Muut introvertit, tuntuuko arkielämä teistä näin rasittavalta?

Minä ainakin väsyn ihmisistä, hälinästä ja ärsykkeistä ja jo pelkkä ajatuskin kuormittaa.

Itselläni on koulukiusaamistaustaa ja osin senkin vuoksi kaikki aistini tekevät ikään kuin ylitöitä, kun pitää tarkkailla ja tulkita toisten sanomisia ja eleitä.

Ihan samaa itselläni. Nykyään olen töissä paikassa jossa ei ole paljon jengiä joten jaksan sitten muuten tavata ihmisiä enemmän kuin aiemmin. Ennen työpaikan ihmiset riittivät sosiaaliseksi elämäksi.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin väsyn ihmisistä, hälinästä ja ärsykkeistä ja jo pelkkä ajatuskin kuormittaa.

Itselläni on koulukiusaamistaustaa ja osin senkin vuoksi kaikki aistini tekevät ikään kuin ylitöitä, kun pitää tarkkailla ja tulkita toisten sanomisia ja eleitä.

Tämä tarkkailu on juuri se miksi muiden seurassa uupuu. Olen huomannut tämän myös omalla kohdallani.

Kyllä. Juuri puhuttiin töissä kaverin kanssa, että työ uuvuttaa nimenomaan kun koko ajan pitää olla sosiaalinen. Jos joku ei tunge työhuoneeseen (onneksi ei ole avokonttori) niin sitten pitää olla puhelimessa. Illalla on ihan puhki ja viikonloppuna mulla on kaikki viestimet kiinni että saan olla ilman ihmisiä.

Ja siis nimenomaan kun koko ajan ollaan kyttäämässä ja vaatimassa. Suurin osa kontakteista olisi hoidettavissa sähköpostilla ja se kuormittaisi vähemmän.

Todella ihmisläheistä työtä tehdessäni tuntui siltä, etten työpäivien jälkeen halunnut nähdä enkä kuulla yhdestäkään ihmisestä. Viikonloppuisin jotenkuten jaksoin nähdä kavereita, mutta sekin alkoi tuntua enemmän velvollisuudelta, johon piti itsensä pakottaa. Siksi olenkin sittemmin valinnut itsenäisempiä töitä, jotta sosiaaliset energiat säästyy vapaa-ajalle.

Ei liity introverttiyteen, mutta mullakin on lisäksi traumatausta, josta seurannut varuillaan olo vie myös jatkuvasti energiaa. Tätä puolta olen hoidattanut terapiassa.

Tuttu tunne. Mä olisin töissä täysin tyytyväinen, jos ei tarttis koko päivän aikana jutella ollenkaan kenenkään kanssa. Toki on sit välillä myös niitä päiviä, että saattaa jaksaa vähän paremmin.

Mä teen vuorotyötä ja kuljen (pyörällä) usein töihin yö- tai aamuyöaikaan ja usein en törmää matkalla kehenkään. Nykyään ärsyttää jopa lähteä iltavuoroon päivällä, kun tiedän että joudun poukkoilemaan matkan ihmisten seassa. Siis tällainenkin alkanut ärsyttää.. Tavallaan luulen myös, että korona-aika on lisännyt tällaisten tilanteiden ahdistavuutta.

Yks ärsyttävä asia on se, kun sopii jotain menoa tai reissua vaikka ystävien kanssa. Sitten matkan lähestyessä ei jaksaiskaan yhtään toteuttaa sitä reissua, pelkkä ajatus rasittaa 🙈

Jep, kuulostaa tutulta. Kaikki sosiaalinen energia kuluu töissä. Alkuviikosta joskus ajattelen, että viikonloppuna voisin käydä baarissa ihmisten ilmoilla, mutta perjantaina ajattelen etten todellakaan halua mitään ylimääräistä ihmiskontaktia viikonloppuna.

Toisaalta on helppoa, että töissä tulee sosiaalisuutta koska en ole uuteen kaupunkiin muuttamisen jälkeen juurikaan löytänyt paikallisia tuttuja. Toisaalta sosiaalisen energian kuluminen työpaikalla vaikeuttaa sosiaalisten kontaktien löytämistä vapaa-ajalla.

Itseäni ärsyttää usein jopa se, että lenkillä käydessä vastaan tulee paljon ihmisiä. 😅 Olen aina miettinyt tuntuuko kenestäkään muusta samalta. Itselläni myös kiusaamistaustaa joka ilmeisesti vaikuttaa yhä edelleen; usein koen että pitää olla tietynlainen ilme (iloinen) tai olemus, ettei kukaan vaan kiinnitä huomiota, että "mikä tuota vaivaa/miksi tuo on ton näköinen." Olen siis perusilmeeltäni melko vakavan näköinen. Jatkuva varuillaan olo ja tunne muiden tarkkailusta suoraan sanottuna v*ituttaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne. Mä olisin töissä täysin tyytyväinen, jos ei tarttis koko päivän aikana jutella ollenkaan kenenkään kanssa. Toki on sit välillä myös niitä päiviä, että saattaa jaksaa vähän paremmin.

Mä teen vuorotyötä ja kuljen (pyörällä) usein töihin yö- tai aamuyöaikaan ja usein en törmää matkalla kehenkään. Nykyään ärsyttää jopa lähteä iltavuoroon päivällä, kun tiedän että joudun poukkoilemaan matkan ihmisten seassa. Siis tällainenkin alkanut ärsyttää.. Tavallaan luulen myös, että korona-aika on lisännyt tällaisten tilanteiden ahdistavuutta.

Yks ärsyttävä asia on se, kun sopii jotain menoa tai reissua vaikka ystävien kanssa. Sitten matkan lähestyessä ei jaksaiskaan yhtään toteuttaa sitä reissua, pelkkä ajatus rasittaa 🙈

Lisään vielä, että mulle nykyään tuntuu aika raskaalta myös esim. ystävien viesteihin vastaaminen. Mietin joka sanavalinnan ja saatan googlesta tarkistaakin joitain sanoja kirjoittaessa ettei mitään vain mene väärin. Tämän vuoksi mun on toisinaan vaikea tarttua viestiin vastaamiseen, saatan lykätä vastaamista jopa seuraavaan päivään. Olen huomannut että joskus kaverit tästä selvästi loukkaantuu (ehkä ihan syystäkin, ymmärrän kyllä että on varmaan ärsyttävää) ja saattaa itsekin vastata mulle vasta seuraavana päivänä. Mutta itse kun ei itselleen mitään voi, en mä kuitenkaan haluaisi ketään loukata. Ehkä pitäis joskus avoimesti jutella tästä asiasta ystäville niin ymmärtäisivät..

Kyllä, nautin etätöistä. Lisäksi on ihmisten kanssa muutenkin ongelmaa ADD:n takia. 

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ärsyttää usein jopa se, että lenkillä käydessä vastaan tulee paljon ihmisiä. 😅 Olen aina miettinyt tuntuuko kenestäkään muusta samalta. Itselläni myös kiusaamistaustaa joka ilmeisesti vaikuttaa yhä edelleen; usein koen että pitää olla tietynlainen ilme (iloinen) tai olemus, ettei kukaan vaan kiinnitä huomiota, että "mikä tuota vaivaa/miksi tuo on ton näköinen." Olen siis perusilmeeltäni melko vakavan näköinen. Jatkuva varuillaan olo ja tunne muiden tarkkailusta suoraan sanottuna v*ituttaa.

Ap

Minuakin ärsyttää jos ulkoillessa on paljon muitakin liikkeellä. Pari satunnaista vastaantulijaa ei haittaa, mutta kaipaan rauhaa olla pois muiden katseiden alta. Minulla on myös koulukiusaamistaustaa ja kokemusta siitä että olen väärännäköinen. Jos joku yrittää väittää että ketään ei kiinnosta muut ihmiset ja siksi on turha ahdistua siitä että muut tuijottaisivat ulkona liikkuessa, hän ei selvästi ole koskaan ollut kenenkään silmätikkuna.

Itse olen luopunut parisuhdeajatuksistakin tuon ominaisuuden takia. Ajatus siitä, että olisi joku, joka on vailla koko ajan jotain ja kuitenkin loukkaantuisi tästä tilan tarpeestani riittää karkottamaan toiveet lähemmästä ihmissuhteesta. Kun punnitsee omaa jaksamista niin tämä yksinolo voittaa aina. Työssä saan onneksi olla etänä ja se on selvästi parantanut hyvinvointiani, kun ei tarvitse kulkea julkisilla ja puhua livenä kenenkään kanssa. Kavereita minulla ei ole. Joskus harvakseltaan olen sukulaisten kanssa tekemisissä.

Elämä on muuttunut helpommaksi etätöiden myötä. Aiemmin kun joka päivä piti käydä töissä, olin koko ajan ihan puhki, iltaisin ei jaksanut mitään. Kunnostakin pitäisi pitää huolta, mutta kun ei vaan jaksa. Töissä mua pidetään tosi extroverttinä, ymmärrän kyllä miksi. Mä olen viihtynyt siellä hyvin, ja autan mielelläni muita, ja kehitän työtäni sujuvammaksi. Olen siis aina ollut aktiivinen, iloinen, ja helposti lähestyttävä. Se tulee ihan luonnostaan, mutta vie samalla kaiken energian. Kotiin tullessa kaatuu suunnilleen naamalleen sohvalle eikä jaksa puhua edes puolison kanssa.

Nyt tosiaan etätöiden myötä olen kuitenkin voinut huomattavan paljon paremmin, ja samalla huomannut kuinka väsynyt olen aina aiemmin ollut, ja ettei se ole normaalia. Töiden ulkopuolisen elämän olen rajannut viiteen itselleni merkitykselliseen kontaktiin. Toki kontakteja on enemmän, mutta loput on merkityksettömiä, heidän menettämisensä ei vaikuta elämänlaatuuni mitenkään. Näinpä mitään painetta olla tekemisissä ja jutella ei ole. Vain noiden 5 ihmisen eteen panostan vaikka väsyttäisi. Työporukka on myös muuttunut merkityksettömäksi, työni teen ja hoidan, mutta siinä se. Mitään sosiaalista kontaktia heihin en halua. Toimistolla käydessä menen mieluummin yksin syömään kuin jonkun kanssa.

Kyllä!!!

Vierailija kirjoitti:

Itse olen luopunut parisuhdeajatuksistakin tuon ominaisuuden takia. Ajatus siitä, että olisi joku, joka on vailla koko ajan jotain ja kuitenkin loukkaantuisi tästä tilan tarpeestani riittää karkottamaan toiveet lähemmästä ihmissuhteesta. Kun punnitsee omaa jaksamista niin tämä yksinolo voittaa aina. Työssä saan onneksi olla etänä ja se on selvästi parantanut hyvinvointiani, kun ei tarvitse kulkea julkisilla ja puhua livenä kenenkään kanssa. Kavereita minulla ei ole. Joskus harvakseltaan olen sukulaisten kanssa tekemisissä.

Tässä pitää vaan löytää se ihminen, joka ei ole riippuvainen susta. Minä olen naimisissa miehen kanssa joka antaa mulle just niin paljon omaa tilaa ja aikaa kuin tarvin. Vaikka asutaan yhdessä, se onnistuu silti. Saatetaan olla samassa huoneessa ja molemmat tekee omiaan, tunteja menee ihan satunnaisia sanoja vaihtaen. Miehellä myös harrastuksia sun muuta, joiden puitteissa on usein pois kotoa, samoin työmatkoja välillä. Hän on hyvin extrovertti ja minä introvertti, mutta ollaan löydetty se tasapaino miten molemmat pysyvät tyytyväisinä tässä suhteessa. Toisaalta samanlaisen kotihiiren kanssa tämä ei välttämättä sujuisikaan, vaan edellytys on juuri se, että toisella on kaikkea muuta puuhaa ja ihmisiä mihin ei minua tarvita.

Daniel Plainview: "I hate most people...There are times when I look at people and I see nothing worth liking."

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, nautin etätöistä. Lisäksi on ihmisten kanssa muutenkin ongelmaa ADD:n takia. 

Ai vitsi, täällä kanssa. Myös tutustuttuani erääseen erittäin introverttiin aspergeriin, olen huomannut kuinka hämmentävän samanlaisia olemme. En siis ole itse mitään kirjon diagnoosia saanut (ADHD kylläkin), mutta sanoisin että hyvin voimakkaasti samoja piirteitä löytyy. Sosiaalisuus on senkin takia hankalaa, tuntuu että aina jokin mussa ärsyttää, etten ihan osaa olla oikeanlainen, esimerkiksi töissä.

Tuon assin kanssa on käsittämättömän helppoa olla ystävä, molemmilla sama tapa kuikuilla kelloa kun alkaa väsyttää sosiaalisuus. Toinen taas tunnistaa käytöksen heti, ja tapaaminen päätetään siihen hyvässä yhteisymmärryksessä. Toisen epäsosiaalinen käytös ei loukkaa koska itsellekin se on se luontainen tapa toimia. Eikä kumpikaan loukkaannu siitä jos toisella ei ole energiaa olla tekemisissä vaikka kolmeen kuukauteen. Tuo mies tuntuu olevan toinen puolikas minusta. Samaan aikaan aivan mahdoton ajatus parisuhteesta, ennemmin ollaan sisaruksia, kaksoset..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin väsyn ihmisistä, hälinästä ja ärsykkeistä ja jo pelkkä ajatuskin kuormittaa.

Itselläni on koulukiusaamistaustaa ja osin senkin vuoksi kaikki aistini tekevät ikään kuin ylitöitä, kun pitää tarkkailla ja tulkita toisten sanomisia ja eleitä.

Tämä tarkkailu on juuri se miksi muiden seurassa uupuu. Olen huomannut tämän myös omalla kohdallani.

Minulla myös koulukiusaamistaustaa. Töissä olen hiljalleen oppinut luottamaan, mutta nyt tuli taas rankasti puukkoa selkään. Käytännössä tämä saattaa olla helpotus, kun enää ei tarvitse tulkita toisten sanomisia ja eleitä ja yrittää sopeutua. Kaiken kontaktin voi pitää VAIN työasioissa, ei tarvitse enää edes yrittää kuulua porukkaan. Harmi vaan etten tiedä tarkkaan ketkä ne selkään puukottajat ovat, vaikka hyvä arvaus on. Varmuuden puutteen takia joutuu katkaisemaan sosiaaliset välit kaikkiin työkavereihin.

Onko teillä siellä töitä ollenkaan kun koko ajan joku puhuu vaan niitä näitä?

Vai ärsyynnätkö jo siitä, jos joku edes katsoo suuntaasi?

Onko mielestäsi vika muissa vai itsessäsi?

On myös sellainen ilmaisu kuin epäsosiaalisuus. Kuvaisiko se sinua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne. Mä olisin töissä täysin tyytyväinen, jos ei tarttis koko päivän aikana jutella ollenkaan kenenkään kanssa. Toki on sit välillä myös niitä päiviä, että saattaa jaksaa vähän paremmin.

Mä teen vuorotyötä ja kuljen (pyörällä) usein töihin yö- tai aamuyöaikaan ja usein en törmää matkalla kehenkään. Nykyään ärsyttää jopa lähteä iltavuoroon päivällä, kun tiedän että joudun poukkoilemaan matkan ihmisten seassa. Siis tällainenkin alkanut ärsyttää.. Tavallaan luulen myös, että korona-aika on lisännyt tällaisten tilanteiden ahdistavuutta.

Yks ärsyttävä asia on se, kun sopii jotain menoa tai reissua vaikka ystävien kanssa. Sitten matkan lähestyessä ei jaksaiskaan yhtään toteuttaa sitä reissua, pelkkä ajatus rasittaa 🙈

Lisään vielä, että mulle nykyään tuntuu aika raskaalta myös esim. ystävien viesteihin vastaaminen. Mietin joka sanavalinnan ja saatan googlesta tarkistaakin joitain sanoja kirjoittaessa ettei mitään vain mene väärin. Tämän vuoksi mun on toisinaan vaikea tarttua viestiin vastaamiseen, saatan lykätä vastaamista jopa seuraavaan päivään. Olen huomannut että joskus kaverit tästä selvästi loukkaantuu (ehkä ihan syystäkin, ymmärrän kyllä että on varmaan ärsyttävää) ja saattaa itsekin vastata mulle vasta seuraavana päivänä. Mutta itse kun ei itselleen mitään voi, en mä kuitenkaan haluaisi ketään loukata. Ehkä pitäis joskus avoimesti jutella tästä asiasta ystäville niin ymmärtäisivät..

Mä tein samaa. Ei ne kaverit ymmärtäneet. Aloin siis tehdä tätä siksi, että mua aina pilkattiin kun sanoin jotain. Sitten sanoin että punnitsen vastaukset etteivät aina nauraisi mulle, niin nauroivat siitäkin. Nykyisin välttelen kanssakäymistä yhtään kenenkään kanssa.