Mitä, mitä tämä on?Masennusta vai arkea?
Olemme tavallinen nelihenkinen perhe, nuorin 3k ja vanhin 2,5v. En tiedä, onko tämä väsymystä, masennusta vai molempia. Miehellä vai minulla? Mieheni muuttui viime syksynä masentuneeksi: alkoi valittaa töistäni, ei jaksanut huolehtia itsestään, lihoi 15kg, ei jaksanut huolehtia kodistaan, opiskeluistaan jne...samaan aikaan tulin itse raskaaksi ja aloin odottaa toista lastamme onnellisena. Itseäni alkoi vaivata synnytyspelko edellisen vaikean synnytyksen johdosta. Mieheltäni en saanut juuri minkäänlaista tukea raskausaikanani, oikeastaan pikemminkin päinvastoin koko kevät oli täynnä riitelyä, esikoisen uhma puhkesi yhtäaikaa ja koko raskausaikani lopusta on jäänyt lähinnä painajaismaiset mielikuvat. Tosin en varmaan itsekään pelkojeni vuoksi ollut maailman mukavin/helpoin ihminen. Toinen synnytys sujui loppujen lopuksi kaikenkaikkiaan hyvin ja olin vauvan syntymän jälkeen todella onnellinen.
Rakastan miestäni, haluaisin jatkaa elämää hänen kanssaan, mutta arki on muuttunut vaikeaksi. Mieheni ärtyy todella helposti, en saisi kertoa hänelle mikäli päivät lasten kanssa ovat välillä raskaita, sillä hän kuittaa sen niin, että miksi AINA valitan kaikesta?! Sisälläni kasvaa v*tutus, mikäli en saa puhutuksi päivittäin mieltäni askarruttavia kysymyksiä ja asioita. Oma äitini on omassa elämässään tällä hetkellä kiireinen ja temperamenttinen luonteeltaan, myös hänen mielestään narisen joutavia jos yritän saada keskustelua aikaiseksi. Hänen mielestään sellaista se elämä lasten kanssa on. Hän ei ole koskaan kannustanut minua missään, pikemminkin työntää omia mielipiteitään joka asiaan ja moittii valintojani.
Minun sisältäni kumpuaa merkillinen ahdistus: toki siihen on järkisyitäkin. Taloudellinen tilanne ei ole kovin hyvä miehen opintojen ja niiden edistymättömyyden vuoksi, asumme ahtaasti asunnossa, johon en ole kovin tyytyväinen. Itselläni on alemman toimihenkilön koulutus ja tarvittaessa töitäkin tarjolla, vakituista työtä en valmistumisen jälkeen vielä malttanut etsiä, töissä olin lasten välillä ja niiden jälkeen jonkin aikaa. Koin että olen valmis hankkimaan lapsia ja asettumaan aloilleni, enkä ole ratkaisuani katunut. Sinänsä nautin kotona olemisesta. Lapset ja itse olen terve ja vaikuttavat vielä suht onnellisilta. Nyt on itsellänikin on pinna välillä kireällä parisuhdeongelmien vuoksi. Mieheni on aina onneton, näyttää happamalta, ei puhu kanssani, illat pelaa tietokoneella ja välillä nauttii alkoholiakin, yöt valvoo tietokoneella pelaten. Loput nukkuu sohvalla, ettei tarvitsisi herätä lasten vuoksi. Lapsia en uskalla jättää kovin kauaksi aikaa hänen hoitoon, sillä itsekin pelkää ettei selviä eikä jaksa heitä hermostumatta max 1,5 tuntia. Tosin enempää en vaadikaan. Seksielämä ei ole vielä kunnossa ihan täysin, mutta hiljaiseloa lähinnä siksi, sillä itselläni on haluttomuutta.
Asumme talossa jossa ei ole hissiä, ulospääsy lasten kanssa on minulle vähän hankalaa.Miestä ei juuri kiinnosta, vanhempi lapsi oli aamusta ulkona hänen kanssaan ja nuorempi nukkui parvekkeella, itse en ole pariin päivään poistunut asunnosta, sillä vaatiessani itselleni jotain saan äreän naaman...minua ahdistaa tämä tilanne, puhuminen ei auta. Pitäisikö itseni hankkiutua psykologille, voiko olla synnytyksen jälkeistä masennusta? Mieheni masennus tuntuu tarttunneen minuunkin ikäänkuin...mieheni ei suostu itselleen apua hakemaan. Mikä nevoksi? Onko kohtalotovereita?
Kommentit (2)
Kuulosti kamalan tutulta. Minullakin toisen lapsen odotus meni painajaismaisissa tunnelmissa. Mies oli sairaslomalla ja äreä. Tuntui, että tein miehen mielestä kaiken väärin. Lapsen synnyttyä oli itselläni baby blues ja lapsella koliikki. Mieheni ja minun välit kiristyivät äärimmilleen ja ero oli lähellä.
Nyt on kuopus jo 2,5-vuotias ja täytyy sanoa, että aikamoisesta kurimuksesta olemme selvinneet. Olen käynyt yksin perheasiain neuvottelukeskuksessa ahdistustani purkamassa. Mies ei suostu mihinkään terapiaan, vaan haluaa hoitaa itsensä kuntoon omin voimin. Nyt on ollut jo helpompaa jonkin aikaa, mutta luottamus mieheen täytyy rakentaa alusta asti uudestaan. Huomaan edelleen jännittäväni esim. yhteisiä vapaapäiviä, koska olen huonoina aikoina ollut se, joka on yrittänyt pitää miehen hyvällä tuulella ja raivokohtaukset poissa.
Hakekaa apua! Yritä saada miehesi mukaan pariterapiaan. Sen lisäksi olisi tärkeää, että saisit puhua myös yksin jollekin ulkopuoliselle. Kaiken ahdistuksen keskellä kannattaa muistaa, että lapset ovat pieniä vain hetken aikaa. On surullista, jos noihin vuosiin ei mahdu lainkaan iloa. Tilaisuus kun ei tule toistumaan...
Itselläni ei ole vastaava tilanne nykyään, mutta halusin kuitenkin ilmaista tukeni sulle.
Kun kumppani oireilee masennuksesta, niin sillon helposti toisen puolison tarpeet parisuhteessa jää täyttymättä.
Itselläni ainakin on tarve saada jakaa asiat puolisoni kanssa, saada tältä tukea ja se saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi.
Minusta näyttää, että perhe sairastuu aika usein kokonaisuutena kun toinen vanhemmista sairastuu.
Yhdessä seurakunnan järjestämässä avioliittoillassa oli puhetta siitä, että naisen perustarve mieheltään, on saada puhua tämän kanssa ja kokea siten olonsa turvalliseksi.Miehellä taas on tarve saada kunnioitusta vaimoltaan ja tuntea voivansa huolehtia perheestään. Masennus sopii tähän kuvioon kai aika huonosti :/
Olisiko teidän mahdollista mennä parina juttelemaan jonnekin? Jos mies ei tosiaan suostu mukaan, niin kyllä sinun oman jaksamisesi vuoksi kannataa kuitenkin hakeutua johonkin.
Täällä päin on omia vertaistukiryhmiä myös sairastuneen omaisille. Olisikohan sellaisesta henkireiäksi arkeen?