Odottamisen odottamisen psykologinen puoli
Tänään havahduin pitkästä aikaan avuttomaan oloon sen suhteen, jos me saataiskin lapsi ihan oikeasti joskus. Kun vielä suunnitteli, koska lapsen olisi hyvä tulla (pari vuotta sitten) tuli ajateltua omaa tulevaisuuttaan äitinä ja asioita ja huolia joita pienokainen toisi elämään moneksi kymmeneksi vuodeksi ja miten niistä voisi ehkä selvitä. Nyt viime ajat on keskittynyt enemmän tai vähemmän vain odottamisen odottamiseen ja miettinyt lähinnä uskaltaako buukata jotain matkaa, tai mihin työprojekteihin ehtii innolla lähteä mukaan, jos tulisikin vaikka raskaaksi. Tämä on sitonut aika paljon energiaa. Nyt kun summaa taakse päin, että olisi kannattanut aloittaa/tehdä monia asioita jo vuosi sitten, eikä miettiä raskautumisen aiheuttamia haittoja. Olisi enemmänkin kannattanut hankkia valmiuksia tulevien lasten hoitoon kuin miettiä koska ne mahtavat syntyä. Tuntuuko tutulta? Tämä myös vinkiksi kuumeilua aloitteville:-)
En kyllä ole miettinyt, miten lapsi elämään vaikuttaisi (tietty vaan positiivisesti) mutta juuri mietin, että pitäisikö suunnitella laskettelureissua kevättalvelle, kun viime talvena jätin väliin, kun luulin onnellisesti olevani talvenmittaan raskaana (yritys aloitettu 8/05).
No enpä sitten ollut ja hauska reissu ja paljon muutakin " normaaliin" elämääni kuuluvaa asiaa jäi tekemättä raskautta odotellessa. Mitään ei voinut suunnitella tai ainakaan löydä lukkoon, kun aina oli mielessä että jos vaikka onkin raskaana sitten.
Toisaalta en osaa lopettaa odottamisen odottamista, varsinkin kun tässä pohditaan hoitojen aloittamista. Vai varaisikohan sen matkan kuitenkin... ;)