Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen aika järkyttynyt - luin vanhoja koulupapereitani
29.05.2022 |
En itse muista juuri mitään alakouluajoista tai lapsuudestani ylipäätänsä, lähinnä jotain yksittäisiä mukavia muistoja, mutta koulusta en kerta kaikkiaan mitään.
Olin viikonloppuna vanhempieni luona ja etsiessäni laturia löysin ison pinon vanhoja papereita kouluajoiltani.
Oli psykologin lausuntoja, lääkärin lausuntoja ja kehityskeskustelujen muistiinpanot.
Sen muistan, että oppimisvaikeuksia kyllä oli ja on yhä jollain tasolla, mutta minulle tuli järkytyksenä minkälainen rajatapaus olen nuorempana ollut!
Monen sorttista kehitysviivästymää, kielellisessä kehityksessä oli melko merkittävää jälkeenjääneisyyttä matematiikan ja avaruudellisen hahmottamisen lisäksi.
Tulin valtavan surulliseksi papereita lukiessani.
Muistelen olleeni ihan hyvä englannissa, mutta muut aineet tökki.
Oli useita mainintoja puhumattomuudesta, sanoittamisen vaikeuksista ja siitä, etten halua puhua koska "sanat häviää mielestä".
Tuntui jotenkin erikoiselta, olen kyllä hiljainen ja vetäytyvä luonne siviilissä edelleen enkä viihdy ihmisten parissa kovin pitkiä aikoja.
En kuitenkaan osaa ajatella, että minulla olisi ollut jotain oikeita vaikeuksia sanoittaa tunteitani tai ajatuksiani ja muutenkin kaikki kuvatut ongelmat avaruudellista hahmottamista lukuunottamatta kuulostivat hyvin vierailta.
Nyt minulla on inhottava olo enkä tiedä, mitä ajattelisin itsestäni.
15-vuotiaana tehtiin viimeksi tutkimukset ja niissä olin reilusti ikätasoani edellä ja kykyprofiilin todettiin olevan melko epätasapainoinen.
Olen pärjännyt elämässäni ihan ok, melko suuria vaikeuksia on matkalle mahtunut mutta joten kuten olen jaksanut keikkua ja yrittää pärjätä.
Jäin kuitenkin miettimään, voisinko olla jollain tavalla lievästi kehitysvammainen.
Se selittäisi hyvin paljon ongelmiani ja diagnoosi voisi tuoda helpotuksen.
Olisiko täällä ketään aikuisena kehitysvammadiagnoosin saanutta?
Tuliko diagnoosi järkytyksenä?
Kaipaisin vertaistukea.
Oma identiteetti on täysin hukassa ja koen muutenkin olevani melko pirstaleinen persoona, en oikein tunne itseäni enkä saa oikein kiinni todellisuudesta.
Mielenterveysongelmia toki on myös taatusti ja tutkitusti taakkana päällä, mutta kehitysvamma olisi selittävä lisämauste tässä sopassa.
Sekava ja ahdistava olo.
Kommentit (35)
Et voi olla kehitysvammainen kun pystyt kirjoittamaan noin hyvää tekstiä ja analysoimaan asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mites joku autismin kirjon diagnoosi? Siihen ainakin viittaisi sanoittamisen vaikeudet/lahjakkuus muutamissa asioissa ja lahjakkuus toisissa.
Ota paperit mukaan ja painele jollekin asiansa osaavalle terapeutille.
Käy paperit läpi, tee kiiden kanssa rauha ja heitä niillä vesilintua. Diagnoosi voi helpottaa toki, mutta älä jää niitä tuijottamaan/vertailenitseäsi muihin/anna niiden määrittää elämääsi.
Kaikkea hyvää!!
Samaa mieltä kuin edelliset. Tunnen naisen, joka on heikkolahjainen ja kyllä se näkyy kaikessa. Todennäköisisesti tosiaan olet oireillut vaikeaa perhetilannetta tms.
Oletko jutellut tästä vanhempiesi kanssa ?
Jos mittavia tutkimuksia on tehty , luulisi että olisin jo tuolloin saanut jonkun diagnoosin
Kiva kuulla että jollain muullakin on ala/yläkouluajat unohtuneet ainakin osittain. Samoin on itsellä. En muista läheskään kaikkia asioita, mitä muut muistavat. En esimerkiksi muista, mitä soittimia olisin soittanut musiikkitunneilla (nokkahuilua lukuunottamatta), vai soitinko mitään. En muista opettajien nimiä tai juhlia. Olin keskitason oppilas aina, en varmaankaan erityisen huono ja en ainakaan erityisen hyvä. Tuntuu että yleisesti ottaen ihmiset muistavat lapsuutta/nuoruutta paremmin kuin minä. Olen nyt 33v, ja muistan suht hyvin opiskeluajan tapahtumat sekä mitä on viime vuosina tapahtunut. Kumma juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tosiaan tiedä.
Olen itse työskennellyt melko paljon erityislasten parissa, mutta hankala on sanoa olenko itse lapsena ollut samanlainen, kun mitään muistikuvia ei ole.
Mykkiä meillä on suvussa ainakin ollut aina ja runsaasti ylisukupolvisia traumoja.
Vuorovaikutusta ei ainakaan isän kanssa koskaan ole juurikaan ollut, mitä nyt aikuisena muutaman kerran humalassa avauduttu kunnolla toisillemme.
Isäni on ainakin hyvin selkeä asperger, isän äiti vaikutti myös jollain tapaa autistiselta.
Kylmiä, onttoja ihmisiä.
Ihan kuin ei olisi ketään kotona, mitään vastakaikua tunteille tai tarpeille ei oikein koskaan saanut.
Mummolla oli jonkin sortin aleksitymia.
Siskoni on myös tunnetaidoiltaan lapsen tasolla, ei ole kovin empaattinen ihmisiä kohtaan ja on myös erittäin kylmä ja rationaalinen ihminen.
Itse olen hyvinkin herkkä ja empaattinen, papereissakin luki että vanhempien mielestä jopa liian kiltti.
Oli myös maininta, että reagoin herkästi muiden tunteisiin ja aistin hyvin mitä muut ajattelevat ja peilaan muiden ajatuksia.
Huonosta itsetunnosta ja masennuksesta oli useita mainintoja.
Aspergeria olen miettinyt, mutta se ei oikein täsmää, koska olen kuitenkin "tunneälykäs" ja sosiaalisesti muutenkin lahjakas.
Koulumenestys on ollut vaihtelevaa.
Alakoulussa olin sellainen vitosen oppilas ja luokan kertaamistsa oli väläytetty useamman kerran noissa kehityskeskusteluissa, melkein vuosittain.
Yläasteella sain kuitenkin useamman stipendin ja kymppejäkin tuli pienellä vaivalla ainakin kielistä ja yhteiskuntaopista.
Matikassa olin erityisopetuksessa yläasteella ja hienomotorisia taitoja vaativissa aineissa minulla oli avustaja mukana tunneilla.
Yläasteen jälkeen jatkoin lukioon, humanistiset aineet sielläkin pienellä vaivalla 8-10, matemaattiset aineet sitten nelosta ja vitosta, lopulta päädyin vaihtamaan koulua kuitenkin ihan muista syistä.
Valmistun nyt amiksesta ja opiskelen hyvin ihmisläheistä alaa, olen kaikissa harjoittelupaikoissa saanut kiitosta oma-aloitteisuudesta ja hyvistä sosiaalisista taidoista.
Koen olevani oikein hyvä ammatissani ja töitäkin on aina löytynyt.
Jostain syystä nämä paperit vaan jäivät nyt vaivaamaan ja ahdistamaan todella paljon.
Tekee olon epämukavaksi ja tuntuu siltä, kuin kadottaisi taas itsensä johonkin ihan toiseen todellisuuteen.
Ap
Meistä kaikista saisi samanlaisen paperipinon aikaan, jos meitä alettaisiin tutkia. Olet siis ihan samanlainen lapsi/teini/aikuinen kuin me muutkin. Varsinkin hiljaiset ja arat lapset voivat saada nykyisin ties mitä leimaa otsaansa, vaikka kyse on vain luonteenpiirteistä. Monessa koulussa on alakoulussa häliseviä "toreja" ja yläkoulussa 75-minuuttiset oppitunnit, ja jos tuntuu, ettei pysty ja jaksa keskittyä tunnin alusta loppuun täysipainoisesti, heti koulupsyka kirjaa oppilaalle keskittymisvaikeuden ja jonkin sopivan diagnoosin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräässä tuttava perheessä heidän iltatähteään pidettiin jotenkin kehityksellisesti vajaana tai että älyssä olisi jotain vikaa, mutta en tiedä oliko hänellä joku diagnoosi vai perustuiko tämä vain vanhempien omiin ajatuksiin siitä että lapsessa on jotain vikaa koska äitinsä oli niin vanha hänet saadessaan (38) . Joka tapauksessa en itse havainnut hänessä mitään vikaa, ehkä oli vain intuitiivisempi ajattelija, joka saatetaan mieltää tyhmyytenä joskus. Hänellä oli vaikeuksia koulun kanssa, mutta toisaalta ei häneltä koskaan kauheasti vaaditukaan tai odotettu. Lisäksi ei saanut tarpeeksi apua koulunsa kanssa. Mielestäni siis vanhemmat olisivat voineet auttaa enemmän jos oli hankala sisäistää oppimateriaalia, koska silloin kyllä oppi ihan normaalisti jos vain panosti siihen.
Mielestäni hän selkeästi vain antautui sille uskomukselle että hän on tyhmä kun kerran vanhemmat niin sanovat. Joten opiskelumotivaatio oli 0.
Ettei omat vanhempasi olisi tehneet kohdallasi tikusta asiaa? Siis ihan vain ajattelemisen arvoisena vaihtoehtona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tosiaan tiedä.
Olen itse työskennellyt melko paljon erityislasten parissa, mutta hankala on sanoa olenko itse lapsena ollut samanlainen, kun mitään muistikuvia ei ole.
Mykkiä meillä on suvussa ainakin ollut aina ja runsaasti ylisukupolvisia traumoja.
Vuorovaikutusta ei ainakaan isän kanssa koskaan ole juurikaan ollut, mitä nyt aikuisena muutaman kerran humalassa avauduttu kunnolla toisillemme.
Isäni on ainakin hyvin selkeä asperger, isän äiti vaikutti myös jollain tapaa autistiselta.
Kylmiä, onttoja ihmisiä.
Ihan kuin ei olisi ketään kotona, mitään vastakaikua tunteille tai tarpeille ei oikein koskaan saanut.
Mummolla oli jonkin sortin aleksitymia.
Siskoni on myös tunnetaidoiltaan lapsen tasolla, ei ole kovin empaattinen ihmisiä kohtaan ja on myös erittäin kylmä ja rationaalinen ihminen.
Itse olen hyvinkin herkkä ja empaattinen, papereissakin luki että vanhempien mielestä jopa liian kiltti.
Oli myös maininta, että reagoin herkästi muiden tunteisiin ja aistin hyvin mitä muut ajattelevat ja peilaan muiden ajatuksia.
Huonosta itsetunnosta ja masennuksesta oli useita mainintoja.
Aspergeria olen miettinyt, mutta se ei oikein täsmää, koska olen kuitenkin "tunneälykäs" ja sosiaalisesti muutenkin lahjakas.
Koulumenestys on ollut vaihtelevaa.
Alakoulussa olin sellainen vitosen oppilas ja luokan kertaamistsa oli väläytetty useamman kerran noissa kehityskeskusteluissa, melkein vuosittain.
Yläasteella sain kuitenkin useamman stipendin ja kymppejäkin tuli pienellä vaivalla ainakin kielistä ja yhteiskuntaopista.
Matikassa olin erityisopetuksessa yläasteella ja hienomotorisia taitoja vaativissa aineissa minulla oli avustaja mukana tunneilla.
Yläasteen jälkeen jatkoin lukioon, humanistiset aineet sielläkin pienellä vaivalla 8-10, matemaattiset aineet sitten nelosta ja vitosta, lopulta päädyin vaihtamaan koulua kuitenkin ihan muista syistä.
Valmistun nyt amiksesta ja opiskelen hyvin ihmisläheistä alaa, olen kaikissa harjoittelupaikoissa saanut kiitosta oma-aloitteisuudesta ja hyvistä sosiaalisista taidoista.
Koen olevani oikein hyvä ammatissani ja töitäkin on aina löytynyt.
Jostain syystä nämä paperit vaan jäivät nyt vaivaamaan ja ahdistamaan todella paljon.
Tekee olon epämukavaksi ja tuntuu siltä, kuin kadottaisi taas itsensä johonkin ihan toiseen todellisuuteen.
Ap
Et ainakaan vaikuta mitenkään autistiselta näiden tekstien perusteella tai muutenkaan epänormaalilta.
Vierailija kirjoitti:
En tosiaan tiedä.
Olen itse työskennellyt melko paljon erityislasten parissa, mutta hankala on sanoa olenko itse lapsena ollut samanlainen, kun mitään muistikuvia ei ole.
Mykkiä meillä on suvussa ainakin ollut aina ja runsaasti ylisukupolvisia traumoja.
Vuorovaikutusta ei ainakaan isän kanssa koskaan ole juurikaan ollut, mitä nyt aikuisena muutaman kerran humalassa avauduttu kunnolla toisillemme.
Isäni on ainakin hyvin selkeä asperger, isän äiti vaikutti myös jollain tapaa autistiselta.
Kylmiä, onttoja ihmisiä.
Ihan kuin ei olisi ketään kotona, mitään vastakaikua tunteille tai tarpeille ei oikein koskaan saanut.
Mummolla oli jonkin sortin aleksitymia.
Siskoni on myös tunnetaidoiltaan lapsen tasolla, ei ole kovin empaattinen ihmisiä kohtaan ja on myös erittäin kylmä ja rationaalinen ihminen.
Itse olen hyvinkin herkkä ja empaattinen, papereissakin luki että vanhempien mielestä jopa liian kiltti.
Oli myös maininta, että reagoin herkästi muiden tunteisiin ja aistin hyvin mitä muut ajattelevat ja peilaan muiden ajatuksia.
Huonosta itsetunnosta ja masennuksesta oli useita mainintoja.
Aspergeria olen miettinyt, mutta se ei oikein täsmää, koska olen kuitenkin "tunneälykäs" ja sosiaalisesti muutenkin lahjakas.
Koulumenestys on ollut vaihtelevaa.
Alakoulussa olin sellainen vitosen oppilas ja luokan kertaamistsa oli väläytetty useamman kerran noissa kehityskeskusteluissa, melkein vuosittain.
Yläasteella sain kuitenkin useamman stipendin ja kymppejäkin tuli pienellä vaivalla ainakin kielistä ja yhteiskuntaopista.
Matikassa olin erityisopetuksessa yläasteella ja hienomotorisia taitoja vaativissa aineissa minulla oli avustaja mukana tunneilla.
Yläasteen jälkeen jatkoin lukioon, humanistiset aineet sielläkin pienellä vaivalla 8-10, matemaattiset aineet sitten nelosta ja vitosta, lopulta päädyin vaihtamaan koulua kuitenkin ihan muista syistä.
Valmistun nyt amiksesta ja opiskelen hyvin ihmisläheistä alaa, olen kaikissa harjoittelupaikoissa saanut kiitosta oma-aloitteisuudesta ja hyvistä sosiaalisista taidoista.
Koen olevani oikein hyvä ammatissani ja töitäkin on aina löytynyt.
Jostain syystä nämä paperit vaan jäivät nyt vaivaamaan ja ahdistamaan todella paljon.
Tekee olon epämukavaksi ja tuntuu siltä, kuin kadottaisi taas itsensä johonkin ihan toiseen todellisuuteen.
Ap
Sen haluaisin korjata, että ei autistinen tai asperger ole tunnekylmä tai ontto. Tuntee kyllä, mutta ei osaa ilmaista tunteita.
Sosiaalisia taitoja oppii opettelemalla, joillekin se on helpompaa ja toisille vaikeampaa, vaatii enemmän työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jouduin terkkarin kautta aikoinaan yläasteella tutkimuksiin koulupinnauksen takia. En hirveästi käynyt koulua, mutta se meni kuitenkin erittäin hyvin. Uskoisin, että sinulla olisi jo diagnoosi älyllisestä kehitysvammaisuudesta, jos on noinkin mittavasti tutkittu. Aikaisempina vuosikymmeninä oli vielä resursseja tutkia lapsia paremmin, sekin tukee ajatusta siitä, että olet normaaliälyinen ja ongelmat ovat muualla. Minua ei tutkittu noinkaan laajasti, tehtiin äo testi (se kesti useita tunteja kahtena päivänä) ja terapeutti jututti muutaman kerran ja todettiin, että kaikki on ok.
Kannattaa hakeutua lääkäriin, jolloin hän voi katsoa paperit läpi ja arvioida onko nykyisin tarvetta vielä neuropsykologisille tai muille tutkimuksille. Osin diagnoosit ovat muuttuneet, esimerkiksi ADD tunnetaan nykyään paremmin, jos siitä olisi kyse.
Minä olen vasta 19, mutta mitään en muista noista ajoista.
Mummolassa kävin ainakin koulun jälkeen usein ja siellä oli homeongelma, koulussa sitten kiusattiin kun haisin pahalle enkä ollut mikään kovin nättikään.
Kiusaamistilanteita en muista, mutta kiusattu kuitenkin on koko elämän ajan ulkonäöstä ja ilmeisesti siitäkin, että olin niin hiljainen.
Minua kai pidettiin jonain potentiaalisena rikollisena tai jotain, oli hirveä goottityyli ja kaikkea.
Nolottaa katsella kuvia niiltä ajoilta.
Hämäriä muistikuvia on myös siitä, että mummo oli meitä hoitamassa kun äiti oli sairaalassa enkä tiennyt mikä sairaus äidillä on.
Äidin sairaudesta sain tietää vasta joskus teininä, luulin että hänellä oli syöpä ja oli tekemässä kuolemaa.
En muista että olisimme koskaan keskustelleet sen kummemmin sairaudesta.
Vietin paljon aikaa koneella ja katselin aika sairaita videoita ja niistäkin traumatisoiduin niin, että menetin ruokahaluni ja kävin terapiassa pari kertaa pelkästään videoiden takia.
En muista edes mitä katselin, jotain sotajuttuja.
Olin todella yksinäinen, hyvin harvoin tapasin ketään vapaa-ajalla.
Murrosikäkin alkoi todella aikaisin ja oireilin sitäkin voimakkaasti, oma ulkonäkö ahdisti ja hävetti hirveästi ja tunteiden hallinta oli vaikeaa.
Kenellekään ei uskaltanut eikä kehdannut puhua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä trendi tämä on, että analyyttiset, itsereflektioon kykenevät ihmiset, joilla on laaja sanavarasto ja hyvä itseilmaisu ja jotka osaavat oikeinkirjoitussäännöt ja kykenevät käyttämään rönsyileviäkin lauserakenteita hyvin, kuvittelevat olevansa kehitysvammaisia?
Olen törmännyt vastaaviin aloituksiin monta kertaa tällä palstalla viime vuosien aikana. Todella outoa.
Sanojen katoaminen päästä voisi kuulostaa kielelliseltä ongelmalta (sanojen hakeminen muistista, liittyy fonologisiin taitoihin), mistä myös monet oppimisen vaikeudet (huonot arvosanat) voisivat johtua. Kielellinen häiriö tai vastaavasti vaikka lukihäiriö ei ole kehitysvammaisuutta. Tietenkin myös perheen aiheuttama stressi on voinut vaikuttaa ihan kaikkeen.
Järjellä ajateltuna olin kyllä varmasti melko normaali, joskin masentunut ja ehkä tahallaankin alisuoriutuva lapsi.
Voi kun voisi mennä sen pienen ihmisen pään sisään ja katsoa mikä ihme siellä oli vialla.
En ollenkaan osaa edes kuvitella mitä olisin voinut noihin aikoihin ajatella, ainakin huumorintajua ja sarkasmia oli kehuttu kovasti opettajien ja psykologien toimesta.
Olettaisin, että olen jotenkin vitsillä alisuoriutunut ja lyönyt koko homman leikiksi jonkun yksittäisen epäonnistumisen ja v*ttuuntimisen seurauksena.
Olen erittäin dramaattinen ihminen ja myöhemmin todettukin epävakaaksi.
Minulla on kyllä selkeästi oma persoona, mutta siihen on vaikea saada aina otetta ja olen jotenkin hirveän teatraalinen ja todellinen draamakuningatar.
Dissosioin usein enkä aina ole varma olenko edes hengissä vai onko tämä kaikki vain kuvitelmaa.
Minulla on todettu myös migreeni ja epilepsia, päässä tikittää myös aneurysma joka odottaa toimenpiteitä.
Olen melkoinen sekasotku.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minä olen vasta 19, mutta mitään en muista noista ajoista.
Mummolassa kävin ainakin koulun jälkeen usein ja siellä oli homeongelma, koulussa sitten kiusattiin kun haisin pahalle enkä ollut mikään kovin nättikään.
Kiusaamistilanteita en muista, mutta kiusattu kuitenkin on koko elämän ajan ulkonäöstä ja ilmeisesti siitäkin, että olin niin hiljainen.
Minua kai pidettiin jonain potentiaalisena rikollisena tai jotain, oli hirveä goottityyli ja kaikkea.
Nolottaa katsella kuvia niiltä ajoilta.
Hämäriä muistikuvia on myös siitä, että mummo oli meitä hoitamassa kun äiti oli sairaalassa enkä tiennyt mikä sairaus äidillä on.
Äidin sairaudesta sain tietää vasta joskus teininä, luulin että hänellä oli syöpä ja oli tekemässä kuolemaa.
En muista että olisimme koskaan keskustelleet sen kummemmin sairaudesta.
Vietin paljon aikaa koneella ja katselin aika sairaita videoita ja niistäkin traumatisoiduin niin, että menetin ruokahaluni ja kävin terapiassa pari kertaa pelkästään videoiden takia.
En muista edes mitä katselin, jotain sotajuttuja.
Olin todella yksinäinen, hyvin harvoin tapasin ketään vapaa-ajalla.
Murrosikäkin alkoi todella aikaisin ja oireilin sitäkin voimakkaasti, oma ulkonäkö ahdisti ja hävetti hirveästi ja tunteiden hallinta oli vaikeaa.
Kenellekään ei uskaltanut eikä kehdannut puhua.
Ap
Kuulostaa siltä, että pelkästään lapsuudenaikaiset kotiolosi ovat altistaneet voimakkaasti kaikenlaiselle henkiselle oireilulle.
Älytöntä että sinun niskaasi on ikäänkuin sysätty syy siitä että oireilet vaikka syytä on ympäristössä rutkasti. Olisit tarvinnut paljon apua ja ymmärrystä.
Alue: Aihe vapaa
Kehitysvammainen tuskin osaisi niin selkeästi muotoilla ajatuksiaan.
Todennäköisesti sinulla on ollut vaikeita mielenterveysongelmia jo lapsena ja olet oireillut niitä.