Miten te pitkäaikaiset/ ikisinkut pärjäätte?

Hankalinta on se etten ikinä ole kenenkään ykkösvalinta.

Nyt viimeinenkin sinkkukaverini meni parishuteeseen ja tiedän jo aiemman kokemuksen kautta että tulen kuulemaan hänestä paljon vähemmän ja ollaan ei tasoilla.

Se on surullisinta.

Vierailija kirjoitti:

Olen sinkku vela, ja todella hyvin on viime 5 vuotta mennyt. Kotileikkejä tuli sen verta kokeiltua, että ei ole mun juttu. En vaihtaisi tätä enää mihinkään.

M56

Eläkkeellä kukaan ei tule siivoamaan kotiasi ilmaiseksi, sinun pitää ostaa siivouspalvelut yksityiseltä.

Ateriapalvelu tuo lämpimän ruoan, maksaa 7,50 euroa 1 annos eli noin 200 kuukaudessa.

Kodinhoitaja antaa lääkkeet ja auttaa pukemisessa, maksaa noin 400 - 1000 euroa riippuen eläkkeen suuruudesta.

Myös pyykinpesun voi ostaa, kodinhoitajat eivät pese pyykkiä.

Muut ruoat voi tilata kaupasta kotiinkuljetuksella, kauppa ottaa kuljetusmaksun.

Moni mies pärjää eläkkeellä vaimon avulla, kun sairastuu, mutta jos ei ole vaimoa niin rahalla saa palvelut.

Olen ollut ilman parisuhdetta noin viisi vuotta. Sitä ei varmaan lasketa ikisinkkuudeksi vielä, mutta on se silti tuntunut pitkältä ajalta.

Juuri nyt tuntuu hyvältä olla yksin, enkä kaipaile parisuhteeseen ollenkaan. Se asia kääntyy aikanaan, kiire ei ole. Nautin siitä, että saan päättää oman kodin asioista ihan itse ja tehdä muutenkin mitä huvittaa ilman, että täytyy neuvotella kenenkään kanssa. M35

Vierailija kirjoitti:

Minua ei kukaan määrää imuroimaan, leikkaamaan nurmikkoa, viemään roskia, juuri sillä hetkellä kun määrääjä saa sen päähänsä. Ei valitusta siitä kun jäi kahvikuppi pöydälle. Ei myrtsiä naamaa ja murjotusta kun ei ole tullut kukkia pariin päivään. Ei tarvitse kysellä lupia jos haluaa lähtä käväseen kaverin kanssa parilla.

Nyt on täysi vapaus eikä ikinä tarvitse kuunnella valitusta tai miettiä mistä päin nyt tuulee.

Useimmissa tuttavapariskunnissani mies on alistetussa asemassa. Jollei nainen onnistu alistamaan miestään niin sitten tulee ero.

Rahallisesti pärjään hyvin yksinkin, tienaan kahden keskituloisen verran itse.

Kuulostaa minun korvaan tältä: vaimo pyytää miestä nousemaan makuuasennosta ja osallistumaan kodin siisteyden ylläpitoon = vaimo määrää imuroimaan

Pakottaa leikkaamaan nurmikon = koska vaimo siivoaa, tekee ruoat, käy kaupassa ja huolehtii pyykit 24/7, olisi hänestä mukava jos edes 30 senttiseksi venähtänyt nurmikko leikattaisiin miehen toimesta ja mies edelleen nostaisi ruhonsa sängystä

Kahvikuppi pöydällä = mies jättää tiskejä ympäri kotia, kun nainen on saanut keittiön siivottua miehen jäljiltä

Ei kukkia joka toinen päivä = ei yhtään spontaania kukkakimppua kymmeneen vuoteen, paitsi se pakollinen äitienpäiväkukka

Kaverin kanssa parilla = mies vetää lärvit perjantaina ja jatkaa lauantaina

No nämä on vain minun näkemyksiä.

Minä mieluummin teen kaiken yksin, remontoin, leikkaan nurmikon, ostan omat kukkani jne. kuin ohjailen ja holhoan sitä miesvauvaa joka piti minua piikanaan.

Romantiikka ja kipinä sammuu parissa vuodessa, ja suurimmassa osassa miehiä on joku vika. Esim. huonot keskustelutaidot, epäromanttisuus, alkoholin käyttö, haiseva hengitys, se voi olla ihan mitä vaan mutta kaikissa on jotain.

Se vitutuk*en määrä, kun mies on vaan joku tyyppi joka asuu täällä ja elää omaa aikatauluaan, eikä ole tiimin jäsen. Tiimi = perhe.

Miksen pärjäisi? Olen noin kuusikymppinen nainen ja elänyt koko aikuisikäni yksin, ilman ainoatakaan parisuhdetta. Tiesin jo teininä, etten koskaan halua lapsia ja parikymppisenä, että haluan elää elämäni yksin. Minulla on hyvä palkka, jolla tulen mainiosti toimeen. Rakastan aivan liikaa yksinoloani enkä ole koskaan kaivannut ketään rinnalleni. Pariskuntien näkeminen ei herätä minussa mitään negatiivisia tunteita eikä parisuhteen kaipausta. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut ilman parisuhdetta noin viisi vuotta. Sitä ei varmaan lasketa ikisinkkuudeksi vielä, mutta on se silti tuntunut pitkältä ajalta.

Juuri nyt tuntuu hyvältä olla yksin, enkä kaipaile parisuhteeseen ollenkaan. Se asia kääntyy aikanaan, kiire ei ole. Nautin siitä, että saan päättää oman kodin asioista ihan itse ja tehdä muutenkin mitä huvittaa ilman, että täytyy neuvotella kenenkään kanssa. M35

Ikisinkku on sellainen jolla ei ole koskaan ollutkaan ketään, eli et ole ikisinkku etkä voi enää muuttua sellaiseksi.

Näin viiskymppisenä kuuntelen kavereiden valitusta miestensä huonosta kunnosta ja siitä, kuinka elävät todella epäterveellisesti. Ystävät yrittävät patistaa miehiään hammaslääkäriin, painonpudotukseen, suolan ym. vähentämiseen. Ei mitään vaikutusta.

Tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä vähemmän ihmiset piittaavat muiden mielipiteistä ja yleisitä ohjeista. Omaishoitajan arki itsepäisen ukon hoitajana on monella edessä. Ei, en kadehdi yhtään!

Olen ollut muutaman vuoden sinkkuna, mutta minulla ei nouse kateus ja haikeus kun näen pariskuntia. Eli sen suhteen en tee mitään. Haikeus voi nousta, jos jossain somessa putkahtaa vastaan kuva eräästä ihmisestä, johon olin rakastunut, mutta jota en saanut - mutta muiden suhteet eivät tunnu siltä mitä itse haluaisin. Pärjään ihan hyvin yksin - en okein ymmärrä tätä kysymystä. Minulla on lapsia, ja vietän aikaa heidän kanssaan. Kaverit eivät ole minulle niin tärkeitä, että jäisi harmittamaan, jos elämä veisi toisen vähän enemmän toisaalle. Kavereita on niin paljon, että aina sieltä jotain seuraa löytyy, ja toisaalta voin viettää aikaa myös lasteni kanssa, ja moneen paikkaan (kuten leffaan, museoon) menenkin mielelläni yksin. En ole kovin aktiivisesti etsinyt seuraa, mutta olisi kuitenkin kiva löytää kumppani. Koen, että elämä on hyvää näin sinkkunakin, mutta kyllähän parisuhteessa on joitain asioita, joita kaipaisin.

En ole kyllä tippaakaan kenellekään kateellinen siitä, että on parisuhteessa. Voisinhan itsekin olla, jos haluaisin, mutta kun en halua. On aina kiinnostaneet ihan muunlaiset asiat ja seksikin on parempaa yksin kuin toisen ihmisen kanssa.

Olen ollut nyt täysin sinkkuna ilman mitään säätöjä 2 vuotta ja 2 kk. Kyllähän tämä pahasti näyttää siltä että tulee jatkumaankin varmaan loppuelämän. Siihen yksinoloon tottuu ja siitä oppii nauttimaan, tai näin minulle kävi. Tiedän että on eri tyyppisiäkin ihmisiä, mutta itse olen aina ollut itsenäinen ja tehnyt niitä juttuja mitä haluan. Kahdessa pitkässä parisuhteessa olen ollut ja kummassakin kokenut puolison rajoitteeksi jossain määrin. Minulla on taipumusta mukautua toisen tapaan elää joka toki aiheuttaa minulle sitten ikävää fiilistä suhteen kuluessa (tiedostan kyllä että tämä on vain minun oma vika) Olenkin tuuminut, että en ennen ala suhteeseen ennen kuin osaan pitää omista jutuistakin kiinni enkä kadota itseäni siihen suhteeseen.

Välillä kaipaan kumppania esim matkaseuraksi. Toki minulla on lapsia joiden kanssa reissataan, mutta olishan se kiva että siinä olis joku aikuinen kenen kanssa pähkäillä kun ei osaa johonkin paikkaan kohteessa tms. Muuten en oikeastaan edes kaipaa ketään.

Ympärilläni olevista ihmisistä suurin osa on ihan hirveissä suhteissa, on manipulointia, päihteiden liikakäyttöä jne. Olen myös saanut "tarjouksia" varatuilta miehiltä, että voisivat vähän kanssani pitää hauskaa. Surullinen mieli tulee heidän kumppaneidensa puolesta. Jotenkin sitä siinä sitten miettii että jos tuo on se mitä on tarjolla niin ei kiitos. En enää halua tässä vaiheessa elämääni ketään ihmistä "sietää" tai opettaan aikuiseksi enkä missään nimessä jaksa kantaa toisen massiivisia elämänhallintaongelmia. En myöskään arvosta avoimia suhteita tai pettämistä. Olen liian kunnollinen ja periaatteellinen ilmeisesti suhteeseen :D. Minun mielestä se lähtökohta olisi kuitenkin että se toinen toisi iloa minun elämään enemmän kuin surua.

Ap:lle tiedoksi että parisuhteessa on hyvät puolensa jos löytää hyvän ihmisen. Niitä on kuitenkin hyvin harvassa. Huonossa parisuhteessa ei ole mitään kadehdittavaa ja niitä on kuitenkin valtaosa suomalaisista suhteista

Sen verran on tullut parisuhteissa oltua ettei enää edes kiinnosta. Ei mennyt ihan putkeen kaksi pitempää suhdetta, niistä toinen oli 30 vuoden avioliitto. Olen huomannut ettei tuttavapariskunnilla mene yhtään sen paremmin....pidetään kulisseja yllä, ei saa olla oma itsensä, mies ryyppää, joka sanaa pitää varoa jne. Joo, en ole kaivannut tähän enää ketään. Saan mennä ja tulla miten haluan.

En ole koskaan ollut parisuhteessa. Olen 40v nainen. 

Tein lapsen 15 vuotta sitten erään tuttavamiehen kanssa koti-inseminaatiolla ja hänestä oli jonkin verran apua käytännön asioissa pikkulapsiaikana, lisäksi minulla oli hyvä tukiverkko omasta lapsuudenperheestä.

Olen muutaman kerran etsinyt suhdetta netin deittipalstoilta jne. Pahimman korona-ajan vaikutuksesta huomaan olevani entistäkin erakoituneempi, ja on iso kynnys mennä minnekään ihmisten ilmoille.

Olen kyllä saanut seksiä netti/tinder- tms. palvelujen juttujen kautta, mutta en ole onnistunut löytämään molemminpuolista ihastusta ja rakastumista joka johtaisi parisuhteeseen. 

Yleensä kun luen erilaisten avioliittojen ja muiden suhteiden ongelmista, kiitän onneani ettei minulla ole ketään. Mutta kyllä minä haluaisin kokea millaista on olla rakastettu ja että joku ottaisi minut huomioon suunnitelmissaan ja haluaisi yhteistä tulevaisuutta. En vain enää tiedä osaisinko sopeutua ottamaan kunnolla toista huomioon, ja varmasti ainakin yhdessä asumisesta tulisi ongelmia. Kun on keski-ikäiseksi asti ehtinyt ilman kokemusta toisesta aikuisesta jakamassa taloutta, voisi olla todella vaikea esim. väsyneenä työviikon jälkeen kestää toisen naamaa. Siltikin elättelen toiveita että löytäisin kumppanin.

Olen tottunut. Enkä juuri ole ihmisten kanssa tekemisissä, niin en joudu kuuntelemaan ihmettelyjä. Uusi työ kyllä pelottaa kun siinä on pakko olla sosiaalisempi kuin nykyiaessä ja taatusti joku kysyy lapsista ja puolisosta.

No mä olen sitten se erilainen tässä ketjussa. Kyllä mä olisin halunnut puolison, jonkun jota rakastaa ja se rakastaa mua. Läheisyyttä, jonkun jota kiinnostaa mun päivä, jonku kenen kanssa hauskuutella ja jakaa arkea. En mäkään huonoa parisuhdetta halua, mutta hyvästä olen kateellinen. Kyllä välillä mietin mikä minussa on vialla ja tämä saa mut surulliseksi. Kyllä mä pärjään, koska on pakko, mutta olisin toivonut elämän menevän toisin.

Suremalla kun surettaa. Kehittämällä itseäni niin, että olisin avoin rakkaudelle ja osaisin rakastaa, jos sopiva ihminen jonain päivänä tulee vastaan. Keskittymällä nauttimaan elämästä muuten.

Vierailija kirjoitti:

No mä olen sitten se erilainen tässä ketjussa. Kyllä mä olisin halunnut puolison, jonkun jota rakastaa ja se rakastaa mua. Läheisyyttä, jonkun jota kiinnostaa mun päivä, jonku kenen kanssa hauskuutella ja jakaa arkea. En mäkään huonoa parisuhdetta halua, mutta hyvästä olen kateellinen. Kyllä välillä mietin mikä minussa on vialla ja tämä saa mut surulliseksi. Kyllä mä pärjään, koska on pakko, mutta olisin toivonut elämän menevän toisin.

Joo sama juttu. On niitä hyviäkin parisuhteita. Itsellä kokemusta vain huonoista, mutta olisihan se kiva kokea suhde jossa molemmat oikeasti haluaa olla toistensa kanssa eikä suhde ole mitään semihäiriintyneiden lapsuuden traumojen toistoa ja valtapelejä.

Erosin 2016. Ex on ehtinyt sen jälkeen 2 x naimisiin. Jos joku on läheisriippuvainen niin hän.

Koen että yksin on paljon helpompi, on omat rahat, oma tila ja oma aika, joita kukaan ei haaskaa ja sotke.

Tuttavia tapaan viikoittain ja naapurini ovat mukavia. En ole yksinäinen vaan pääasiallinen olemisen tilani on vapaus ja ilo siitä.

En ole eron jälkeen törmännyt tilanteisiin joissa olisin miestä kaivannut (sängyn ulkopuolella). Tosin yksin nukunkin paremmin. Ei kukaan kuorsaa eikä kolistele aamuisin.

Olen aina viihtynyt yksin ja tarvinnut omaa aikaa. Paradoksaalisesti sitä on minulla vasta nyt kun olen 51 vuotta elänyt muiden mieliksi, muiden tarpeita varten.

Nyt on hyvä ja luulen koko elämäni kulkeneeni kohti tätä. Unelmani ovat pieniä ja käytännönläheisiä ja joka päivässä on iloa ja tyytyväisyyttä.

Tämä on valtava vastakohta sille ahdistukselle, riittämättömyydelle ja pettymyksille, joita kohtasin koko aiemman elämäni ajan. Koetin elää kuten muut minulta odottivat enkä edes tiennyt, mitä halusin itse.

Hyvinhän tässä menee, kun ei ole holhottavia, elätettäviä tai passattavia.

Kieltämättä joskus kun näkee omaikäisen tai vieläkin vanhemman parin, joka vaikuttaa edelleen nauttivan toistensa seurasta, tulee jonkinlainen kaihomieli, mutta sitten kun näkee pareja, jotka pääasiassa kettuilevat toisilleen, niin kyllä se kaiho kaikkoaa.

Välillä on yksinäisiä päiviä mutta suurimman osan ajasta yksin kotona olo tuntuu kuin taivaan lahjalta. Olen kotoisin väkivaltaisesta juoppoperheestä jossa selkään tuli aivastuksestakin joten se kun ei tarvitse kokoajan kävellä kananmunan kuorien päällä tuntuu mahtavalta.

Kai sitä pitäisi johonkin terapiaan mennä sitten kun on varaa, olen parisuhteessa exien mukaan liian kylmä ja etäinen ihminen, traumat ja ikävät muistot puskee päälle jos eläminen käy liian intiimiksi.

M34