Miksi joidenkin mielestä lasten huoltajuus pitäisi aina jakaa tasan vanhempien kesken?

Ne ei ymmärrä, ettei kaikista ole isiksi.

Miehillä on usein myös vaikeuksia tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti. Toisin sanoen, isä uskoo olevansa hyvä kasvattaja, vaikka esimerkiksi omat menot menevät lasten tarpeiden edelle (joita ei edes huomaa) ja empatian kyky on heikko.

Monella on käsitys siitä, että lapsenhoito on ihan helppoa ja vaivatonta. Niin kai, jos itse on aina ollut se, joka näkee lapsia tai on vastuussa heistä vain silloin, kun ne lapset on tyytyväisiä ruokittuina, pestyinä ja puettuina sekä virkeitä ja hyvällä tuulella.

Isäni ei ikinä osallistunut lastenhoitoon ollessani lapsi. Tai no, kerran, kun äiti jätti meidät muutamaksi tunniksi hänen vastuulleen, mutta sekin päättyi ambulanssireissuun, kun pikkuveli söi lattialta löytämänsä unilääkkeen. Tämä vuoden isä oli siis itse mennyt suljetun oven taa toiseen huoneeseen nukkumaan, alkuillasta, ja jättänyt 3v. ja 6v. lapset keskenään katsomaan jotain Muumeja.

Hän kuitenkin vielä nykyäänkin aina hokee, miten kiva se vauva on ja ihmettelee, kun en hankkinut lapsia heti parikymppisenä. Helppohan se on sanoa vauvan olevan kiva, jos ei itse herää koskaan niihin yösyöttöihin tai -heräilyihin, eikä muutenkaan tee mitään. On siis täysin epärealistinen käsitys lastenhoidosta. Ei vaan ymmärrä, että se vauva tai lapsi on paljon muutakin kuin kiva, silloin kun se tyytyväisenä ja hoidettuna iloisesti hymyilee.

Olisihan se hauskaa, jos molemmat vanhemmat tosiaan osallistuisi ihan tasan siihen vauvanhoitoon jo heti lapsen syntymästä alkaen.

Kyllä minulla sydäntä kylmäsi, kun isä vaati erossa viikko-viikko systeemiä.

Lopulta kaikki oli tyytyväisiä viikonloppuisyyteen, joka sekään ei onnistunut. Mun mielestä ei ihan mennyt oikein, että iskä juoksi 'tansseissa' vaikka lapsilla kuinka oli hyvä ja tuttu hoitaja sen aikaa.

Lopulta nekin vähät tapaamiset loppui, kun oli isällä aina vähän kaikkea muuta eikä sitten nuoria kiinnostanut isän tapaaminen.

Tämähän on oikea isävihaketju.

Eipä ollut minunkaan lasteni isästä huoltamaan lapsia eron jälkeen. Niin hätä ja hoppu oli uuden naisen luo joka viikonloppu 400km päähän. Sitten muutti naisen luo ja lapset on unohtuneet.

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on oikea isävihaketju.

Tai sitten totuus siitä, miten usein käy.

Eikös ollut joku tutkimuskik siitä, että oikeuskin suosii isejä enemmän, mutta silti lasten asioiden hoito jää yleensä enemmän äidin vastuulle?

Meillä nimenomaa lasten isä halusi vuoroviikkosysteemiä. Sitten kun tämä kuuli, mitä kaikkea tarvii tietää ja muistaa lasten viikosta, niin viikonlopputapaamiset sopikin oikein hyvin.

Mites lapsen oikeus molempiin vanhempiinsa? Kyllä useinmiten molemmat vanhemmat ovat ihan täyspäisiä ja pystyvät huolehtimaan lapsista hyvin. Silloin on täydellisen järkevää jakaa vanhemmuus, jos yhteinen elämä ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Mites lapsen oikeus molempiin vanhempiinsa? Kyllä useinmiten molemmat vanhemmat ovat ihan täyspäisiä ja pystyvät huolehtimaan lapsista hyvin. Silloin on täydellisen järkevää jakaa vanhemmuus, jos yhteinen elämä ei onnistu.

Isäviikolla sitten jää ne kaverin synttärit väliin tai sinne pitää mennä ilman lahjaa tai ainakin ilman korttia. Kynnet on leikkaamatta, luistimet unohtui ottaa päiväkodille luistelupäivänä tai ei ole puhtaita housuja, kun ei tajunnut ennakoida ja pestä pyykkiä ajoissa, kuivaksi opettelevalle 3-vuotiaalle onkin ilmestynyt taas vaipat, kun isä ei ole seurannut, milloin on tarve mennä vessaan ja ärsyyntyi vahingon sattuessa jne.

Isä on kyllä vastuullisessa työssä, korkeakoulutettu ja kaiken maailman luottamustehtävissä vapaa-ajallakin, mutta niin kerta kaikkisen itsekäs, että tuollaiset lapsen asiat on hänestä niin mitättömiä, ettei niihin jaksa käyttää vaivaa. Lopputulema on se, ettei isä edes halua lapsiaan arkena luokseen. Ei vaan häntä huvita se arkinen häslinki lasten kanssa. Lomilla ja joka toinen viikonloppu sitten yrittää kestää lapsiaan (ja meidän lapset on terveitä, helppoja ja ikäisekseen hyväkäytöksisiä).

Lapsella on oikeus paskaan, oli tapanani sanoa kun piti oikeudessa kuunnella väkivaltaisen ja vaikeasti mielisairaan miehen juttuja, kun tämä vaati lastaan luokseen moniksi päiviksi. Tuota ennen ei ollut viettänyt lapsen kanssa päivääkään. Väkivalta ja muu vakavasti lapsen hyvinvoinnin vaarantava huomioidaan oikeudessa vasta sitten kun lapselle itselleen on jo tapahtunut jotain pahaa.

Lapsella on oikeus molempiin vanhempiin kun molemmat vanhemmat ovat turvallisia, tilanteen tasalla ja lapsi heidän kanssa haluaa olla. Kouluikäiseni itkee yhä joskus iltaisin kun muistelee miten hänet vietiin isille väkisin (valvottu vaihto jossa lapsi käytännössä pakotettiin menemään vaikka hän itki niin että oksensi), tämä sen jälkeen kun olin tehnyt oikeudessa aivan kaikkeni ettei sinne joutuisi.

Lähipiirissä on myös todella monenlaista vanhempaa, sanoisin että 8/10 isästä ei ole vanhemmuustehtäviensä tasalla. On vastuuttomuutta eli ei hoida lapsia turvallisesti, dokailua, pettämistä joka tarkoittaa että on paljon pois kotoa ja jättää vastuunsa toiselle. Jos jotain tekee se tehdään siten että toinen vanhempi joutuu pakon edessä korjaamaan jäljet ja aiheutuu usein monenlaista vahinkoa. Yksi hoitaa enemmän kuin äiti heillä ja yksi on leski, jonka on pakko pärjätä ilman toisen vanhemman tukea. Yksinvanhempiäitejä tiedän läheisesti viisi, heillä arki sujuu ja asiat on järjestetty sujumaan vaikka äidille esim äkisti tapahtuisi jotain. Kaikkea varten on varasuunnitelma.

Että joo on näiden isukkien suhteen hampaankolossa kyllä jokunen hyvä. Odotamme lapsen 12v synttäriä todella paljon. Silloin tämä paska loppuu, rukoilen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mites lapsen oikeus molempiin vanhempiinsa? Kyllä useinmiten molemmat vanhemmat ovat ihan täyspäisiä ja pystyvät huolehtimaan lapsista hyvin. Silloin on täydellisen järkevää jakaa vanhemmuus, jos yhteinen elämä ei onnistu.

Isäviikolla sitten jää ne kaverin synttärit väliin tai sinne pitää mennä ilman lahjaa tai ainakin ilman korttia. Kynnet on leikkaamatta, luistimet unohtui ottaa päiväkodille luistelupäivänä tai ei ole puhtaita housuja, kun ei tajunnut ennakoida ja pestä pyykkiä ajoissa, kuivaksi opettelevalle 3-vuotiaalle onkin ilmestynyt taas vaipat, kun isä ei ole seurannut, milloin on tarve mennä vessaan ja ärsyyntyi vahingon sattuessa jne.

Isä on kyllä vastuullisessa työssä, korkeakoulutettu ja kaiken maailman luottamustehtävissä vapaa-ajallakin, mutta niin kerta kaikkisen itsekäs, että tuollaiset lapsen asiat on hänestä niin mitättömiä, ettei niihin jaksa käyttää vaivaa. Lopputulema on se, ettei isä edes halua lapsiaan arkena luokseen. Ei vaan häntä huvita se arkinen häslinki lasten kanssa. Lomilla ja joka toinen viikonloppu sitten yrittää kestää lapsiaan (ja meidän lapset on terveitä, helppoja ja ikäisekseen hyväkäytöksisiä).

Aikalailla samoja kokemuksia, vaikka ei olla edes erottu.

Jotenkin ne lasten asiat jää aina minun hoidettavaksi, koska lasten isän mielestä on ihan sama, onko lapsilla puhtaat vaatteet, tai sopivan kokoiset. Hänestä on ihan sivuseikka, jos lapsella on ihan liian pienet kengät tai jos lapsi pitää taas vaippaa hyvän vaipattomuuden alun jälkeen, koska ei hänellä kuulemma ole aikaa odotella että lapsi istuu potalla, tai siivota vahinkoja.

Pahin on kuitenkin lapsen isän harrastama epäjohdonmukaisuus. Meillä on kyllä ihan yhdessä sovitut säännöt lapselle, mutta lapsen isä ei vaan kykene pitämään niistä kiinni. Hän haluaa olla kiva lapselle, eikä halua sanoa ei. Hän ei vaan ymmärrä, mitä se aiheuttaa. Nyt lapsi on usein ihan hämillään, kun minä kiellän samaa mitä isänsä ensin ehkä kieltää, mutta sitten sallii.

Tuntuu, että jollain tavalla olen usein aika yksin lapsen kanssa.

On hurjaa, miten jopa sosiaalipuolella yritetään aina saada lapsi sen isän kanssa tekemisiin, vaikka lapsi itsekään ei sitä halua.

Perustelu on vaan, että "no kun lapsella on oikeus isään, mimmmunmöö".

Biologinen isäni tuomittiin vankilaan perheeseensä kohdistuneesta väkivaltarikoksesta kun olin teini. Alle vuoden kuluttua minuun ja äitiini otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että minulla olisi mahdollisuus tavata tätä isääni. Kun sanoin etten halua, alkoi saarnat siitä, miten tärkeä isän ja lapsen välinen suhde on ja että kyllä lapsella on oikeus. Isäkin kuulemma kovasti haluaisi tavata.

En tietenkään joutunut tapaamisiin vastpin tahtoani, mutta siitä jäi ikävä muisto, se oli suorastaan painostamista. Ihan kuin itse tapahtuneessa ei olisi ollut yläasteikäiselle jo ihan tarpeeksi käsittelemistä.

Vierailija kirjoitti:

Olisihan se hauskaa, jos molemmat vanhemmat tosiaan osallistuisi ihan tasan siihen vauvanhoitoon jo heti lapsen syntymästä alkaen.

Ilmeisesti alapeukuttajien mielestä se, että molemmat vanhemmat osallistuisi tasapuolisesti vauvanhoitoon alusta alkaen, ei olisi hyvä juttu?

Vierailija kirjoitti:

Lapsella on oikeus paskaan, oli tapanani sanoa kun piti oikeudessa kuunnella väkivaltaisen ja vaikeasti mielisairaan miehen juttuja, kun tämä vaati lastaan luokseen moniksi päiviksi. Tuota ennen ei ollut viettänyt lapsen kanssa päivääkään. Väkivalta ja muu vakavasti lapsen hyvinvoinnin vaarantava huomioidaan oikeudessa vasta sitten kun lapselle itselleen on jo tapahtunut jotain pahaa.

Lapsella on oikeus molempiin vanhempiin kun molemmat vanhemmat ovat turvallisia, tilanteen tasalla ja lapsi heidän kanssa haluaa olla. Kouluikäiseni itkee yhä joskus iltaisin kun muistelee miten hänet vietiin isille väkisin (valvottu vaihto jossa lapsi käytännössä pakotettiin menemään vaikka hän itki niin että oksensi), tämä sen jälkeen kun olin tehnyt oikeudessa aivan kaikkeni ettei sinne joutuisi.

Lähipiirissä on myös todella monenlaista vanhempaa, sanoisin että 8/10 isästä ei ole vanhemmuustehtäviensä tasalla. On vastuuttomuutta eli ei hoida lapsia turvallisesti, dokailua, pettämistä joka tarkoittaa että on paljon pois kotoa ja jättää vastuunsa toiselle. Jos jotain tekee se tehdään siten että toinen vanhempi joutuu pakon edessä korjaamaan jäljet ja aiheutuu usein monenlaista vahinkoa. Yksi hoitaa enemmän kuin äiti heillä ja yksi on leski, jonka on pakko pärjätä ilman toisen vanhemman tukea. Yksinvanhempiäitejä tiedän läheisesti viisi, heillä arki sujuu ja asiat on järjestetty sujumaan vaikka äidille esim äkisti tapahtuisi jotain. Kaikkea varten on varasuunnitelma.

Että joo on näiden isukkien suhteen hampaankolossa kyllä jokunen hyvä. Odotamme lapsen 12v synttäriä todella paljon. Silloin tämä paska loppuu, rukoilen.

Miten lapsen voi pakottaa toiselle vanhemmalle, jos hän ei itse sinne halua?

Onko viranomaiset olleet tietoisia siitä, että lapsi ei itse ole halunnut mennä tapaamisiin?

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on oikea isävihaketju.

Meidän lapset ovat jo aikuisia, eivätkä halua pahemmin olla isänsä kanssa tekemisissä.

Vaikka meidän yhteiselo ei onnistunutkaan, niin isyyttä yritin aina tukea. Koska isä on kuitenkin se toinen vanhempi.

En vihannut eksän vanhemmuutta. Mutta yhä vielä olen todella, todella surullinen siitä, ettei hän tajunnut mitä hänellä oli eikä tajua, mitä hän menetti.

Itse ainakin koen että tämä on lapsen kannalta eron jälkeen paras vaihtoehto (huonoista). Mutta isä onkin ollut alusta alkaen tasa-arvoinen hoitaja ja varmasti yhtä rakas lapselle. Mikään arki-rutiini ei ole myöskään isälle vieras 🙄 Omakin isä olisi varmaan ollut ihan kykenevä vuoroviikko-vanhemmuuteen mutta 80-luvulla oli aika harvinaista. Hyvät suhteet kyllä isään vkonloppu-tapaamisjärjestelyllä mutta koen että oma lapsi saa vuoroviikko-järjestelyllä tasa-arvoisemmat suhteet molempiin vanhempiin. Ja toisin kuin monesti väitetään, aidosti uskon että lapsi kokee että hänellä on kaksi oikeaa kotia.

Miten olisi sellainen kompromissi, että toinen vanhemmista saa lapset ja toinen omaisuuden. Vanhemmat saa keskenään pättää kumpi ottaa kumman.

Huoltajuus ei tarkoita yhdessä asumista. Kumpikin vanhempi voi olla huoltaja vaikka toinen ei tapaisi lasta ollenkaan.