Mikä harmittaa nyt?

Omat harmistuksen kohteet:

Skuutit 🛴, joilla ajellaan jalkakäytävillä ja jätetään sinne sikin sokin lojumaan ja jalkakäytävillä pyöräilijät 🚲

Koiriaan ja kissojaan vapaana pitävät, puhun nyt kaupungista, maalla on eri juttu

Oma saamattomuus, kaikki jätetään viime tinkaan tai ei tehdä ollenkaan

Se, että kesä on puolessa välissä ja taas tulee lokakuu

Jostainsyystä näin yksinäisen sunnuntain kunniaksi harmittaa lapsuuteni ja nuoruuteni kotiolot, kasvatukseni ja heikko/rakkaudeton yh äitisuhteeni ja se negaatio, heikko itsetunto ja häpeän tunne mikä näistä kaikista seurasi elämääni.

Olen vasta keski-iällä ymmärtänyt miten voimakkaasti nuo ovatkaan elämääni vaikuttaneet.

Yksinäisyys ja se ettei mitään positiivista tapahdu noin niinkun itsestään. Kaikki mitä tapahtuu hoidan, järjestän tai teen itse.

Esim.

* Laitan kaverille viestiä ja pyydän lähtemään jonnekin kahville jotta saan seuraa. Eräs kaveri lähtee vain jos sanon tarjoavani. - miksei joku voi soittaa mulle ja pyytää mua johonkin.

Harmittaa kun missasin elämäni tilaisuuden häpeän tunteen ja saamattomuuteni takia. Voi voi, minkä mokan tein, en edes tajunnut etukäteen että minun olisi pitänyt keinolla millä hyvänsä mennä sinne missä olisin voinut toteuttaa sen mitä halusin.

Miten pöhkö ihminen voi olla.

Panostin taas tänään erään asian selvittämiseen ja näkemiseen huomattavasti mutta en sitten onnistunutkaan. Käytin aikaani ihan turhaan.

Se että kesä on kohta ohi ja minä en tee juuri mitään. Istun kotona lukemassa näitä typeriä juttuja. Jos teen jotain, teen sen yleensä aina yksin.

Missä mun elämä oikein on?

Aina vk loppuna sataa. Viikolla kyllä paistaa ku pitää olla töissä.

Ikääntyvä minua paljon vanhempi ystävättäreni, josta on tullut ihan mahdottoman itsekeskeinen.

Ihan sama mitä puhun hän ei jaksa kuunnella vaan ryntää puhumaa alle puolen minuutin jälkeen päälle ja kääntää asian aina itseensä.

Ihan kun kaikki puheenaiheet liittyisi jotenkin häneen.

Hän ei siedä hetkeäkään keskustelua joka koskee minua, jotain toista henkilöä tai ihan mitä tahansa yleistä asiaa, hän kääntää jutun heti siihen miltä hänestä tämä asia tuntuu tai miten hän näkee sen tai mitä omia kokemuksia hänellä on. Täysin kyvytön keskustelemaan asioista muiden näkökulmasta.

Ihan sama mitä on tapahtunut, hän ei osoita sanoin saati sitten ilmein/elein minkäänlaista empatiaa. Jos puhun esim että joku yhteinen tuttumme on eronnut ja on ihan pois tolaltaan, hän ei sano mitään asiasta tuon tuttumme näkökulmasta vaan alkaa heti kertomaan omasta erostaan.

Keskustelu ei ole ollut pitkään aikaan mitenkään vuorovaikutteista vaan ihan kaikki keskittyy häneen tai hänen tekemisiin.

Olisipa mukava olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa kun hän puhuu muiden kanssa, näkyykö sama minäkeskeisyys vai toimiiko vain minun kanssani näin.

Harmittaa.

Umpimielinen siippani harmittaa. Ei näe tai ei osaa tulkita ympärillään tapahtuvia asioita tai tunnetiloja. Ihan kyvytön asettumaan toisten asemaan ja ajattelemaan miten oma toiminta / käyttäytyminen / sanat vaikuttaa kanssaihmisiin. Hän on jotenkin kokoajan ikäänkuin sivusta seuraaja tässä perheessä.

Olen joskus miettinyt mitä tapahtuisi ja miten hän selviäisi jos minä vain katoaisin.

Harmittaa että koskaan tulin lukeneeksi ja kommentoimaan tänne yhtään mitään. Pitäisi elää ja tehdä joitain muutakin. Tämä passivoi ja addektoi. Ärsyttävää.

Up

Vierailija kirjoitti:

Se että musta on tullu juurikin sellanen keski-ikänen ku mitä mä ajattelin nuorena, ettei minusta tule koskaan.

Just sama, veit sanat suusta.

Nuorena ajatteli että minä pysyn aina aktiivisena, iloisena, pirteänä, aikaani seuraavana ihmisenä jolla on ystäviä, rakkautta, tekemistä, harrastuksia ja virkeää elämää.

Vasta on 51v mittarissa ja olen elänyt lähes koko aikuisikäni yksin rakkaudetonta elämää, kaipuuta ja ikävää potien, työhön hukuttautuen.

Korona aika näännytti harrastukset ja vei työn. Enää ei jaksa eikä kiinnosta juuri mikään ja mitään ei tapahdu jos ei itse järjestä. Viihdyn kotona yksin koska en jaksa muita ihmisiä kun 1-2 kerrallaan ja niitäkin max 2h /kerta. Hiljaisuus ja rauha on tärkeintä nykyään.

Ettei mies, jota tänään etsin, huomannut minua. Tai huomasiko muttei ollut huomaavinaan. Ennen on kyllä huomannut vastaavassa tilanteessa lährs aina.... hym... mitä on tapahtunut?

Minua harmittaa se, että koira puri reiän melkeinpä viimeiseen ehjään villasukkapariini. Grrrrr. Mitkähän sukat laitan huomenna jalkaani, paikkaanko nuo tänään?

Onpahan ainakin puuhaa syysilloiksi, kun paikkaan noita sukkia ja kudon uusia itselleni. Sekin harmittaa, ettei kukaan muu kutomiani sukkia tarvitse - eivät käytä niin paljoa, että ne aiemmat kuluisivat. No, ihmiset ovat erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys ja se ettei mitään positiivista tapahdu noin niinkun itsestään. Kaikki mitä tapahtuu hoidan, järjestän tai teen itse.

Esim.

* Laitan kaverille viestiä ja pyydän lähtemään jonnekin kahville jotta saan seuraa. Eräs kaveri lähtee vain jos sanon tarjoavani. - miksei joku voi soittaa mulle ja pyytää mua johonkin.

Just - sama täällä.

Teen kyllä kaikenlaista mutta keksin, järjestän ja huolehdin kaikesta aina itse. Varmaan 2-3x vuodessa tapahtuu mitään sellasta todella ilahduttavaa ja merkittävää jota en ole itse jotenkin alulle laittanut. Just toi että joku ehdottaa jonnekin lähtöä ja esittää että huolehtii järjestelyistä ja mun ei tarvi muutaku saapua paikalle.

Miks nää sunnuntaot on aina näitä angstipäiviä?

Harmittaa ihan hitosti ku on aivan upea syksyinen sää ja piti lähteä erääseen suosikki ulkoilmaharrastuksern, mutta eräs henkilö teki oharit enkä siis pääse tekemään sitä mistä olin koko viikon haaveillut.

Nyt olen istunut koko päivän sisällä yksin, katsellut ulos ja vitut...s vaan lisääntyy kun nään muita tuolla viettämässä kaunista syyspäivää.....

tympii ja väsyttää.

Harmittaa että ajoimme juuri mieheni ja vauvamme kanssa neljä tuntia lomalle ja heti saimme (sain?) riidan aikaiseksi ja nyt hän joko lähti takaisin kotiin tai möllöttää jossakin. Harmittaa että taidan olla liian herkkä ja ottaa liian herkästi mitä mulle sanotaan ja varmaan loukkaannuin taas turhasta ja harmittaa että olen ilkeä ja että täällä sitä nyt ollaan, maailman kauneimmassa paikassa, mäköttämässä.

Aika kyllä kuluu, mutta elämä ei mene eteenpäin.

Olen jumissa ja huolestunut tulevaisuudestani, yksin jo 7v.

Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä.

Suklaa loppu 😭😭😭😭

Tekisi mieli lähteä etelän aurinkoon, mutta ei ole nyt oikein rahaa eikä ketään kivaa sopivaa kaveriakaan. Yksin on niin tympeää matkustaa, kun on niin huono kielitaitokin, ei ole juttukaveria koko viikkoon.