Miten te pitkäaikaiset/ ikisinkut pärjäätte?

Vierailija kirjoitti:

Huonosti :( Haluaisin kumppanin mutta taitaa olla mahdotonta. En ole ikinä seurustellut enkä tapaillut miehiä moniin vuosiin. Olen jo 30v. En harrasta irtosuhteita. En uskalla. Muutenkin menee elämässä niin huonosti ettei ole voimavaroja mihinkään ylimääräiseen.

Olet kyllä vaikea tapaus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ei kukaan määrää imuroimaan, leikkaamaan nurmikkoa, viemään roskia, juuri sillä hetkellä kun määrääjä saa sen päähänsä. Ei valitusta siitä kun jäi kahvikuppi pöydälle. Ei myrtsiä naamaa ja murjotusta kun ei ole tullut kukkia pariin päivään. Ei tarvitse kysellä lupia jos haluaa lähtä käväseen kaverin kanssa parilla.

Nyt on täysi vapaus eikä ikinä tarvitse kuunnella valitusta tai miettiä mistä päin nyt tuulee.

Useimmissa tuttavapariskunnissani mies on alistetussa asemassa. Jollei nainen onnistu alistamaan miestään niin sitten tulee ero.

Rahallisesti pärjään hyvin yksinkin, tienaan kahden keskituloisen verran itse.

Kuulostaa minun korvaan tältä: vaimo pyytää miestä nousemaan makuuasennosta ja osallistumaan kodin siisteyden ylläpitoon = vaimo määrää imuroimaan

Pakottaa leikkaamaan nurmikon = koska vaimo siivoaa, tekee ruoat, käy kaupassa ja huolehtii pyykit 24/7, olisi hänestä mukava jos edes 30 senttiseksi venähtänyt nurmikko leikattaisiin miehen toimesta ja mies edelleen nostaisi ruhonsa sängystä

Kahvikuppi pöydällä = mies jättää tiskejä ympäri kotia, kun nainen on saanut keittiön siivottua miehen jäljiltä

Ei kukkia joka toinen päivä = ei yhtään spontaania kukkakimppua kymmeneen vuoteen, paitsi se pakollinen äitienpäiväkukka

Kaverin kanssa parilla = mies vetää lärvit perjantaina ja jatkaa lauantaina

No nämä on vain minun näkemyksiä.

Minä mieluummin teen kaiken yksin, remontoin, leikkaan nurmikon, ostan omat kukkani jne. kuin ohjailen ja holhoan sitä miesvauvaa joka piti minua piikanaan.

Romantiikka ja kipinä sammuu parissa vuodessa, ja suurimmassa osassa miehiä on joku vika. Esim. huonot keskustelutaidot, epäromanttisuus, alkoholin käyttö, haiseva hengitys, se voi olla ihan mitä vaan mutta kaikissa on jotain.

Se vitutuk*en määrä, kun mies on vaan joku tyyppi joka asuu täällä ja elää omaa aikatauluaan, eikä ole tiimin jäsen. Tiimi = perhe.

Kenellekkään ei pidä koskaan ostaa kukkia. Täysin järjetöntä hommaa.

Hah. Suorastaan oon onnellinen kun oon sinkku, näen ympärillä miten pariskunnat riitelee ja aina jotai draamaa niillä.

Kyllä sinkkuna on kivaa kun on vapaa olla miten haluaa ja mennä ja tehdä ja nukkua miten tahtoo. Ei tarvi keltäkään kysellä lupia tai raportoida.

Nuorempana katsoin haikeana heidän romantiikkaa, mutta nyt 35veenä ei yhtään kiinnosta enää. Romantiikan nälkään auttoi nuorempana novellit ja niiden kirjoittaminen. Kun romantiikan nälkä hälveni, myös novellien lukeminen ja kirjoittaminen loppui.

Hyvin pärjään. En ole kateellinen muiden parisuhteista, sillä en voi tietää, millaisia heidän suhteensa oikeasti ovat. Uskon että moni on suhteessa vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin, eikä sellainen suhde ole sitä mitä minä haluaisin. Jos parisuhteen puuttuminen olisi minulle ongelma, saisin asian ratkaistua heti tänään.

Seura ja kumppani voisi olla ihan kiva.

Mutta minulla on varmaan jotain sensori ongelmia tms, koska en tykkää että minuun kosketaan.

Joten (millaisiksi olen kuvitellut parisuhteet) olisimme molemmat varmaan onnettomia, toinen ei saisi kosketuksiaan ja minä kärsisin ainaisesta lääppimisestä.

Aluksi yksin oleminen oli todella vaikeaa ja arka aihe - olin aina kuvitellut hiljaisen tönön metsässä koirien ja kumppanin kanssa, mutta se kipu heltyi ajan myötä.

Nykyään ei edes haavemaailmassa näy kumppania.

Kai aivot oppi ettei sellaista ole meille luvassa.

Huonosti. Haluan hellyyttä ja rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Pidän yksinolosta, ja olen aina asunut yksin. Voisin ehkä seuran takia ryhtyä johonkin friends with benefits-tyyppiseen suhteeseen, mutta omaisuuttakin on sen verran, että en laittaisi hynttyitä yhteen kenenkään kanssa. En varsinaisesti ole kateellinen pariutuneille kavereilleni, koska osa on selvästi onnettomia. Olen vilpittömästi iloinen niiden puolesta, jotka ovat onnellisia.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin sen verran tylsiä, että en itse jaksaisi asua kenenkään kanssa.

N55

Mihin sinä sitä omaisuuttasi säästät? Itselläni toisin päin, mielelläni pistän eteenpäin, koska olen lapseton sinkku. Jos olisin parisuhteessa, ei haittaisi yhtään käyttää rahaa myös toiseen, koska mitään täältä ei mukaansa saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ei kukaan määrää imuroimaan, leikkaamaan nurmikkoa, viemään roskia, juuri sillä hetkellä kun määrääjä saa sen päähänsä. Ei valitusta siitä kun jäi kahvikuppi pöydälle. Ei myrtsiä naamaa ja murjotusta kun ei ole tullut kukkia pariin päivään. Ei tarvitse kysellä lupia jos haluaa lähtä käväseen kaverin kanssa parilla.

Nyt on täysi vapaus eikä ikinä tarvitse kuunnella valitusta tai miettiä mistä päin nyt tuulee.

Useimmissa tuttavapariskunnissani mies on alistetussa asemassa. Jollei nainen onnistu alistamaan miestään niin sitten tulee ero.

Rahallisesti pärjään hyvin yksinkin, tienaan kahden keskituloisen verran itse.

Kuulostaa minun korvaan tältä: vaimo pyytää miestä nousemaan makuuasennosta ja osallistumaan kodin siisteyden ylläpitoon = vaimo määrää imuroimaan

Pakottaa leikkaamaan nurmikon = koska vaimo siivoaa, tekee ruoat, käy kaupassa ja huolehtii pyykit 24/7, olisi hänestä mukava jos edes 30 senttiseksi venähtänyt nurmikko leikattaisiin miehen toimesta ja mies edelleen nostaisi ruhonsa sängystä

Kahvikuppi pöydällä = mies jättää tiskejä ympäri kotia, kun nainen on saanut keittiön siivottua miehen jäljiltä

Ei kukkia joka toinen päivä = ei yhtään spontaania kukkakimppua kymmeneen vuoteen, paitsi se pakollinen äitienpäiväkukka

Kaverin kanssa parilla = mies vetää lärvit perjantaina ja jatkaa lauantaina

No nämä on vain minun näkemyksiä.

Minä mieluummin teen kaiken yksin, remontoin, leikkaan nurmikon, ostan omat kukkani jne. kuin ohjailen ja holhoan sitä miesvauvaa joka piti minua piikanaan.

Romantiikka ja kipinä sammuu parissa vuodessa, ja suurimmassa osassa miehiä on joku vika. Esim. huonot keskustelutaidot, epäromanttisuus, alkoholin käyttö, haiseva hengitys, se voi olla ihan mitä vaan mutta kaikissa on jotain.

Se vitutuk*en määrä, kun mies on vaan joku tyyppi joka asuu täällä ja elää omaa aikatauluaan, eikä ole tiimin jäsen. Tiimi = perhe.

Kenellekkään ei pidä koskaan ostaa kukkia. Täysin järjetöntä hommaa.

Eikö pidä ostaa kukkia edes Äidille?

Ihan kivasti,toki välillä tekee mieli toisen puoliskon seuraa,mutta edelleen mennään sillä,että parempi yksin kuin huonossa suhteessa ;) 

Minulla alkoi kuudestoistavuosi yksikseni! Joskus iskee halipula! Halaan tyynyä tai nallea! Seksiä en enää kaipaa! Tykästyin mieheen, jonka kanssa olisi voinut jutella vaikka mistä! Hänenlaisensa kumppanin jos löytäisin, niin kyllä maailma puhuttaisiin paremmaksi! Asumaan en kenenkään kanssa ala! Oma tupa oma lupa!

N kahta pv vailla 60

Vierailija kirjoitti:

Miten voisi kaivata sellaista jota ei ole koskaan kokenut ja josta ei tiedä, että millaista se on?

Minäkään en tiedä, millaista olisi ollut kasvaa rakastavasta kodissa. Voin vain kuvitella niitä kokemuksia, esimerkiksi yhdessä iloisemista.

Että kyllä, jotain tajuan menetyksestäni. Varmaan minussa on ikuinen monttu sielussa silti. Jossain toisessa ajassa olisin jalostunut taiteilijaksi, tässä nykynihilismissä en siihen kykene. Ja taiteilijoille on perinteisesti annettu lupa käyttäytyä hirviömäisesti, kunhan taide jää jälkipolville. Naisethan ovat vasta oppineet tämän nokkelan yhtälön.

No kyllä sitä aina kun kuuntelee tuttujen ja ystävien parisuhdehuolia niin tulee kiva mieli ettei itse joudu samanlaista pelleilyä harrastamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Haluan hellyyttä ja rakkautta.

Niin minäkin.

Haluaisin löytää surumielisen herkän miehen joka ei ryyppää kuin ehkä joskus.

Onko tälläisiä runosieluja enää Suomessa?

Mulla on vähän usko mennyt.

Ei herkkyyttä arvosta enää kukaan. Enkä puhu nyt herkkyydestä, joka on oikeasti narsismia.

Onko ikisinkuissa sellaisia, jotka olisivat ihan aikuisten oikeasti kokeneet hyvän ja tasapainoisen parisuhteen? Itselläni on pitkäaikaissinkkukavereita useita, ja vain yhdellä heistä on ollut kokemusta aidosti hyvästä ja syvästä parisuhteesta (josta hän leskeytyi hyvin nuorena; ei ole vanha vieläkään).

Vierailija kirjoitti:

No kyllä sitä aina kun kuuntelee tuttujen ja ystävien parisuhdehuolia niin tulee kiva mieli ettei itse joudu samanlaista pelleilyä harrastamaan. 

Ehkä et näe heidän hyviin hetkiinsä.

Parisuhteisiin kuuluu kitka. Feikkejä just ne FB-suhteet joista kaikki roso on retusoitu. Moni ottaa ne sitten ihan todellisina suhteen malleina.

Idea identtisistä kaksosista suhteessa (muunnos twin flame) ei ole terve eikä realistinen. Niin vain sädehtivä Jutta mikä-nykyään-lie ja twin flame- miehensäkin erosivat. Hassu juttu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Haluan hellyyttä ja rakkautta.

Niin minäkin.

Haluaisin löytää surumielisen herkän miehen joka ei ryyppää kuin ehkä joskus.

Onko tälläisiä runosieluja enää Suomessa?

Mulla on vähän usko mennyt.

Ei herkkyyttä arvosta enää kukaan. Enkä puhu nyt herkkyydestä, joka on oikeasti narsismia.

Minä koen olevani erityisherkkä mies, hiljainenkin ja hieman arka. Tunnen asiat vahvasti. Olen ollut pitkään sinkku, koska en uskalla enää haavoittaa itseäni.

En kaipaa. Kerran seurustelin myös ns. takiaisen kanssa ja jäi traumoja.

"Mitä teette kun kateus ja haikeus nousee kun näette pariskuntia?

Miten pärjäätte kun olette aina yksin, kuin muilla on parinsa?

Kun ihmiset katoavat saadessaan kumppanin?"

itse olen sinkkuelämän täysin tietoisesti ja vapaaehtoisesti valinnut, miksi siis tuntisin kateutta siitä minkä olen huonoksi havainnut? En aina ole ollut sinkku mutta useamman vuoden viimeisen parisuhdeyritelmän jälkeen.

En todellakaan tunne minkäänlaista haikeutta siihen, päin vastoin. Kun pääsee pois elämäntilanteesta joka vain ahdistaa miksi siihen enää haikailisi? Kun työstä kotiinpaluu oli kamalaa, parkkipaikalla kun näki kotitalon sellainen kauhea ahdistuksen koura puristui sydämen ympärille ja ajatteli että tuonne taas on mentävä. 

Miehessä ei sinänsä ollut mitään vikaa, en vain halunnut häntä elämääni enää. Emme kumpikaan saaneet mitään positiivista suhteeltamme, kuitenkin hän meni paniikkiin kun sanoin että haluan erota. Väitti että kaikkihan on hyvin. No, jos hänelle riitti se mitä meillä oli, mutta minulle ei. Sitä paitsi halusin vapauteni ja siitä nautin nyt ja koo ajan se käy tärkeämmäksi. Kynnys mihinkään uuteen yritykseen nousee taivaisiin enkä missään tapauksessa kuitenkaan suostuisi asumaan kenenkään kanssa.

Kiitos vain, pärjään oikein mainiosti, miksi en pärjäisi? Olen aikuinen nainen, en tarvitse holhoojaa. Parisuhteita kun katselee ulkoapäin niin sitä on kyllä kiitollinen ettei sellaista enää tarvitse kokea. 

En ymmärrä mitä onnea ja iloa siitä väännöstä kenellekään on? Ihmisille tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon paratiisi, ei uskalleta olla yksin.

Mutta kukin taaplaa tyylillään. ehkä tuo alituinen valitus miten se taas sitä ja miten se ei taaskaan tätä ja miten se ei koskaan niin ja miten se aina noin. Valitusta ja valituksen perään. Kaipa siitä sitten nautitaan jotenkin, hullua kyllä.

Mitä siihen tulee jos joku katoaa kun löytää kumppanin, joutaa mennäkin. Ei sellainen ole aito ystävä, ja sellaista en kaipaa. 

En tiedä miten pärjään, koska en ole koskaan missään muussa tilanteessa ollut. Aina olen ollut yksin.

Tietenkin voin verrata omaan aikaisempaan elämääni ja tällä tavalla kyllä tunnen, että joka vuosi menee huonommin. Minusta on tullut äkäisempi, minun on hankalampi hallita tunteitani, olen usein surullinen ja epätoivon jaksot ovat vain pidentyneet. Tuntuu myös, että minun on entistä vaikeampaa sopeutua normaaliin yhteiskuntaan ja normaalien ihmisten tapaan elämiseen. Ei minulla ole koskaan ollut kosketuspintaa esimerkiksi seurusteluun, parisuhteisiin tai perhe-elämään ja kun kaikki ihmiset ympärillä elävät näitä jatkuvasti niin minä olen se outolintu, joka hapuillen yrittää ymmärtää ja empatisoida. Tämä sitten tietenkin myös heijastuu yrityksiin löytää seuraa, jossa vuosi vuodelta ymmärrän vähemmän mitä ihmiset kumppaniltaan haluavat ja kykyni kommunikoida tai olla sosiaalisesti osaava häipyvät unholaan.

Muuten menee ihan hyvin.

Yksinolo ja varsinkin yksin jääminen suoraan sanottuna ahdistaa ja usein kun viettää viikonloppuja, lomia ja arkipyhiä yksin niin tulee väistämättä mieleen ajatus, että mitä jos ei koskaan kelpaa kenellekään ja elämä jatkuu tällaisena merkityksettömänä.. Treffejä on ollut paljon ja pakit tulee aina. Kavereitakaan ei ole.

Siedän yksinoloa varmasti paremmin mitä normaali ihminen, mutta parisuhteen ja oman perheen haluaisin.

M36