Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Täältä tapettiin keskustelu erittäin tehokkaasti parin tyypin ansiosta, joten tuntuu ihan turhalta kirjoittaa mitään. Juuri nämä oli niitä ahdistuksen paikkoja, joissa monet sai ketjusta apua, no, nyt pari on tyytyväisiä kun näin ei käy.
Itse asiaan sanon, että siinä vaiheessa kun aletaan riidellä siitä, onko toinen pettänyt on peli menetetty. Ei siinä vaiheessa enää kumpikaan pysty todistamaan mitään, ellei sitten tule jotain aivan konkreettisia todisteita. Mutta ei siinäkään tilanteessa enää riita auta, jos todellista tahtoa keskustella suhteesta ei ole.