Onko lapsuudenkodissanne tai peräti suvussanne ollut asenteena, että läskiys on suunnilleen pahinta, mitä voi tapahtua?

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuotiin rajoja herkutteluun ja pistettiin kaikki lapset urheilemaan, näin emme ole vielä aikuisinakaan lihavia, vaan urheilullisia ja mies valokuvamallikin meistä löytyy. Lihavista sukulaisista ja kavereista meillä puhuttiin ihan suoraa ja tehtiin selväksi, ettei sellainen ole hyvä juttu. Äiti terveydenhuollossa töissä ja isä menestynyt urheilija.

Hyi hitto. Voin vaan kuvitella, miten äitisi asenne näkyy hänen työssään. Meillä ei ollut kotona minkäänlaista läskivihaa, mutta hoikka ja urheilullinen olen minäkin. Meissä on vaan se ero, että minä en arvota ihmisiä vartalon perusteella. Minua kiinnostaa ainoastaan pääkopan sisällä liikkuvat asiat.

Ei nimittäin ole mikään ihmeellinen saavutus olla timmi. Henkinen kasvu on paljon haastavampaa, kokeile vaikka. Kun kohtaat minut, joka on myös hyvässä kunnossa, olet täysin armoillani, koska minä osaan myös ajatella.

Lihavuus, lihominen, vanhapiika vanhapoika, kaikki olivat seläntajana puhumisen aiheita. Näitä valvottiin sukujuhlien jälkeen ja muulloinkin.

Onneksi meillä ei kommentoitu. Se antaa ihmisestä melko moukkamaisen ja sivistymättömän kuvan, jos ei ole mitään muuta puhuttavaa kuin toisen paino.

Meillä ei, mutta suurin osa suvusta ylipainon puolella vähintäänkin jossain vaiheessa elämää. 

Muistan kun olin nuorempana ylipainoinen, mutta äiti aina valehteli päin naamaa: "ethän sä ole yhtään lihava, hulluja puhut! Noin hoikat kädetkin" jne, vaikka ihan koulun terkalla todettiin, että oon liian lihava. Hirveetä syöttöä kotona ja jos en syönyt, sain isältä huudot päälle. En tiedä, miksi mun terveyttä yrittämällä yritettiin pahentaa.