Lue keskustelun säännöt.
Jatkuvat pettymykset parisuhteessa, miten eteenpäin?
14.05.2022 |
Onko täällä ketään kellä olisi ollut samanlaista? Meillä on kolme lasta, mies on 8-16 töissä ja minä osa-aikaisena siellä sun täällä.
Tilanne on se, että emme tee yhdessä juuri mitään. Joskus jos olen vapaalla, saatetaan käydä pikalounaalla kahdestaan, ja muutaman kerran ollaan käyty jossain kodin lähellä koiran kanssa kävelyllä (kuopus on eskarissa ja harjoittelee vasta yksinoloa).
Viime kesälle olin pyytänyt viikonlopuksi koiralle hoitajan ja lapsille myös, ja olisin halunnut miehen kanssa mennä asuntomessuille. Mies ei sitten halunnut lähteä, koska talon rakennus oli alkamassa.
Miehen 40-vuotiaslahjaksi hommasin lentoliput, ja siis yhdessä katsottiin ajankohta. Talon rakentamisen aikana meillä on mennyt sukset ristiin useamman kerran. Miehelle sitten tuli työmatka samaan aikaan kuin meidän yhteinen reissu olisi ollut. Lentolippujen siirto olisi maksanut saman verran kuin uudet liput, joten ne vaan jäi käyttämättä. Mies ymmärtää, että minua harmittaa, mutta ei tee elettäkään minkään asian suhteen että meillä olisi joku uusi juttu mitä odottaa.
Illat kuluu taloa laittaessa (asutaan täällä jo), tai mies on sohvalla telkkaria tai puhelinta katsoen. Kun tulee nukkumaan, ja sanon että kaipasin hänen seuraansa, mies tiuskii että "mähän oon nyt tässä".
Minä koen olevani turha ja näkymätön. Jo vuoden olen hoitanut kodin ja lapset, ollut toki väsynyt ja muuta. Mies vain elää omaa elämäänsä, eikä suostu ainakaan myöntämään että olisi itse väsynyt arjessaan. Hänen elämänsä on kuulemma mukavaa näinkin, ja minä odotan liikoja. Kuulemma kukaan muu nainen ei ole tällainen kuin minä 😞
Kommentit (31)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei selvästikään ymmärrä mitä vaadit häneltä. Eli kohtaanto ongelma. Ehkä miehellä ei ole mallia läheisyydestä parisuhteessa, vaan kokee että kunhan tässä vierekkäin eletään ja hän suorittaa talonrakennuksen niin homma on ok ja hän saa olla rauhassa. Nainen kaipaa läheisyyttä henkisellä tasolla ja yhteisyyden kokemusta. En osaa antaa vinkkejä ratkaisuun. Itse alkaisin vaan kommunikoimaan miehen kanssa enenmmn ilman, että vaadin tai pyydän tai syyllistän häntä mistään. Ihan vaan menisin kainaloon sohvalle ja pussaisin/halaisin arjessa yhtäkkiä, juttelisin niitä näitä. Yrittäisin silleen lähentyä vaivihkaa. En tiedä auttaako.
Niin, ei saa vaatia puolisolta yhtään mitään, koska hänellä on liikaa velvollisuuksia. Mutta kuka käski ottaa niin paljon tehtäviä? Onko sellaisella ihmisellä yhtään tilaa ja energiaa parisuhteelle? Miksi sitten on parisuhteessa?
Vierailija kirjoitti:
Niin, ei saa vaatia puolisolta yhtään mitään, koska hänellä on liikaa velvollisuuksia. Mutta kuka käski ottaa niin paljon tehtäviä? Onko sellaisella ihmisellä yhtään tilaa ja energiaa parisuhteelle? Miksi sitten on parisuhteessa?
Niin, miehen rajojen asettamisen puute on vaimon syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etkö osaa matkustaa yksin?
Tulisin hulluksi jos yrittäisin rakentaa taloa ja joku vielä aikatauluttaa jotain ekstraa parisuhdeaikaa siihen.
Jos talo on tärkeämpi kuin parisuhde, niin mikä siinä. Toki jos talo ei ole perheelle vaan itselleen pelkästään, niin todellakin AP:n tulisi alkaa elämään omaa elämää. Musta vaan kuulostaa, että AP nimenomaan haluaisi pitää sen perheen uuden oman elämän sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha ketju ja ikuinen aihe, ikiaikainen ongelma jota kai kukaan ei ole onnistunut ratkaisemaan.
Nainen haluaa pitkässä parisuhteessa enemmän läheisyyttä, emotionaalista yhteenkuuluvuutta, hellittelyä, yhteistä aikaa, yhdessä tekemistä jne. Mies tekee omia juttujaan, keskityy itseensä / itseensä liittyviin asioihin tai on kavereittensa kanssa. Daami pitää olla, mutta häneen ei panosteta enää kun se on kerran saatu, läheisyys ja eteenkin kun toinen sitä pyytää, tuntuu lähinnä ahdistavalta.
Olen ollut samassa tilanteessa (jo nuorena avoparina jolloin oletusarvollisesti toisistaan pitävän parin kuuluisi olla liimautuneena toisiinsa, hellitellä ja harrastaa fyysistä kanssakäymistä jollain tasolla lähes päivittäin tai useampaan kertaan viikossa).
Nyt jo reippaasti keski-ikään tultuani olen usein ihmetellyt mihin miehiltä häviää halu olla oman kumppanin lähellä, pitää toista hyvänä, lohduttaa tai vaan edes itsekkäästi olla fyysisessä kontaktissa jolloin itsekin nauttii, mutta samalla antaa toiselle läheisyyttä. Mikä siinä on niin vaikeaa? Itse ajattelisin niin, että vaikka olisin väsynyt ja stressaantunut niin mikä olisi parempaa rentoutumista kun oman rakkaan läheisyys, ihan vaan illalla sohvalla vierekkäin lojuminen ja toisen lähellä pitäminen. Sehän edesauttaa omaa hyvinvointia.
Mutta koska miehet ovat ihan tutkitustikin kai naisia itsekeskeisempiä, he keskittyvät itseensä ja eteenkin stressitilassa /väsyneenä vain yhteen asiaan kerrallaan. Eli kun on joku projekti se hoidetaan endin ja vasta ehkä sen jälkeen voi taas keskittyä omaan kumppaniin...tai sitten tulee toinen projekti. Kaikkihan me olemme kuulleet sanonnan että miehet pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan.
Minut jätti aikoinaan, silloin n 40v mies, 1/2 v seurustelun jälkeen kun sai uuden työpaikan, sanoi että keskittyy nyt siihen.... naurahdin ja totesin, että niin, vain mies voi olla niin yksinkertainen ettei pysty seurustelemaan tai ylläpitämään parisuhdetta samaan aikaan kun aloittaa uuden työn. Tuo syy ei toki ollut ainut, en minäkään häntä olisi lopuniäkseni halunnut, liian rikkinäinen ja sovinistinen tyyppi, mutta tuo selitys oli kuvaava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tunteen - jatkuvat pettymykset parisuhteessa.
En ole koko elämäni aikana keksinyt miten voisi olla parisuhteessa siten ettei toiselta odota mitään? Ymmärrän sen ettei toinen voi tietää mitä kumppani odottaa jos sitä ei kerrota ja että on turhaa ja itsensä rikkomista odottaa jotain saippuasarjojen glamouria, upeaa mahtavaa, sitä että mies keskittyisi minuun ja/tai perheesern joka hetki jne...
Onhan se hitsin turhauttavaa ja "sydäntä syövää" huomata, että mies jota rakastaa (ja tuo sama mies sanoo rakastavansa minua) elää kuitenkin ihan omaa elämäänsä, tekee vain omia juttujaan, viettää aikaa omien kavereiden kanssa mielummin, eikä kuule eikä näe sitä mitä minä kaipaan. Ja vaikka kuulisi/näkisi, ei siitä huolimatta muuta toimintaansa eikä vastaa ollenkaan tarpeisiini. Se on emotionaalisesti musertavaa. Tiedän.
Lopeta tuo säälillä voimaantuminen ja elä elämääsi!