Kannattaako minun surra aiempia pakkejani edelleen vai koettaa jatkaa elämässäni eteenpäin?

Lupaan että 1000% varmuudella se ihminen josta puhut ei tule koskaan ottamaan sinuun yhteyttä. Fakta.

Koetko suremisesta olevan jotain hyötyä?

Etkä edes rakastanut kyseistä ihmistä vaan täysin utopistista ja idealisoitua kuvaa hänestä ja omaa kuvitelmasi siitä minkälainen teidän suhde olisi.

Sulla on mielikuva rakastamastasi ihmisestä. Se ei ole yhtä kuin se itse ihminen. Oot jumiutunu ajatukseen hänestä, et siihen ihmiseen. Koita päästää irti, se helpottaa.

Onko se itsen muuttaminen ollut yleensä kovin helppoa, onko tullut harrastettua?

Vierailija kirjoitti:

Lupaan että 1000% varmuudella se ihminen josta puhut ei tule koskaan ottamaan sinuun yhteyttä. Fakta.

Miksi on näin? Millä perusteella veikkaat noin? Onko yleensä noin vastaavissa tilanteissa? Olen toivonut sitä, että hän ottaisi minuun joskus yhteyttä. Periaatteessa voisin odotella vaikka 80-vuotiaaksi sitä ja sitten kuolla tajuten, että toiveeni ei koskaan toteutunut. En edelleenkään tiedä, mikä minussa on vikana naisena ja ihmisenä hänen mielestään. Hän olisi ollut parempi puoliso kuin kukaan muu ihminen.

Koen, että elämäni on ollut virhe jo synnyinhetkelläni, kun en saanut häntä elämääni ja puolisokseni. Synnyin väärään aikaan, väärään paikkaan ja väärän näköiseksi sekä vääränlaisilla ominaisuuksilla, vääränlaiseen perheeseen. Monen asian olisi pitänyt mennä toisin, jotta olisin saanut hänet puolisokseni.

Ap

Se olisi toteutunut, jos niin olisi ollut tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Koetko suremisesta olevan jotain hyötyä?

Ei siitä ole hyötyä, mutten osaa tehdä tilanteessa muutakaan. Sureminen on vain luonnollinen seuraus tilanteestani. Kyhjötän alakuloisena ja koetan selvitä päivästä toiseen. Odotan ihmettä tapahtuvaksi. Tunnen olevani epämiellyttävän kehoni uhri. Inhoan itseäni yhtä paljon kuin se rakkauteni pitää minua epämiellyttävänä nobodyna. Jos olisin toisenlainen, elämäni rakkaus välittäisi minusta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Onko se itsen muuttaminen ollut yleensä kovin helppoa, onko tullut harrastettua?

Ei ole helppoa lainkaan. Ulkonäön osalta tarvitsisin todella radikaaleja leikkauksia, jotta näyttäisin toisenlaiselta ihmiseltä. Luonteenpiirteiden osalta itseni muuttaminen on vähintään yhtä vaikeaa. Olen aina se huonoitsetuntoinen surkea lu*seri, jota ihastukseni säälien halveksii.

Toki koetan jatkuvasti sivistää itseäni, saada aineellisia puitteita paremmiksi, opiskella ja kerätä varallisuutta, mutta ne ovat sivuseikkoja ja laiha lohtu tilanteessa, jossa olen aidosti yksinäinen, eikä minulla ole puolisoa tai edes toivoa puolison löytämisestä enää koskaan.

Ap

Herran jumala, nyt nainen hälytyskellot soi.  Älä ainakaan yksin kotona makaa vaan käy käsittelemässä tätä vaikka psykologin kanssa. Tai sitten meet vaikka baariin ja etsin toisen yksinäisen ja juttelet hälle tästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koetko suremisesta olevan jotain hyötyä?

Ei siitä ole hyötyä, mutten osaa tehdä tilanteessa muutakaan. Sureminen on vain luonnollinen seuraus tilanteestani. Kyhjötän alakuloisena ja koetan selvitä päivästä toiseen. Odotan ihmettä tapahtuvaksi. Tunnen olevani epämiellyttävän kehoni uhri. Inhoan itseäni yhtä paljon kuin se rakkauteni pitää minua epämiellyttävänä nobodyna. Jos olisin toisenlainen, elämäni rakkaus välittäisi minusta.

Ap

Miten voit pitää ihmisestä joka ei pidä susta? 

Mä olen ollut täällä niin pitkään että muistan sen ensimmäisen "rakkautesikin".

Eikö sulle tosiaan löydy mistään hoitopaikkaa?

Vierailija kirjoitti:

Sulla on mielikuva rakastamastasi ihmisestä. Se ei ole yhtä kuin se itse ihminen. Oot jumiutunu ajatukseen hänestä, et siihen ihmiseen. Koita päästää irti, se helpottaa.

Kaikki se mitättömän vähäinen, mitä tiedän ja muistan hänen sanoistaan, olemuksestaan ja fyysisistä piirteistään, oli ihaninta, mitä olen kohdannut. Hän oli rakkauden ja kauneuden ruumiillistuma. Minun loistava tähteni elämässä.

Ap

Ei kuulosta psyykkisesti terveeltä tuo. Oikeasti, ei ole normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on mielikuva rakastamastasi ihmisestä. Se ei ole yhtä kuin se itse ihminen. Oot jumiutunu ajatukseen hänestä, et siihen ihmiseen. Koita päästää irti, se helpottaa.

Kaikki se mitättömän vähäinen, mitä tiedän ja muistan hänen sanoistaan, olemuksestaan ja fyysisistä piirteistään, oli ihaninta, mitä olen kohdannut. Hän oli rakkauden ja kauneuden ruumiillistuma. Minun loistava tähteni elämässä.

Ap

Höpö höpö.  Jos olisitte olleet nyt nämä vuodet parisuhteessa niin miten hyvin uskot että se olisi mennyt? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on mielikuva rakastamastasi ihmisestä. Se ei ole yhtä kuin se itse ihminen. Oot jumiutunu ajatukseen hänestä, et siihen ihmiseen. Koita päästää irti, se helpottaa.

Kaikki se mitättömän vähäinen, mitä tiedän ja muistan hänen sanoistaan, olemuksestaan ja fyysisistä piirteistään, oli ihaninta, mitä olen kohdannut. Hän oli rakkauden ja kauneuden ruumiillistuma. Minun loistava tähteni elämässä.

Ap

Höpö höpö.  Jos olisitte olleet nyt nämä vuodet parisuhteessa niin miten hyvin uskot että se olisi mennyt? 

Vaikeaa sanoa. Voi olla, että suhtautuminen olisi arkipäiväistynyt ja olisi ollut kaikkea arkista ja tylsää kahnaustakin. Silti uskoisin, että rakastaisin häntä ehkä entistä syvemmin ja uskollisemmin.

Haluan hänelle vain hyvää ja siksi joskus mietin, että olisi hänelle palvelus, jos katoaisin itse maailmasta kokonaan. Olenhan huono ja arvoton ihminen, en ole rakkauden arvoinen lainkaan. Toisaalta olen hänelle todennäköisesti täysin yhdentekevä ihminen maailmassa, joten kuvittelen liikoja itsestäni, jos ajattelen, että hän iloitsisi siitä, jos en enää eläisi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on mielikuva rakastamastasi ihmisestä. Se ei ole yhtä kuin se itse ihminen. Oot jumiutunu ajatukseen hänestä, et siihen ihmiseen. Koita päästää irti, se helpottaa.

Kaikki se mitättömän vähäinen, mitä tiedän ja muistan hänen sanoistaan, olemuksestaan ja fyysisistä piirteistään, oli ihaninta, mitä olen kohdannut. Hän oli rakkauden ja kauneuden ruumiillistuma. Minun loistava tähteni elämässä.

Ap

Höpö höpö.  Jos olisitte olleet nyt nämä vuodet parisuhteessa niin miten hyvin uskot että se olisi mennyt? 

Vaikeaa sanoa. Voi olla, että suhtautuminen olisi arkipäiväistynyt ja olisi ollut kaikkea arkista ja tylsää kahnaustakin. Silti uskoisin, että rakastaisin häntä ehkä entistä syvemmin ja uskollisemmin.

Haluan hänelle vain hyvää ja siksi joskus mietin, että olisi hänelle palvelus, jos katoaisin itse maailmasta kokonaan. Olenhan huono ja arvoton ihminen, en ole rakkauden arvoinen lainkaan. Toisaalta olen hänelle todennäköisesti täysin yhdentekevä ihminen maailmassa, joten kuvittelen liikoja itsestäni, jos ajattelen, että hän iloitsisi siitä, jos en enää eläisi.

Ap

Jatkan: ihastukseni ei välttämättä edes muista, että olen olemassa. Sen verran mitätön nobody olen ollut hänen näkökulmastaan ja sen verran on vettä virrannut Tonavassa sen jälkeen, kun viimeksi sain kunnian jutella hänen kanssaan.

Ap

Vaikuttaa pakkomielteeltä, fantasiaan pakenemiselta ja todellisuuden välttelyltä. Idealisoit jotain tyyppiä, joka ei yksinkertaisesti KOSKAAN huoli sua. Odottamalla häntä pilaat vain oman elämäsi, murskaat itsekunnioituksesi ja oikeastaan myös muiden kunnioituksen sua kohtaan. Se tyyppi on vain ihminen, kuten kaikki muutkin, vaikka se just sulle onkin erityinen. Jeesuksen takia mennään luostariin ja häntä odotellaan koko elämä, mutta kaveri onkin Jumala. Sun rakkaasi ei. 

Voin kertoa omasta kokemuksesta, että olen kokenut saman. Olin ihan pakkomielteinen yhteen mieheen, jonka hetkeksi sain ja josta en sitten pariin vuoteen voinut päästää irti, kun toivoin, että jospa sittenkin saisin hänet takaisin. Mietin vaan, miten muutun, mitä teen, jne, että hän muuttaisi mielensä ja huolisikin mut. Tästä on yli 10 vuotta ja voin sanoa, ettei ole tähän päivään mennessä osoittanut halua palata yhteen. Enkä enää itsekään haluis. Ihan nolottaa, miten paljon nöyryytin itseäni jonkun idiootin takia. 

Toisen kerran odotin vuosia miestä, jota en koskaan saanut. Välillä yritin eroon, etsin muita, seurustelin, mutta palasin aina haaveileen tyypistä (kuuluu ystäväpiiriin) ja tunnustin rakkauteni varmaan lähes kymmenen kertaa, jne. Kunnes aloin tajuta, että teen hänen olostaan epämukavaa ja käytän häntä jonain emotionaalisena pelastuksenani. Olin ITSEKÄS, odotin hänen pelastavan mut ja tekevän elämästäni mahtavaa. Se on vittumainen taakka kenelle tahansa. On hyvin epämiellyttävää olla jonkun rakkauden kohde, jos se joku ei päästä irti ja jos itse ei ole kiinnostunut. (Olen ollut tässä osassa itsekin!) Aina ajattelin, että nyt asiat on muuttunut tai nyt tuo tai tämä tarkoitti sitä, että se onkin alkanut kiinnostua. Ihan saatanan sairasta touhua, voin sanoa. Rakastan tätä miestä kyllä edelleen, mutta tunne on laimentunut, pakkomielle viilentynyt ja en elättele enää toivoa. Välillä huomaan, että kun olen oikein yksinäinen, alan haaveilla hänestä, mutta lopetan sen heti. Se on vain oire yksinäisyydestä. Kuin jotain huumetta. Addiktio, joka korvaa todelliset ihmissuhteet. Fantasiaa. Tunnen miestä niin hyvin, että tiedän, ettei hän ole se, joksi hänet aina haaveilen. Tiedän sen! Eikä ole sunkaan rakkautesi kohde. Tunteet on vaikeita, mutta lopulta vain tunteita. Älä anna niiden kontrolloida sua. 

Tiedän itsestäni, että koska olen elänyt laiminlyötynä lapsuusperheessäni, koen jotain psykologista tarvetta "voittaa" itselleni saavuttamattoman ihmisen rakkaus samalla tavoin kuin lapsena halusin vanhempieni huomaavan mut. Sitäkään ei koskaan tapahtunut. Sulla on joku saman tyylinen syy. Luulet, että tulet arvokkaaksi ja rakastetuksi, jos juuri se, joka ei sua rakasta, alkaakin rakastaa sua. Oot pakkomielteinen, koska et hyväksy, ettei sua haluta. Se on surullista ja lopulta aika egoististakin. Joku muu haluaa kyllä. Tällä hetkellä olet yksinäinen ja siksi haaveilet vanhasta jutusta ja toisaalta siitä haaveilu pitää sut yksinäisenä. Lopeta yksinäisyys, niin paranet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koetko suremisesta olevan jotain hyötyä?

Ei siitä ole hyötyä, mutten osaa tehdä tilanteessa muutakaan. Sureminen on vain luonnollinen seuraus tilanteestani. Kyhjötän alakuloisena ja koetan selvitä päivästä toiseen. Odotan ihmettä tapahtuvaksi. Tunnen olevani epämiellyttävän kehoni uhri. Inhoan itseäni yhtä paljon kuin se rakkauteni pitää minua epämiellyttävänä nobodyna. Jos olisin toisenlainen, elämäni rakkaus välittäisi minusta.

Ap

Miten voit pitää ihmisestä joka ei pidä susta? 

Helppoa. En pidä itsekään itsestäni. En ole koskaan pitänytkään. Tiesin jo pienenä lapsena, että olen nolo ja fyysisesti ruma ihminen. Mua on haukuttu ja kiusattu pienestä pitäen.

Ap

Kokemuksesta voin sanoa, että jos joku mies on sulle hyväksi, pidät itsestäsi ja jos haluatkin tehdä muutoksia, teet ne omasta tahdostasi, et miellyttääksesi, helposti ja lempeydellä. Jos mies sen sijaan jollain tavalla (vaikka sitten vain torjunnalla) saa sut ajattelemaan, että olet kelvoton rakkauteen ja että sun pitäisi muuttaa itsessäsi kaikki, hän on ehdottomasti täysin väärä sulle. Jos saisitkin hänet, nämä ajatukset tuskin muuttuisivat. Eläisit loputtomasti epävarmuudessa ja itseinhossa, koska jokin hänessä herättää sen sussa. Vaatisit ainakin jatkuvaa kehumista ja sitäkään et uskoisi. Usko pois, mies on vain väärä. Sen oikean kanssa tuntuu ihan hyvältä olla inhimillinen, viallinen ja joskus vääränlainenkin. toki voi olla, että kaikki miehet aiheuttavat saman tunneskaalan sussa ja siksi roikut tässä. Et tahdo kohdata todellisuutta, jossa uskot olevasi kelvoton, ja on siksi turvallista haaveilla jostain, jota et saa. Suosittelen itsetunnon parantamista, armollisuutta, MUKAVIA ihmiskohtaamisia ja terapiaa.