Ikäihmisten koopäisyys

Viime aikoina on todella alkanut mennä hermot omiin ja puolison vanhempiin. Eivät piittaa vähääkään, vaikka olisi itsellä kuinka hankala tilanne tai nyt jopa hirveä kuume kun sain koronatartunnan. Aina pitäisi pomppia selvittelemässä milloin mitäkin puhelin- ja pankkisotkuja, tai viimeksi, tilaamassa jotain ihmeellistä kaviaaria iltamyöhään.

En voi kuitenkaan tehdä sen enempää, kuin he itse: soittaa Elisalle, Nordeaan, putkimiehelle, kelle ikinä nyt tarvitseekin. Tämä ei mene jakeluun, kun aina vaan pitäisi mennä paikalle.

Puolison vanhempi pokkana pyysi luuttuamaan lattioita ja käymään kaupassa, vaikka kerroin että kuumetta mulla oli yli 39 ja olo sen mukainen. Mainittakoon, että hän siis aivan hyvin pystyy itsekin noihin askareisiin, itseasiassa varmasti minua paremmin kun olin siinä jamassa.

Koronasta sitten ollaan ensin muka hysteerisiä, mutta ei kuitenkaan välitetä tuon taivaallista karanteenista tai turvaväleistä, maskeista yms.

Ymmärrän vielä sen, että he ovat kaikki iäkkäitä ja että he tarvitsevat usein apua, mutta lähes kaikki viimeaikainen "avuntarve" on kyllä itsekästä ja turhaa riivaamista. Matkustaisin taas paikalle toiselta paikkakunnalta toteamaan, (tällä kertaa sitten sairaanakin), että niin, soita sinne pankkiin. Tai mihin ikinä.

Kyllä heillä varmasti vaivoja piisaa, mutta muiden vaivoista viis. En tiedä enää mitä sanoa, kun olen jo yrittänyt vedota järkeen, eikä vaan mene mikään perille. Eivät edes uskoneet, että olen sairas, ennen kuin tein positiivisen koronatestin. Tosin ei sekään näytä silti heitä kiinnostavan. Kunhan vaan tulen sinne. No enkä tule, kun ovat riskiryhmääkin...

Taidan jättää vastaamatta tätä menoa, kun tämä on vaan tätä susi! -huutoa viikosta toiseen. Toivottavasti ei sitten yhtäkkiä ole oikeasti asiaa tai joku hätänä...