

Ei se missään vieraissa käynyt, kotiinsa kutsui miehen lempimään.

Vierailija kirjoitti:

Tollaset elokuvat yrittää aivopestä naisia, että pettäminen on okei, koska "rakkaus". Himoa ja itsekkyyttä se vaan on. Rakkauden kanssa ei mitään tekemistä.

Aviomiehestä maalattiin tylsimys ja naisen elämästä tasapaksua. Vaikka oikeasti se aviomies oli hyvä ja kunnollinen ja vaimon elämässä ei ollut mitään vikaa.

Clint Eastwoodin esittämä heppu oli epäluotettava ja niljakas käärme, ei mikään charmikas maailmaa nähnyt unelmamies.

Elokuvan yllyttämänä on luultavasti tapahtunut lukuisia aviorikoksia ja -eroja.

Sehän elokuvissa niin hienoa onkin, että jokainen voi nähdä niiden tapahtumat oman tulkintansa läpi.

Kirjoitat yllä, että oikeasti aviomies oli hyvä ja kunnollinen, eikä vaimon elämässä ollut mitään vikaa. Oikeastihan kumpaakaan ei ole olemassakaan, eli sikäli emme voi sanoa, millainen Francescan ja Richardin liitto oikeasti oli.

Minun vaikutelmani elokuvasta oli, että aviomies tosiaankin oli hyvä ja kunnollinen, mutta vaimo silti kaipasi jotakin elämäänsä. Se ei ollut kenenkään vika, ja itsekin hän tajusi kaipuunsa järjettömyyden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tollaset elokuvat yrittää aivopestä naisia, että pettäminen on okei, koska "rakkaus". Himoa ja itsekkyyttä se vaan on. Rakkauden kanssa ei mitään tekemistä.

Aviomiehestä maalattiin tylsimys ja naisen elämästä tasapaksua. Vaikka oikeasti se aviomies oli hyvä ja kunnollinen ja vaimon elämässä ei ollut mitään vikaa.

Clint Eastwoodin esittämä heppu oli epäluotettava ja niljakas käärme, ei mikään charmikas maailmaa nähnyt unelmamies.

Elokuvan yllyttämänä on luultavasti tapahtunut lukuisia aviorikoksia ja -eroja.

Sehän elokuvissa niin hienoa onkin, että jokainen voi nähdä niiden tapahtumat oman tulkintansa läpi.

Kirjoitat yllä, että oikeasti aviomies oli hyvä ja kunnollinen, eikä vaimon elämässä ollut mitään vikaa. Oikeastihan kumpaakaan ei ole olemassakaan, eli sikäli emme voi sanoa, millainen Francescan ja Richardin liitto oikeasti oli.

Minun vaikutelmani elokuvasta oli, että aviomies tosiaankin oli hyvä ja kunnollinen, mutta vaimo silti kaipasi jotakin elämäänsä. Se ei ollut kenenkään vika, ja itsekin hän tajusi kaipuunsa järjettömyyden.

Kyllä se oli vaimon vika, että antoi periksi himoilleen. Jos alkaa viihdyttämään niitä ajatuksia aviorikoksesta, niin pian huomaa olevansa itseteossa.

13 Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: "Jumala minua kiusaa"; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa.

14 Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee;

15 kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman. -Jaakobin kirje 1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tollaset elokuvat yrittää aivopestä naisia, että pettäminen on okei, koska "rakkaus". Himoa ja itsekkyyttä se vaan on. Rakkauden kanssa ei mitään tekemistä.

Aviomiehestä maalattiin tylsimys ja naisen elämästä tasapaksua. Vaikka oikeasti se aviomies oli hyvä ja kunnollinen ja vaimon elämässä ei ollut mitään vikaa.

Clint Eastwoodin esittämä heppu oli epäluotettava ja niljakas käärme, ei mikään charmikas maailmaa nähnyt unelmamies.

Elokuvan yllyttämänä on luultavasti tapahtunut lukuisia aviorikoksia ja -eroja.

Sehän elokuvissa niin hienoa onkin, että jokainen voi nähdä niiden tapahtumat oman tulkintansa läpi.

Kirjoitat yllä, että oikeasti aviomies oli hyvä ja kunnollinen, eikä vaimon elämässä ollut mitään vikaa. Oikeastihan kumpaakaan ei ole olemassakaan, eli sikäli emme voi sanoa, millainen Francescan ja Richardin liitto oikeasti oli.

Minun vaikutelmani elokuvasta oli, että aviomies tosiaankin oli hyvä ja kunnollinen, mutta vaimo silti kaipasi jotakin elämäänsä. Se ei ollut kenenkään vika, ja itsekin hän tajusi kaipuunsa järjettömyyden.

Kyllä se oli vaimon vika, että antoi periksi himoilleen. Jos alkaa viihdyttämään niitä ajatuksia aviorikoksesta, niin pian huomaa olevansa itseteossa.

13 Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: "Jumala minua kiusaa"; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa.

14 Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee;

15 kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman. -Jaakobin kirje 1

Kaikesta päätellen olet kyseisen elokuvan katsonut. Sekin on yhdenlaista ajatuksiensa viihdyttämistä aviorikoksen parissa. Kuinka tämä teko sopii sinun vakaumukseesi?