Lue keskustelun säännöt.
Muut introvertit, tuntuuko arkielämä teistä näin rasittavalta?
15.05.2022 |
En jaksa ihmisiä yhtään. Sunnuntaisin on lähes aina raskas tunne, että huomenna taas pitää aloittaa uusi viikko ja jaksaa olla töissä ihmisten parissa. En jaksa jauhaa turhanpäiväisyyksiä koko ajan, en jaksa kun joku koko ajan tulee kysymään jotain. Olen aina kokenut ihmisten kanssa olemisen jotenkin rasittavana, etenkin työelämässä. Toisaalta usein en jaksa muuallakaan ympärillä pyöriviä ihmisiä, kuten kaupoissa. Taustalla on myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joka tosin ei nykyään sen kummemmin häiritse elämää.
En vain jaksa ihmisiä, missään.
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tunne. Mä olisin töissä täysin tyytyväinen, jos ei tarttis koko päivän aikana jutella ollenkaan kenenkään kanssa. Toki on sit välillä myös niitä päiviä, että saattaa jaksaa vähän paremmin.
Mä teen vuorotyötä ja kuljen (pyörällä) usein töihin yö- tai aamuyöaikaan ja usein en törmää matkalla kehenkään. Nykyään ärsyttää jopa lähteä iltavuoroon päivällä, kun tiedän että joudun poukkoilemaan matkan ihmisten seassa. Siis tällainenkin alkanut ärsyttää.. Tavallaan luulen myös, että korona-aika on lisännyt tällaisten tilanteiden ahdistavuutta.
Yks ärsyttävä asia on se, kun sopii jotain menoa tai reissua vaikka ystävien kanssa. Sitten matkan lähestyessä ei jaksaiskaan yhtään toteuttaa sitä reissua, pelkkä ajatus rasittaa 🙈
Lisään vielä, että mulle nykyään tuntuu aika raskaalta myös esim. ystävien viesteihin vastaaminen. Mietin joka sanavalinnan ja saatan googlesta tarkistaakin joitain sanoja kirjoittaessa ettei mitään vain mene väärin. Tämän vuoksi mun on toisinaan vaikea tarttua viestiin vastaamiseen, saatan lykätä vastaamista jopa seuraavaan päivään. Olen huomannut että joskus kaverit tästä selvästi loukkaantuu (ehkä ihan syystäkin, ymmärrän kyllä että on varmaan ärsyttävää) ja saattaa itsekin vastata mulle vasta seuraavana päivänä. Mutta itse kun ei itselleen mitään voi, en mä kuitenkaan haluaisi ketään loukata. Ehkä pitäis joskus avoimesti jutella tästä asiasta ystäville niin ymmärtäisivät..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä siellä töitä ollenkaan kun koko ajan joku puhuu vaan niitä näitä?
Vai ärsyynnätkö jo siitä, jos joku edes katsoo suuntaasi?
Onko mielestäsi vika muissa vai itsessäsi?
On myös sellainen ilmaisu kuin epäsosiaalisuus. Kuvaisiko se sinua?
No olihan mielensäpahoitukset, ihan alhaisesti v*ttuilemaan piti alkaa.
-Sivusta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttu tunne. Mä olisin töissä täysin tyytyväinen, jos ei tarttis koko päivän aikana jutella ollenkaan kenenkään kanssa. Toki on sit välillä myös niitä päiviä, että saattaa jaksaa vähän paremmin.
Mä teen vuorotyötä ja kuljen (pyörällä) usein töihin yö- tai aamuyöaikaan ja usein en törmää matkalla kehenkään. Nykyään ärsyttää jopa lähteä iltavuoroon päivällä, kun tiedän että joudun poukkoilemaan matkan ihmisten seassa. Siis tällainenkin alkanut ärsyttää.. Tavallaan luulen myös, että korona-aika on lisännyt tällaisten tilanteiden ahdistavuutta.
Yks ärsyttävä asia on se, kun sopii jotain menoa tai reissua vaikka ystävien kanssa. Sitten matkan lähestyessä ei jaksaiskaan yhtään toteuttaa sitä reissua, pelkkä ajatus rasittaa 🙈
Lisään vielä, että mulle nykyään tuntuu aika raskaalta myös esim. ystävien viesteihin vastaaminen. Mietin joka sanavalinnan ja saatan googlesta tarkistaakin joitain sanoja kirjoittaessa ettei mitään vain mene väärin. Tämän vuoksi mun on toisinaan vaikea tarttua viestiin vastaamiseen, saatan lykätä vastaamista jopa seuraavaan päivään. Olen huomannut että joskus kaverit tästä selvästi loukkaantuu (ehkä ihan syystäkin, ymmärrän kyllä että on varmaan ärsyttävää) ja saattaa itsekin vastata mulle vasta seuraavana päivänä. Mutta itse kun ei itselleen mitään voi, en mä kuitenkaan haluaisi ketään loukata. Ehkä pitäis joskus avoimesti jutella tästä asiasta ystäville niin ymmärtäisivät..
Sama täällä! As-kirjolaisena olen saanut kuulla koko elämäni sanavalintojeni ja sanomisieni olevan outoja ja hassuja, joten aloin suunnittelemaan kaiken mitä sanon tarkkaan etukäteen. Menen ihan lukkoon jos toinen ihminen sanoo jotain yllättävää. Usein minulle ei vaan tule mitään "normaalia" vastattavaa mieleen, joten vastauksen miettiminen kestää ja vie energiaa. Sitä ensimmäistä mieleen tulevaa asiaa ei voi päästää suustaan, vaan pitää purra kieltä ja pohtia mitä tässä tilanteessa pitikään sanoa. Tai kirjoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä siellä töitä ollenkaan kun koko ajan joku puhuu vaan niitä näitä?
Vai ärsyynnätkö jo siitä, jos joku edes katsoo suuntaasi?
Onko mielestäsi vika muissa vai itsessäsi?
On myös sellainen ilmaisu kuin epäsosiaalisuus. Kuvaisiko se sinua?
Meillä töissä onnistuu työnteko ja puhuminen yhtäaikaa. Jos joku vilkaisee, niin ei ärsytä, pidempi tuijotus sitten taas jo ärsyttää. Työyhteisöissä usein myös kummastellaan ihmisiä jotka haluavat olla rauhassa. Sinä olet varmaan sellainen. Ei tajuta, että ne teidän tylsät smalltalkit tappaa meidät tylsyydellään.
Ap
Olen myös introvertti, mutta sosiaalinen sellainen, kunhan saan itse päättää, milloin ja ketä haluan tavat. Suuret kansanjoukot ahdistavat, isohkot kaveriporukatkin ovat usein hankalia. Parhaiten viihdyn, kun juttukavereita on vain muutama, ehkä maks. 3-4. Huomenna esim. tapaan pitkästä aikaa (se koronapirulainen!) entisen työkaverin, jonka kanssa normaaliaikoina kahvittelemme ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa kotikaupunkimme eräässä viihtyisässä kahvilassa.
Ihania keskustelukumppaneita ovat myös serkkuni, pikkuserkkuni ja yksi etäisempi sukulainen. Harvoin olemme kaikki neljä kerralla koolla, mutta viime loppukesällä vietimme hauskan "sukukokouksen" hyvän ruuan ja antoisan seurustelun parissa.
En ole enää työelämässä, mutta kun vielä olin, niin tarvitsin todella viikonlopun yksinäisyyttä rauhoittuakseni, sillä olin ihmisläheisessä ammatissa. Piti olla todella joku tosi erityinen asia, joka sai minut liikkeelle lauantaina tai sunnuntaina, pois lukien syksyiset marjareissut pienellä porukalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä siellä töitä ollenkaan kun koko ajan joku puhuu vaan niitä näitä?
Vai ärsyynnätkö jo siitä, jos joku edes katsoo suuntaasi?
Onko mielestäsi vika muissa vai itsessäsi?
On myös sellainen ilmaisu kuin epäsosiaalisuus. Kuvaisiko se sinua?
Kunnon mielensäpahoittaja siellä.
Meillä töissä ei istuta kukin omassa huoneessaan, vaan huoneessa istuu aina 2-3 henkeä. Työn luonne on myös sellainen, että kyllä siinä pystyy juttelemaan samassa huoneessa istuvien kanssa niitä näitä.
Vika ei ole minussa eikä niissä muissa. Me vain olemme erilaisia ihmisiä ja kaipaamme eri asioita, se on ihan sallittua tietääkseni. En myöskään ole epäsosiaalinen, olen hyvinkin sosiaalinen, MUTTA se vie kaiken energian. Ihmisten kanssa voi siis olla ihan kiva olla tekemisissä, mutta se väsyttää niin ettei sen jälkeen jaksa enää mitään. Tällöin on pakko vaan luoda niitä rajoja, ettei oma elämä vaivu kaaokseen. Etenkin kun on ADHD ja oireilu pahenee väsyneenä; laskut jää hoitamatta, pyykit pesemättä, työelämän ulkopuoliset ihmiset kuten puoliso jää täysin huomiotta On vaan pakko priorisoida se oma elämä ja hyvinvointi työkavereiden sosiaalisten tarpeiden yläpuolelle. He voivat tyydyttää niitä sosiaalisia tarpeitaan muiden kuin minun kanssani, kun kukaan muu taas ei tule minun pyykkejäni pesemään.
Introverttiys ei ole automaattisesti yhtä kuin epäsosiaalisuus. Tämä on tätä tiettyjen minäminä-ekstroverttien hapatusta kun he eivät voi hyväksyä sitä, että he eivät ole työkavereidensa elämän keskipiste. Normaali työkaveri kyllä ymmärtää että persoonia on erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaihda alaa, sä tarvitset jotain itsenäistä työtä.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on muuttunut helpommaksi etätöiden myötä. Aiemmin kun joka päivä piti käydä töissä, olin koko ajan ihan puhki, iltaisin ei jaksanut mitään. Kunnostakin pitäisi pitää huolta, mutta kun ei vaan jaksa. Töissä mua pidetään tosi extroverttinä, ymmärrän kyllä miksi. Mä olen viihtynyt siellä hyvin, ja autan mielelläni muita, ja kehitän työtäni sujuvammaksi. Olen siis aina ollut aktiivinen, iloinen, ja helposti lähestyttävä. Se tulee ihan luonnostaan, mutta vie samalla kaiken energian. Kotiin tullessa kaatuu suunnilleen naamalleen sohvalle eikä jaksa puhua edes puolison kanssa.
Nyt tosiaan etätöiden myötä olen kuitenkin voinut huomattavan paljon paremmin, ja samalla huomannut kuinka väsynyt olen aina aiemmin ollut, ja ettei se ole normaalia. Töiden ulkopuolisen elämän olen rajannut viiteen itselleni merkitykselliseen kontaktiin. Toki kontakteja on enemmän, mutta loput on merkityksettömiä, heidän menettämisensä ei vaikuta elämänlaatuuni mitenkään. Näinpä mitään painetta olla tekemisissä ja jutella ei ole. Vain noiden 5 ihmisen eteen panostan vaikka väsyttäisi. Työporukka on myös muuttunut merkityksettömäksi, työni teen ja hoidan, mutta siinä se. Mitään sosiaalista kontaktia heihin en halua. Toimistolla käydessä menen mieluummin yksin syömään kuin jonkun kanssa.
Tämä olisi voinut olla mun kirjoittama! Paitsi että tuskin mua pidetään tosi extroverttinä. Eiköhän se introverttiys käy ilmi, vaikka kuinka olisi iloinen ja ystävällinen. Ja tosiaan se tulee multakin luonnostaan, että olen sillä tavalla sosiaalinen, että vaikutan helposti lähestyttävältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oi, tämä keskustelu tuo aika paljon lohtua ja myös auttaa ymmärtämään lisää omaa käyttäytymistä.
Koulukiusaamistausta myös, työelämä ja ihmiset uuvuttaneet aina, kunnes! Etätyö. Ihan pelastus ja työpäivän jälkeen on jopa paukkuja tehdä jotakin :p Aiemmin meni aika vaan siihen että palautui seuraavaa työpäivää tai työviikkoa varten (nukkuminen ja vaan oleminen)
Mutta edelleen kyllä ihmiset väsyttävät, tai siis enemmän kai se oma olo ihmisten seurassa. Juteltua tulee pintapuolisesti jne mutta jälkeenpäin on aivan poikki. Palautumisaikaa tarvii ja joskus on tosi ärtynyt/levoton olo.
Tuntuu että pitää olla ne tuntosarvet pystyssä: aistia ja koittaa tulkita fiiliksiä, ilmeitä ja eleitä. Itseltäni tulee kyseltyä jälkeenpäin että miksi kummassa. Jos joku ei hyväksy tai halua minua tällaisena kuin olen niin onko sillä mitään merkitystä mitä hän kenties ajattelee minusta tai siitä miten olen ja toimin?
Vaikeita juttuja, ihmisiä ei liiemmin lähelle ole uskaltanut/halunnut päästää kunnolla. Parisuhteissa olen tosin ollut, mutta jos vastapuolella on vääränlainen ihminen niin itsensä hukkaa nopsaan, alkaa mm miellyttää ja siinähän ei muuta käy kuin että väsyy taas + pieleen on suhteet sitten menneet.
Itseäni helpottaa tosi paljon kun olen sisäistänyt että tällainen olen (oli syy lopulta mikä tahansa) ja alkanut muokkaamaan elämää sellaiseen suuntaan että se tuntuu hyvältä :) paskat siitä mitä muut miettivät...no okei joskus kyllä, mutta pääasiassa.
Joo, rupesin loppuelämän pituiselle toimeentulotuelle juuri eniten ihmisten takia- itse työnteossa ei sinällään ole vikaa. Ja kaikista tökeröimmät ja vihamielisimmät kommentit tälläkin palstalla ovat minulle riittävä näyttö, että olen edelleenkin valinnut oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
haluan eläkkeelle ja mökin rauhalliselta paikalta.
Introverttiys ei tarkoita mitään sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai epäsosiaalisuutta. Ap:llä on ihan omat ongelmansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sua AP. Itse olen ratkaissut asian niin että teen työtä jossa ei nää paljoa ihmisiä, usein on päiviä kun olen 90% ajasta täysin yksin tai yhden (tutun) ihmisen kanssa. Esim. nuorempana asiakaspalvelutyössä uuvuin niin pahasti että vain makasin pimeässä huoneessa työpäivien jälkeen. Olen ihan sosiaalisesti lahjakas ihminen mutta se ihmisvilinä ja jatkuvasti vaihtuvat asiakkaat ovat liikaa. Unelmatyössäni tapaisin 1-2 ihmistä kerrallaan ja työskentelisin osan ajasta täysin yksin omassa rauhassa. Välillä toki jaksaa myös sosiaalisempia tilanteita mutta niitä ei voi olla joka päivä, koska introverttinä tarvitsee aikaa palautumiseen.
Huomaan myös että 30v. lähestyessä jaksan nähdä kavereitakin vähemmän kuin nuorempana, sillä en oikein jaksa sellaista merkityksetöntä small talkia tai siedä enää yhtään ihmisiä joilla on kehnot tai edes keskinkertaiset käytöstavat. Nuorempana olin epävarma ja hengailin ihmisten kanssa välillä vain siksi ettei tarvitsisi olla yksin, mutta nykyään arvostan omaa aikaani ja tilaani hirmu korkealle. Kun vielä löysin sopivan kumppanin, huomasin että myös tarve esim. juhlimiselle ja uusiin ihmisiin tutustumiselle väheni koska saan eniten energiaa yksinolosta ja oman perheen kanssa olemisesta. Elämä on paljon helpompaa ja mukavampaa, kun tiedostaa ja hyväksyy itsessään tällaiset asiat ja alkaa tehdä valintoja sen mukaan. En sovi enää joka viikolle jotain sosiaalisia menoja vain koska niin "kuuluu", otan erittäin harvoin ketään yökylään, järjestän juhlia harkitusti ja harvemmin kuin ennen jne. En sano kaikkeen enää tottumuksesta kyllä jos tiedän, että edellisinä päivinä tapahtuu jotakin kuormittavaa ja tiedän tarvitsevani lepoa. Olen paljon parempaa seuraa silloin, kun olen pitänyt itsestäni tällä tavoin huolta eli paradoksaalisesti olen paljon sosiaalisempi ja jaksavaisempi silloin, kun uskallan olla viikosta tarpeeksi ison aikaa epäsosiaalinen.
Olen myös oppinut paljon rajoista ja siitä, miten paljon uupumiseeni vaikutti rajojen puute ja tuo ylempänä mainittu ympäristön jatkuva tarkkailu. Se vie kamalasti voimia, jos tuntee olevansa jatkuvasti jotenkin "velkaa" muille ja esim. sopii tapaamisia vain siksi että haluaa miellyttää muita. Tällä hetkellä uskallan kieltäytyä tapaamisista ja siirtää niitä jos en oikeasti jaksa nähdä ketään, vaikka toinen saattaa siitä pettyä. Olen sisäistänyt sen, etten ole vastuussa muiden tunteista eikä esim. puhelimeen ole pakko vastata kun se soi millä hetkellä hyvänsä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ketään saisi feidata tai perua menoja lyhyellä varoitusajalla, vaan että fiksumpaa on sanoa jo kysyttäessä suoraan että "nyt olen liian kiireinen/väsynyt mihinkään". Oikeat ystävät ymmärtää kyllä jos sen kertoo rehellisesti.
Olen myös tällainen. Se estää parisuhteen muodostamisen, koska työn ohella ei sosiaalista energiaa ole.
Työstä on tullut liian sosiaalista. Pitää verkostoitua ja vaikuttaa. Ei riitä että tekee.
Miten ne ihmiset jaksavat jotka ovat vielä somessa.
Työpaikoilla on aika paljon monenlaisia "limanuljaskoita" joiden kanssa olen lähinnä olosuhteiden pakosta, kun täytyy se leipänsä ansaita, muuten en heistä piittaa. Toki siellä on joku kiusaaja jota inhoan muita enemmän, mutta melko neutraalisti suhtaudun valta-osaan, he ovat yhdentekeviä en vihaa. Näillä on toki ihmisarvo sekä muut sivistysyhteiskunnan hyväksi katsomat luomat lait, oikeudet, mutta jos näitä varmasti itsellekin hyviä asioita ei olisi kehitetty niin moni pieni napoleoni yms itselleen kummallisia "etuoikeuksi ottaneet "olisi jo leukaluu paketissa ja hampaattomia, ehkä pahempaakin. Täytyy siis nostaa hattua mielessän sille kun taas joku lapsentasolle jäänyt bon-bonaa tulee aukomaan suutaan miten hyvin suomalainen yhteiskunta toimii hillitsevänä voimana.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sua AP. Itse olen ratkaissut asian niin että teen työtä jossa ei nää paljoa ihmisiä, usein on päiviä kun olen 90% ajasta täysin yksin tai yhden (tutun) ihmisen kanssa. Esim. nuorempana asiakaspalvelutyössä uuvuin niin pahasti että vain makasin pimeässä huoneessa työpäivien jälkeen. Olen ihan sosiaalisesti lahjakas ihminen mutta se ihmisvilinä ja jatkuvasti vaihtuvat asiakkaat ovat liikaa. Unelmatyössäni tapaisin 1-2 ihmistä kerrallaan ja työskentelisin osan ajasta täysin yksin omassa rauhassa. Välillä toki jaksaa myös sosiaalisempia tilanteita mutta niitä ei voi olla joka päivä, koska introverttinä tarvitsee aikaa palautumiseen.
Huomaan myös että 30v. lähestyessä jaksan nähdä kavereitakin vähemmän kuin nuorempana, sillä en oikein jaksa sellaista merkityksetöntä small talkia tai siedä enää yhtään ihmisiä joilla on kehnot tai edes keskinkertaiset käytöstavat. Nuorempana olin epävarma ja hengailin ihmisten kanssa välillä vain siksi ettei tarvitsisi olla yksin, mutta nykyään arvostan omaa aikaani ja tilaani hirmu korkealle. Kun vielä löysin sopivan kumppanin, huomasin että myös tarve esim. juhlimiselle ja uusiin ihmisiin tutustumiselle väheni koska saan eniten energiaa yksinolosta ja oman perheen kanssa olemisesta. Elämä on paljon helpompaa ja mukavampaa, kun tiedostaa ja hyväksyy itsessään tällaiset asiat ja alkaa tehdä valintoja sen mukaan. En sovi enää joka viikolle jotain sosiaalisia menoja vain koska niin "kuuluu", otan erittäin harvoin ketään yökylään, järjestän juhlia harkitusti ja harvemmin kuin ennen jne. En sano kaikkeen enää tottumuksesta kyllä jos tiedän, että edellisinä päivinä tapahtuu jotakin kuormittavaa ja tiedän tarvitsevani lepoa. Olen paljon parempaa seuraa silloin, kun olen pitänyt itsestäni tällä tavoin huolta eli paradoksaalisesti olen paljon sosiaalisempi ja jaksavaisempi silloin, kun uskallan olla viikosta tarpeeksi ison aikaa epäsosiaalinen.
Olen myös oppinut paljon rajoista ja siitä, miten paljon uupumiseeni vaikutti rajojen puute ja tuo ylempänä mainittu ympäristön jatkuva tarkkailu. Se vie kamalasti voimia, jos tuntee olevansa jatkuvasti jotenkin "velkaa" muille ja esim. sopii tapaamisia vain siksi että haluaa miellyttää muita. Tällä hetkellä uskallan kieltäytyä tapaamisista ja siirtää niitä jos en oikeasti jaksa nähdä ketään, vaikka toinen saattaa siitä pettyä. Olen sisäistänyt sen, etten ole vastuussa muiden tunteista eikä esim. puhelimeen ole pakko vastata kun se soi millä hetkellä hyvänsä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ketään saisi feidata tai perua menoja lyhyellä varoitusajalla, vaan että fiksumpaa on sanoa jo kysyttäessä suoraan että "nyt olen liian kiireinen/väsynyt mihinkään". Oikeat ystävät ymmärtää kyllä jos sen kertoo rehellisesti.
Saanko kysyä mitä työtä teet? Itse olen sosiaalialalla ja mitä enemmän tulee ikää sitä kuormittavammaksi käy. Mietin mitä kaltaiselleni introvertille sopivampia töitä voisi löytyä.
Ambivertti
Ambivertiksi kutsutaan ihmistä, jolla on selvästi sekä introvertin että ekstrovertin käyttäytymispiirteitä. Usein he eivät itsekään osaa sanoa, kumpaan leiriin kuuluvat.
Ei haittaa jos alkaa rasittamaan, voi vaihtaa Ekstrovertiksi.
Vierailija kirjoitti:
Joo, rupesin loppuelämän pituiselle toimeentulotuelle juuri eniten ihmisten takia- itse työnteossa ei sinällään ole vikaa. Ja kaikista tökeröimmät ja vihamielisimmät kommentit tälläkin palstalla ovat minulle riittävä näyttö, että olen edelleenkin valinnut oikein.
Upea juttu, ymmärrän täysin. Tosin taitaa olla 20-40% toimeentulotuen leikkaukset riesana...?
En ole työelämässä ja silti välillä uuvuttaa. Asun kahden teinin kanssa, joilla molemmilla on as- piirteitä ja varmasti mullakin. Toinen lapsi viihtyy itsekseen huomattavan paljon, mutta toinen vaatii läsnäoloa paljon, siis todella paljon ikäisekseen. Yritän tässä viritellä suhdetta ja niin ihanaa kuin se onkin, niin välillä rasittaa sekin. Onneksi miesystävä on introvertti myös, eikä tarvitse jatkuvasti seuraa tai seuranpitoa. Saatetaan istua sohvalla vierekkäin tuojottamassa tyhjyyteen puhumatta mitään. Iäkäs isäni käy välillä höpisemässä tuntikausia iankaikkisen vanhoista jutuista ja hän rakastaa omaa ääntään. Kavereihinkin pitäisi jaksaa pitää yhteyttä. Joskus olen ihan poikki, jos olen joutunut olemaan sosiaalinen liian pitkään.