Vinkkejä huonon riitelytyylin muuttamiseen parisuhteessa

Olisko ilman suurempia analyysejä vaan paras vetäytyä tilanteesta, kun itse huomaa, että nyt tämä menee yli. Vai mikä saa jäämään tilanteeseen, josta ymmärtää itsekin, että se ei siitä etene tai parane, jos molemmat ovat tunnekuohussa?

Teillä on harvinaista jos molemmat kokee asian ongelmaksi. Yleensä ainoastaan koetaan toisen henkilön olevan syyllinen, vaikka omaisi tuhoavamman riitelytavan itse.

Aikalisä. Siis kunnollinen, käy vaikka juoksulenkillä ja laita heviä soimaan. Ei niin että viereisessä huoneessa kasvatat sitä vihaa.

Ehkä tilanteen voi osittain myös hyväksyä, kun olette tasaväkisiä. Kauanko olette olleet yhdessä?

Muista, että viisaampi lopettaa ensin, ei se, joka sanoo viimeisen sanan.

Voisiko molemmat laittaa paperille ajatuksia riitelystä, sen syistä ja mitä ajattelee toisen milläkin tarkoittavan? Sitten selvitellään ainakin väärinkäsitykset. Ja sopia pahimpien triggereiden välttelystä.

Kiitoksia kommenteista jo nyt!

Siihen tilanteeseen jää (ainakin minä jään), koska tulee se pakkomielle korjata toisen väärät puheet ja väärinymmärrykset, toisin sanoen siis haluan olla oikeassa (mihin toinen kommentoija viittasikin). Vaikka tiedostan, että pitäisi ajatella riitatilanteessa, että sovinto on tärkeämpi kuin oikeassa olo, niin pikkumainen ego ottaa ylivallan ja aivoistani sammuu kaikki järjen valo.

Kunnollinen jäähy, jossa tosiaan ne vihan tunteet suuntaa johonkin rakentavaan (esimerkiksi siihen ehdotettuun juoksulenkkiin) olisi varmasti hyvä vaihtoehto ja sitä olen miettinyt joskun itsekin että näin pitäisi toimia. Käytöntöön asti se ei vielä ole päässyt.

Emme ole kauaa olleet yhdessä, vähän reilu puoli vuotta, mutta olemme käytännössä viettäneet sen koko ajan yhdessä. Nyt on sellainen elämäntilanne, että tässä kesällä tulee hirveä määrä muutoksia meille niin asumis-, opiskelu- kuin työrintamalla ja riitelyn määrä on räjähtänyt käsiin (kevät oli todella leppoisaa aikaa meillä) koska molemmat ovat jaksamisen äärirajoilla. Vaikka siis tiedostamme, että nyt pitää tarpoa paskan läpi ja sitten helpottaa, niin olisihan se kuitenkin edes vähän helpompaa, ettei tavallaan koko ajan kampittaisi toista sillä kinastelulla. Että ylipäätään miksi pitää sitä toista ihmistä vihollisena kun sen pitäisi olla se oma taistelupari?

Meillä tosiaan se on jopa huvittavaa, että koemme samalla tavalla suuttuessamme. Eli molemmat kokee sitten olevansa uhri jota sorsitaan, jota ei ymmärretä eikä kuunnella ja marttyyrin viitta vaan heiluu. Ja sitten justiinsa toisen tavassa riidellä ärsyttää eniten ne piirteet jotka on itsellä :D

5/5 kommentti oli myös hyvä, että oikeasti puhuu riitelystä kun tilanne ei ole päällä. Näin olemmekin tehneet monen monta kertaa ja koko ajan sitä on oppinut lisää toisen ajatusmaailmasta ja osaa hahmottaa vähän paremmin niitä triggerikohtia. Harmi vaan kun ollaan niin puupäitä, että sitä keskusteltavaa vielä nähtävästi löytyy vielä pidemmäksikin aikaa kun opit menee perille niin perkeleen hitaasti.

/ap

Olettekohan te sittenkään ihan sopivat toisillenne? Erikoista, että puolen vuoden ikäisessä suhteessa riidellään noin paljon ja rajusti.

Vierailija kirjoitti:

Olisko ilman suurempia analyysejä vaan paras vetäytyä tilanteesta, kun itse huomaa, että nyt tämä menee yli. Vai mikä saa jäämään tilanteeseen, josta ymmärtää itsekin, että se ei siitä etene tai parane, jos molemmat ovat tunnekuohussa?

En ole AP, mutta mulla on samankaltaisia pulmia parisuhteessa kuin AP kuvaili. Se lopettaminen tosiaan on ongelmallista. Vetäytyminen ei meidän tapauksessa toimi, sillä puoliso suuttuu siitä vain lisää, jos yritän poistua tai lakkaan vastaamasta. Hänellä laukeaa joku ihme hylkäämisenpelkoreaktio ja hän kokee, että en ota hänen sanomisiaan, tunteitaan ja huolenaiheitaan vakavasti vaan välttelen vaikeita asioita. Vaikka tuossa tilanteessa kaikki järkevä keskustelu on päättynyt jo aikaa sitten eikä mikään johda kuin pahempaan. Toisaalta itsekin taas jään jänkkäämään, jos koen että jokin puollison riidassa sanoma asia minua kohtaan on loukkaava tai totuudenvastainen. En tiedä miksi tunnekuohuissa tuntuu niin tärkeältä saada hänet myöntämään että meni yli ja tuli sanottua pahasti perusteetta, myöntämään erehdyksensä tai pyytämään anteeksi jne, mutta se tuntuu vaan siltä, muuten asia jää kuohuttamaan ja vaivaamaan pidemmäksi aikaa, enkä osaa sivuuttaa sitä siinä hetkessä. Myöhemmin on eri asia, kun mieli rauhoittuu. Tämä kaikki on tosi vaikeaa.

Tunnekeskeinen parisuhdekurssi, https://tampereenseurakunnat.fi/sivustot/pari_tunnetta_-parisuhdekurssi

Vaikka on seurakunnan, ei sisällä yhtään mitään hengellistä. Löytyy myös toinen versio googlettamalla Tunnekeskeinen parisuhdekurssi, mutta minä ja puolisoni pidämme enemmän tuosta Tampereen versiosta.

Ja tietysti kannattaa käydä juttelemassa parisuhdeterapeutin kanssa. Seurakunnan kautta saa sitäkin palvelua ilmaiseksi, tosin ainakin Helsingissä jonot ovat hirmuiset.

Muuttaa voit vain itseäsi. Päätät vaan, että nyt et suutu tai hermostu, vaan teet jotain ihan muuta. Minulla on itselleni muutamia opeteltuja purkukeinoja, esim alan intensiivisesti kelaamaan tiettyä harrastusjuttua päässäni, tai saatan mennä pussailemaan miestä tms. Joskus vaan poistun ja menen tekemään muuta, tästä on etukäteen sovittu puolison kanssa ja hän ei saa tulla perässä jos en pyydä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisko ilman suurempia analyysejä vaan paras vetäytyä tilanteesta, kun itse huomaa, että nyt tämä menee yli. Vai mikä saa jäämään tilanteeseen, josta ymmärtää itsekin, että se ei siitä etene tai parane, jos molemmat ovat tunnekuohussa?

En ole AP, mutta mulla on samankaltaisia pulmia parisuhteessa kuin AP kuvaili. Se lopettaminen tosiaan on ongelmallista. Vetäytyminen ei meidän tapauksessa toimi, sillä puoliso suuttuu siitä vain lisää, jos yritän poistua tai lakkaan vastaamasta. Hänellä laukeaa joku ihme hylkäämisenpelkoreaktio ja hän kokee, että en ota hänen sanomisiaan, tunteitaan ja huolenaiheitaan vakavasti vaan välttelen vaikeita asioita. Vaikka tuossa tilanteessa kaikki järkevä keskustelu on päättynyt jo aikaa sitten eikä mikään johda kuin pahempaan. Toisaalta itsekin taas jään jänkkäämään, jos koen että jokin puollison riidassa sanoma asia minua kohtaan on loukkaava tai totuudenvastainen. En tiedä miksi tunnekuohuissa tuntuu niin tärkeältä saada hänet myöntämään että meni yli ja tuli sanottua pahasti perusteetta, myöntämään erehdyksensä tai pyytämään anteeksi jne, mutta se tuntuu vaan siltä, muuten asia jää kuohuttamaan ja vaivaamaan pidemmäksi aikaa, enkä osaa sivuuttaa sitä siinä hetkessä. Myöhemmin on eri asia, kun mieli rauhoittuu. Tämä kaikki on tosi vaikeaa.

Rakastava puoliso antaa toisen vetäytyä. Erotkaa kummatkin.

Oletko, ap, miettinyt voisiko sinulla olla epävakaa persoonallisuus? Tiedän, että itselläni on, vaikka sitä ei koskaan diagnosoitu silloin, kun yritin hakea apua. Olin liian toimintakykyinen; minulla on hyvä koulutus, hyvä ammatti, hoidan työni erittäin hyvin, olen vastuullisessa asemassa muutenkin. Mutta kodin seinien sisällä mielialani menee kuin ukkoskuurot; hetken aikaa on seesteistä, ei tule riitoja, ei ahdista menneet eikä tulevat. Sitten alkaa kasaantua pilviä, pienet pilvet kasvavat isommiksi. Sitten tulee paineen tunne; tiedän, että räjähdys on tulossa. Siinä tilanteessa ei auta meditointi eikä lenkkeily eikä järkeily. Sitten räjähtää. Sitä kestää noin puolitoista vuorokautta. Itken, ulvon, huudan tai sulkeudun täysin itseeni ja hiljaisuuteen. Joskus kirjoitan puolisolle pitkiä sähköposteja joissa puran kaiken mikä mieltäni painaa.

Ja kun kuuro on ohi, hävettää ja kaduttaa ja pelottaa, ettei puoliso jaksa minua enää. Päätän että ei koskaan enää. Mutta kun se ei ole omassa vallassani.

Kuten sanottu, olen yrittänyt hakea apua mutta en ole sitä saanut.

Yleensähän kehotetaan että pitäisi keskittyä siihen mitä tunteita asiat itsessä herättävät ja sitä kautta sitten päästä asian ytimeen että miksi joku harmittaa tai jostain riidellään. Teillä kuitenkin taitaa homma nimenomaan mennä ihan liiaksi tunteiden kautta. 

Olisiko siis apua jos päättäisitte vaihteeksi että käsittelette sitä riidan aihetta nimenomaan hyvin neutraalista vain sinä asiana joka on kyseessä ettäkä puhu lainkaan siitä miltä tuntuu? Kun irrotatte ne liiallisuuteen menevät tunteet asiasta niin voisitte keskittyä sen katsomiseen että onko koko hommassa edes lopulta mitään riideltävää vai onko kyse vain yleisestä harmituksesta.

Kun ero tulee, ota yhteyttä. Mulla on mielenkiintoinen tapa kiintyä aikuisella iällä naisiin, joilla on lapsuudessa muodostuneita traumoja sekä tyydyttämättömiä tarpeita ja mahdollisimman ristiriitainen sitoutumistapa. Jonkun asteinen narsismi mielellään, sillain että hän on sitä työelämässä hyödyntänyt ja hyvillä paikoilla. Macchiavellismiä ja koko yön kestäviä "keskusteluita" arvostan erityisesti, etenkin jos mulla on seuraavana päivänä jotain tärkeää ja pitäisi olla pirteä. Siinä aamuviiden pakkeilla voidaankin siirtyä mun väärinkäsityksiin. Naiselta odotan myös, että hän tuntee mun heikot kohdat ja myös niihin iskee mahdollisimman yllättäen, kunhan on ensin onnistunut saamaan minut vähän tolaltani jollain muulla keinolla. Tiettyä mustasukkaisuutta pitäisi olla vahvistamaan tietoani, että mulla voisi olla parempiakin ottajia, ja antamaan mulle kuvitelmia että olisin jonkun arvoinen naisella. Paljoa paremminhan ei arvonosoitusta saada kuin mahdollisimman verisellä mustasukkaisuuskohtauksella. Se antaa myös kuvan, ettei nainen olisi narsisti, koska oikea narsisti ei todellakaan piittaa.

Joo, meillä olisi varmaan paljon yhteistä

Jos kaikki itsetutkiskelut, keskustelut, terapiat ja aikalisät on kokeiltu ja ongelma yhä jatkuu, niin ehkä paras on yhdessä sen kumppanin kanssa todeta, että itsellä (tai molemmilla) on tällainen huono sitkeä taipumus, joka juontaa juurensa ties mihin lapsuuden selviytymismekanismeihin yms. Siten molemmat ainakin tiedostavat sen ja osaavat suhteuttaa riidan aikana sanottuja asioita.

Vai voisiko sellaisesta olla apua, että opettelee ennakoimaan riidan syttymistä tarkemmin eli varhaisemmassa vaiheessa? Siinä vaiheessa, kun tunteet ovat jo kiihtyneet, eivät kädestä pitämiset ja tunteiden sanoittamiset yms. ehkä enää huvita. Esim. tietyt puheenaiheet sekä pahalla tuulella tai stressaantuneena oleminen voisivat olla sellaisia tekijöitä, jotka voivat hyvissä ajoin varoittaa vaaravyöhykkeellä olemisesta.

Omasta tavastaan riidellä on vaikea päästää irti. Riiteletkö kaikkien kanssa samoin? Olemme eronneet exän kanssa 25 vuotta sitten. Viikonloppuna olimme juhlissa. Puhuimme minun ammattialaani liittyvästä asiasta, yritin selittää yleisestä näkemyksestä poikkeavaa uutta tapaa. Exäni äsähti: ole sinä hiljaa, kun et ymmärrä tätä. Hän on yleensä ystävällinen ja sovitteleva puheissaan. Jos asiaa olisi selittänyt kuka tahansa muu, hän olisi kuunnellut ja kommentoinut kohteliaasti. Eli riiteletkö sisaresi/äitisi/työkaverisi kanssa samoin? Pystytkö etäännyttämään itsesi tunnetasolla riitatilanteessa?

Minäkin olin riitelijä kunnes tajusin, että ihmiset voivat olla eri mieltä asioista ja se on ihan NORMAALIA. Ei tarvitse olla samaa mieltä kaikesta eikä tehdä asioita juuri niin kuin minä haluan. Teidänkin pitäisi tiedostaa tämä! Seuraavan kerran, kun tulee erimielisyyttä niin toteatte vaan, että olemme tästä asiasta eri mieltä ja mietitte, onko tarpeen neuvotella kompromissi (=liittyykö asiaan jotain tekemistä) vai oletteko rauhassa kumpikin sitä mieltä kuin olette (= asiaan ei liity tekemistä eli on ns. mielipidekysymys). Tämä rauhoitti meidän perhe-elämämme. 

Vierailija kirjoitti:

Yleensähän kehotetaan että pitäisi keskittyä siihen mitä tunteita asiat itsessä herättävät ja sitä kautta sitten päästä asian ytimeen että miksi joku harmittaa tai jostain riidellään. Teillä kuitenkin taitaa homma nimenomaan mennä ihan liiaksi tunteiden kautta. 

Olisiko siis apua jos päättäisitte vaihteeksi että käsittelette sitä riidan aihetta nimenomaan hyvin neutraalista vain sinä asiana joka on kyseessä ettäkä puhu lainkaan siitä miltä tuntuu? Kun irrotatte ne liiallisuuteen menevät tunteet asiasta niin voisitte keskittyä sen katsomiseen että onko koko hommassa edes lopulta mitään riideltävää vai onko kyse vain yleisestä harmituksesta.

Konfliktitilanteissa nimenomaan ei kannata keskittyä tunteisiin, ainakaan omiin tunteisiin, vaan käytökseen. Käytöksen säätely auttaa myös tunteiden säätelyyn, mutta se ei tapahdu kovin nopeasti vaan vaatii harjoitusta.