Millaista elämänne oli 31-vuotiaana?

Olen nyt 31! Toista tutkintoa opiskelemassa. Asunto on oma. Elämässä on paljon: terveyttä, hyviä ystäviä ja taloudellista turvaa säästöjen muodossa. Mutta juhlapyhinä hiipii esiin ontto tunne kun ystävillä on kaikilla kumppanit ja monella jo oma perhe, joiden kanssa jakaa hetket, itse jälleen kerran menen omien vanhempien luo. Samoin reissut tehdään kumppanien kanssa niin mun kanssa ei lähde kukaan mihinkään, ja se välillä harmittaa. Toisaalta haluaisin kumppanin jakamaan arkea, toisaalta hyvin pyyhkii yksinkin. 

Olin 31-vuotiaana naimisissa, kahden alle kouluikäisen äiti, palannut hiljattain hoitovapaalta työelämään ja saanut onnekkaasti ensimmäisen vakituisen työpaikan, mukavan työn jossa viihdyin ja palkkakin ihan ok. Asuttiin omassa rivarikolmiossa ja etsittiin omakotitaloa, ja muutettiin juuri ennen kuin täytin 32. Elämä oli hyvää ja onnellista, vähän semmoinen pysähtymisen vaihe jossa tajusi että on saavuttanut sellaisen elämän josta on haaveillut. Vaikka toki myös raskasta ja kiireistä, työssäkäynnin ja perhearjen välillä tasapainottelua.

Juuri nyt 31. Asun yksin vuokralla, tarpeeksi rahaa säästetty asuntolainaan, mutta ahdistaa tässä tilanteessa miettiä lainanottoa. Kolme vuotta samassa duunissa, mutta firmalla näköpiirissä rahavaikeuksia, joten sekin piruna edessä. Pienimuotoista treenaamista olen aloittanut koska tajusin, että en ole tosiaan enää niin nuori kun joskus tuntuu. Välillä larppaan amerikkalaisten elokuvien 30v naista juomalla punaviiniä itsekseni, vaikken siitä pidäkkään.

Vierailija kirjoitti:

Olin 15-vuotiaan lapsen äiti, joka oli juuri valmistunut maisteriksi. 

Olitko myös isoemä?

Olin elämäni kunnossa, harrastin tanssia aktiivisesti. Työ oli kohtuu palkkaista. Tapasin nykyisen aviomieheni.

Olin kahden lapsen äiti (3 v. ja 1 v )

maisteri, hoitovapaalla vakituisesta työstä, mutta puolison työn perässä muuttanut toiselle paikkakunnalle. Olin onnellinen lapsista, jotka sain lapsettomuushoitojen jälkeen, hoikka, väsynyt vieraalla paikkakunnalla ja huolissani, että löydänkö sieltä töitä.

Nyt 19 vuotta myöhemmin asun yhä samalla paikkakunnalla saman puolison kanssa ja töitä löytyi ko. paikkakunnalta kun olin 32 v., tämän jälkeen ostimme omakotitalon, jossa yhä asumme. Vanhimmat lapset ovat nyt 22 v. ja 20 v., tasapainoisia aikuisia, opiskelevat muualla. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä yksi lapsi. Koin burnoutin ja masennuksen. Kouluttauduin lisää, ja vaihdoin työpaikkaa 3 kertaa. Nyt mielekkäässä työssä, lapsista ja puolisosta onnellinen. 10 kg painavampi, mutta elämään tyytyväinen.

Vaimon kanssa oli yksi lapsi, toinen tulossa. Rakensin merenrantaan taloa.

Suht pitkiä päiviä.

Vaativa projekti.

Olis pitänyt vielä ratketa useampaan suuntaan.

Mutta onnellisuuttakin oli ilmassa, vaikeita asioita ratkaisin.

Luottamus meni suomalaiseen suunnitteluun. Yksi suunnittelija toki paikkas kohtuullisesti.

Olin valmistunut maisteriksi muutamaa vuotta aikaisemmin, mutta ura oli ajautunut vähän sivuun siitä mitä oikeasti halusin tehdä, joten mietin opiskeluvaihtoehtoja. Olin parissa eri työpaikassa, toinen oli ihan mukava, mutta määräaikainen, toinen oli todella kammottava. Asuin miehen kanssa hänen omistusasunnossaan, iso keskustakämppä. uskoin hänet elämäni rakkaudeksi, olimme seurustelleet jo 7 vuotta, mutta kihlat saati lapset eivät miestä kiinnostaneet, koko ajan lykkäsi näitä myöhemmäksi. Olin asunut jo 4 vuotta ulkomailla, sillä hetkellä eurooppalaisessa miljoonakaupungissa. En kyllä ollut millään tavalla fyysisesti vanhentunut, vaikka naamasta en toki 20-vuotiaalta näyttänyt. Mutta hoikka, urheilu sujui ja jaksoin juhlia aamuun asti. Sitä teinkin välillä liian usein.

Se oli elämäni parasta aikaa. Olin vihdoin valmistunut ja saanut hyvän työpaikan ja huomannut, että olen hyvä työssäni. Olin naimisissa ja minulla oli ihana leikki-ikäinen, terve lapsi. Asuin vuokralla kauniilla paikalla ja meillä oli iso piha. Viikonloppuisin hengailtiin kavereiden kanssa. Olin nätti, terve ja normaalipainoinen. Todellakaan ei ollut vielä mitään rupsahtamista.

Jälkikäteen ajatellen elämäni oli jotakuinkin täydellistä. Ei ole enää. Kaikki ei aina elämässä mene vain parempaan suuntaan.

N51

Olin vähän hukassa. Kaksi tutkintoa tehty, oli työ joka oli kivaa mutta palkka vain ok. Kaikki rahat meni kalliiseen vuokra-asuntoon ja kriiseilin olevani luuseri, koska en omista mitään. Olin eronnut pitkästä suhteesta ja aloittanut uuden, jossa en enää tuossa vaiheessa ollut onnellinen. Biologinen kello tikitti ja ajattelin, että haluan sittenkin perheen. Muutamia vuosia myöhemmin edelleen lapseton, edelleen vailla omaisuutta, mutta uusia uranäkymiä ja ihana parisuhde, johon lapset olisivat tervetulleita.

Hoidin ihanaa vauvaani, ainut lapsi. Asuin vuokralla avomieheni kanssa (lapsen isä). Yliopisto-opinnot oli hyllyllä ja vakityötä ei ollut, joskin työtä tarjolla kunhan valmistuisin (siihen meni vielä 5 vuotta).. Miehellä oli vakityö kuitenkin.

Asuin vuokrayksiössä keskustassa yksin. Olin jo pari-kolme vuotta tapaillut sitoutumiskammoista miestä, joka kieltäytyi kutsumasta suhdettamme seurusteluksi, mutta 31-ikävuoteni aluksi vietimme ensimmäistä kertaa joulua yhdessä. Nykyään asumme saman miehen kanssa avoliitossa luonnonläheisen lähiön omistuskolmiossa. Kissakin löytyy. 

Olin määräaikaisessa työsuhteessa tosi kivassa työpaikassa, johon nyt neljä vuotta myöhemmin olen palannut, tällä kertaa vakituiseen työsuhteeseen.  

Olin fyysisesti hyvässä kunnossa, treenasin viikottain pt:n kanssa. Nykyäänkin olen ihannepainossa mutta treenaus on vaihtunut kulloisenkin fiiliksen mukaiseen leppoisaan liikkumiseen. 

Nyt siis menee paremmin kuin 31-vuotiaana, vaikka ei silloinkaan ihan paskasti mennyt. Ehkä voi sanoa että onnen resepti oli tuolloin juuri löytymässä.

31-vuotiaana kirjoitin gradua ja olin saanut puoli vuotta aiemmin ekan "oikean" ja koulutusta vastaavan työpaikan (vakiduuni). Olin eronnut alle vuosi sitten pitkästä suhteesta ja elelin sinkkuna uudessa kaupungissa. En ollut edes aloittanut säästämistä omaan asuntoon, ylimääräistä rahaa kun ei ollut koskaan ollut. Elämä alkoi viimeinkin vaikuttaa lupaavalta kun aloin saada palkkaa, eikä rahasta tarvinnut enää pihistellä.

Yritin hankkia kavereita uudesta kotikaupungista, mutta laihoin tuloksin.

Olin pesunkestävä vela.

Tapasin aviomieheni ennen kuin ehdin täyttää 32. Nyt 2 vuotta myöhemmin suunnitellaan perheen perustamista ja yhteisen asunnon ostoa.

Jaa. Asuin lapseni kanssa ja haaveilin toisesta lapsesta. Matkustelin paljon. Tein paljon töitä. Opiskelin kahta tutkintoa. Paljon lapseen ja opintoihin liittyviä menoja. Tuntui kyllä että olin ihan keskellä elämää.

Olin juuri muuttanut Saksasta takaisin Suomeen ja odotin kolmatta lastani. Asuimme isohkossa talossa, olin kotiäitinä ja nautin elämästäni.