Jouduin lopettamaan mindfulnessin ekaan luentoon

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että uskovalle Jumalan varjelus on niin ihana asia, todellista rakkautta. Esim. se varoittava paha olo, kun on vähällä sekaantua vääriin asioihin. Raamattu varoittaa vakavasti niistä tuskista, joihin varsinkin uskova ihminen joutuu, jos sekaantuu pimeyteen. Esim. Raamatussa kuningas Saul tuli hulluksi käännyttyään tietäjä- ja vainajahenkien puoleen. Tunnen valitettavasti itsekin tällaisia ihmisiä, jotka ovat leikkineet pimeyden kanssa ja ovat menettäneet mielenterveytensä. On niin paljon hyviltä ja kauniilta näyttäviä henkisiä ilmiöitä, jotka avaavatkin portin pimeyteen. Ihmiset menevät näihin mukaan tietämättään, eivätkä saa enää porttia kiinni.

Kaikki eivät tule hulluiksi, kuten Saul, mutta se ei tee asiasta sen parempaa. Sieltä pimeyden puolelta ei pääse pois ilman Jumalan apua. Erityisesti uskoville nämä ovat vaarallisia asioita. Täytyy olla tarkkana mihin asioihin lähtee mukaan.

Miksi erityisesti uskoville? Eikö heillä juuri ole Jumala apuna ja suojelemassa ja niillä ei ole, jotka eivät usko?

Vierailija kirjoitti:

Kuvasin sitä vieraiden tunnetta jotenkin näin. Uskovana olen paljon mielessäni yhteydessä Jeesukseen, eli rukoilen mielessäni, pohdin ja kerron hänelle asioita. Näissä mindfullness- tai vastaavissa harjoituksissa on tunne, etten puhu mielessäni Jeesukselle, vaan että yrittäisin jotakin muuta yhteydentasoa itseni kanssa tai jotakin. Yhteydessä Jeesukseen on kaikki mitä tarvitsen ja mikä tyydyttää sisimpäni. Tuntuu vaikealta selittää tätä ja lopputulos voi olla ontuva.

Raamatussa sanotaan siihen tyyliin, että Jeesuksen omat, eli hänen lampaansa kuulevat hänen äänensä ja seuraavat häntä mielellään. En vain tunne tätä samaa yhteyttä joissakin henkisissä harjoituksissa, en ns. kuule Jeesuksen ääntä. Tätä voi olla ei-uskovan mahdoton ymmärtää.

Se puhekin "Olkoon niin, että olet onnellinen, olkoon niin, että olet turvassa ja suojassa", kuten joku edellä kirjoitti, tuntuu vieraalta, vaikka siinä on kauniita asioita. Jeesus näyttää ihmiselle totuuden ihmisestä itsestään, hän ei koskaan tuudita ihmistä väärään rauhaan.

Uskon, että siinä mindfullnessin buddhalaisessa taustassa on jotakin sovittamatonta, miksen pysty olemaan mukana tuollaisessa. Toisaalta ADHD:sta kertoneen kokemus tuntui järkevältä ja siltä (toivon näin), ettei siihen liity mitään mystistä henkistä ulottuvuutta, vaan vain arjen toimintoja häiritsevien impulssien hallintaa.

Musta taas ei-uskovana tuntuu tosi vieraalta ajatukselta, että yhteys itseen ei olisi tavoiteltava asia, vaan yhteys Jeesukseen, joka kuitenkin on joku ns. "ulkopuolinen", olisi ainoa mitä riittää. Minusta yhteys itseen on erittäin tärkeä mitä tulee hyvään mielenterveyteen, eivätkä kristitytkään ole mitenkään immuuneja mielenterveyden häiriöille, joten ajattelisin, ettei se Jeesuskaan pelkästään riitä. Mutta mulle uskonto ja erityisesti kristinusko tuntuu yleisesti todella vieraalta, en osaa samaistua yhtään kristittyyn mielenmaisemaan, joten voi hyvin olla kuten sanoit, ettei ei-uskovana vaan saa täysin kiinni tuosta ajatuksesta.

Mulle tuli myös mieleen, että ehkä sinun tapauksessasi jo se, että itse tiedostat mindfulnessin buddhalaiset juuret, voi olla asia mikä lisää tuota vaikeuden tunnetta. Siis omat (alitajuisetkin) ennakkoasenteet olisi siellä taustalla, että tämä on nyt sitä väärää henkisyyttä, ja kenties mindfullness ei tuntuisikaan huonolta, jos se olisi vain jonkun tieteilijän keksimä konsepti ilman mitään uskonnollista taustaa. Itse kyllä näen myös sinun tapaasi mindfullnessin/meditaation perustaltaan henkisenä juttuna, vaikka tätä puolta on koitettu siitä riisua, joten sinänsä kyllä ymmärrän, että kristittynä se ei tunnu omalta. Ja samaan aikaan tuntuu hassulta, että tietoinen läsnäolo olisi jotain "henkistä" kun näen sen myös tärkeänä selviytymistaitona etenkin sukupolvelle, joka kasvaa kulttuurissa, jossa some ja internet rapauttaa keskittymiskykyä ja ajattelua. Meditaation on todettu myös lisäävän empatiaa, joten monellakin tapaa näen sen tärkeänä asiana.

Miten kristittynä suhtautuisit, jos esimerkiksi kouluissa opeteltaisiin mindfullness-taitoja? Tämähän on idea mitä aina välillä näkee heiteltävän, ei taida kuitenkaan vielä Suomessa ainakaan olla tällaista. Niin paljon on keskittymisvaikeuksia ja muita, joihin tällaisesta voisi olla hyötyä, mutta kokisitko tämän loukkauksena omaa/perheesi uskoa kohtaan tai antaisitko esimerkiksi oman lapsesi osallistua tällaiseen toimintaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvasin sitä vieraiden tunnetta jotenkin näin. Uskovana olen paljon mielessäni yhteydessä Jeesukseen, eli rukoilen mielessäni, pohdin ja kerron hänelle asioita. Näissä mindfullness- tai vastaavissa harjoituksissa on tunne, etten puhu mielessäni Jeesukselle, vaan että yrittäisin jotakin muuta yhteydentasoa itseni kanssa tai jotakin. Yhteydessä Jeesukseen on kaikki mitä tarvitsen ja mikä tyydyttää sisimpäni. Tuntuu vaikealta selittää tätä ja lopputulos voi olla ontuva.

Raamatussa sanotaan siihen tyyliin, että Jeesuksen omat, eli hänen lampaansa kuulevat hänen äänensä ja seuraavat häntä mielellään. En vain tunne tätä samaa yhteyttä joissakin henkisissä harjoituksissa, en ns. kuule Jeesuksen ääntä. Tätä voi olla ei-uskovan mahdoton ymmärtää.

Se puhekin "Olkoon niin, että olet onnellinen, olkoon niin, että olet turvassa ja suojassa", kuten joku edellä kirjoitti, tuntuu vieraalta, vaikka siinä on kauniita asioita. Jeesus näyttää ihmiselle totuuden ihmisestä itsestään, hän ei koskaan tuudita ihmistä väärään rauhaan.

Uskon, että siinä mindfullnessin buddhalaisessa taustassa on jotakin sovittamatonta, miksen pysty olemaan mukana tuollaisessa. Toisaalta ADHD:sta kertoneen kokemus tuntui järkevältä ja siltä (toivon näin), ettei siihen liity mitään mystistä henkistä ulottuvuutta, vaan vain arjen toimintoja häiritsevien impulssien hallintaa.

Musta taas ei-uskovana tuntuu tosi vieraalta ajatukselta, että yhteys itseen ei olisi tavoiteltava asia, vaan yhteys Jeesukseen, joka kuitenkin on joku ns. "ulkopuolinen", olisi ainoa mitä riittää. Minusta yhteys itseen on erittäin tärkeä mitä tulee hyvään mielenterveyteen, eivätkä kristitytkään ole mitenkään immuuneja mielenterveyden häiriöille, joten ajattelisin, ettei se Jeesuskaan pelkästään riitä. Mutta mulle uskonto ja erityisesti kristinusko tuntuu yleisesti todella vieraalta, en osaa samaistua yhtään kristittyyn mielenmaisemaan, joten voi hyvin olla kuten sanoit, ettei ei-uskovana vaan saa täysin kiinni tuosta ajatuksesta.

Mulle tuli myös mieleen, että ehkä sinun tapauksessasi jo se, että itse tiedostat mindfulnessin buddhalaiset juuret, voi olla asia mikä lisää tuota vaikeuden tunnetta. Siis omat (alitajuisetkin) ennakkoasenteet olisi siellä taustalla, että tämä on nyt sitä väärää henkisyyttä, ja kenties mindfullness ei tuntuisikaan huonolta, jos se olisi vain jonkun tieteilijän keksimä konsepti ilman mitään uskonnollista taustaa. Itse kyllä näen myös sinun tapaasi mindfullnessin/meditaation perustaltaan henkisenä juttuna, vaikka tätä puolta on koitettu siitä riisua, joten sinänsä kyllä ymmärrän, että kristittynä se ei tunnu omalta. Ja samaan aikaan tuntuu hassulta, että tietoinen läsnäolo olisi jotain "henkistä" kun näen sen myös tärkeänä selviytymistaitona etenkin sukupolvelle, joka kasvaa kulttuurissa, jossa some ja internet rapauttaa keskittymiskykyä ja ajattelua. Meditaation on todettu myös lisäävän empatiaa, joten monellakin tapaa näen sen tärkeänä asiana.

Miten kristittynä suhtautuisit, jos esimerkiksi kouluissa opeteltaisiin mindfullness-taitoja? Tämähän on idea mitä aina välillä näkee heiteltävän, ei taida kuitenkaan vielä Suomessa ainakaan olla tällaista. Niin paljon on keskittymisvaikeuksia ja muita, joihin tällaisesta voisi olla hyötyä, mutta kokisitko tämän loukkauksena omaa/perheesi uskoa kohtaan tai antaisitko esimerkiksi oman lapsesi osallistua tällaiseen toimintaan?

Sivusta: Kristus ei ole ulkopuolinen, vaan Kristus on kaikki-mitä-on. Minä olen yhtä Kristuksen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvasin sitä vieraiden tunnetta jotenkin näin. Uskovana olen paljon mielessäni yhteydessä Jeesukseen, eli rukoilen mielessäni, pohdin ja kerron hänelle asioita. Näissä mindfullness- tai vastaavissa harjoituksissa on tunne, etten puhu mielessäni Jeesukselle, vaan että yrittäisin jotakin muuta yhteydentasoa itseni kanssa tai jotakin. Yhteydessä Jeesukseen on kaikki mitä tarvitsen ja mikä tyydyttää sisimpäni. Tuntuu vaikealta selittää tätä ja lopputulos voi olla ontuva.

Raamatussa sanotaan siihen tyyliin, että Jeesuksen omat, eli hänen lampaansa kuulevat hänen äänensä ja seuraavat häntä mielellään. En vain tunne tätä samaa yhteyttä joissakin henkisissä harjoituksissa, en ns. kuule Jeesuksen ääntä. Tätä voi olla ei-uskovan mahdoton ymmärtää.

Se puhekin "Olkoon niin, että olet onnellinen, olkoon niin, että olet turvassa ja suojassa", kuten joku edellä kirjoitti, tuntuu vieraalta, vaikka siinä on kauniita asioita. Jeesus näyttää ihmiselle totuuden ihmisestä itsestään, hän ei koskaan tuudita ihmistä väärään rauhaan.

Uskon, että siinä mindfullnessin buddhalaisessa taustassa on jotakin sovittamatonta, miksen pysty olemaan mukana tuollaisessa. Toisaalta ADHD:sta kertoneen kokemus tuntui järkevältä ja siltä (toivon näin), ettei siihen liity mitään mystistä henkistä ulottuvuutta, vaan vain arjen toimintoja häiritsevien impulssien hallintaa.

Musta taas ei-uskovana tuntuu tosi vieraalta ajatukselta, että yhteys itseen ei olisi tavoiteltava asia, vaan yhteys Jeesukseen, joka kuitenkin on joku ns. "ulkopuolinen", olisi ainoa mitä riittää. Minusta yhteys itseen on erittäin tärkeä mitä tulee hyvään mielenterveyteen, eivätkä kristitytkään ole mitenkään immuuneja mielenterveyden häiriöille, joten ajattelisin, ettei se Jeesuskaan pelkästään riitä. Mutta mulle uskonto ja erityisesti kristinusko tuntuu yleisesti todella vieraalta, en osaa samaistua yhtään kristittyyn mielenmaisemaan, joten voi hyvin olla kuten sanoit, ettei ei-uskovana vaan saa täysin kiinni tuosta ajatuksesta.

Mulle tuli myös mieleen, että ehkä sinun tapauksessasi jo se, että itse tiedostat mindfulnessin buddhalaiset juuret, voi olla asia mikä lisää tuota vaikeuden tunnetta. Siis omat (alitajuisetkin) ennakkoasenteet olisi siellä taustalla, että tämä on nyt sitä väärää henkisyyttä, ja kenties mindfullness ei tuntuisikaan huonolta, jos se olisi vain jonkun tieteilijän keksimä konsepti ilman mitään uskonnollista taustaa. Itse kyllä näen myös sinun tapaasi mindfullnessin/meditaation perustaltaan henkisenä juttuna, vaikka tätä puolta on koitettu siitä riisua, joten sinänsä kyllä ymmärrän, että kristittynä se ei tunnu omalta. Ja samaan aikaan tuntuu hassulta, että tietoinen läsnäolo olisi jotain "henkistä" kun näen sen myös tärkeänä selviytymistaitona etenkin sukupolvelle, joka kasvaa kulttuurissa, jossa some ja internet rapauttaa keskittymiskykyä ja ajattelua. Meditaation on todettu myös lisäävän empatiaa, joten monellakin tapaa näen sen tärkeänä asiana.

Miten kristittynä suhtautuisit, jos esimerkiksi kouluissa opeteltaisiin mindfullness-taitoja? Tämähän on idea mitä aina välillä näkee heiteltävän, ei taida kuitenkaan vielä Suomessa ainakaan olla tällaista. Niin paljon on keskittymisvaikeuksia ja muita, joihin tällaisesta voisi olla hyötyä, mutta kokisitko tämän loukkauksena omaa/perheesi uskoa kohtaan tai antaisitko esimerkiksi oman lapsesi osallistua tällaiseen toimintaan?

Sivusta: Kristus ei ole ulkopuolinen, vaan Kristus on kaikki-mitä-on. Minä olen yhtä Kristuksen kanssa.

Joo en nyt osannut ilmaista tuota tuon paremmin. Musta tuo onkin aina ollut yksi kristinuskon vaikeaselkoisimpia juttuja, että samaan aikaan Jeesus nähdään historiallisena henkilönä, joka on ollut lihaa ja verta, ja sitten toisaalta vähän niin kuin vertaiskuvallisena hahmona, joka on "kaikki mitä on", samankaltainen "maailmanhenki" kuin hindujen brahman. Oikeastaan myös tosi samankaltainen ajatus kuin vaikka buddhaluonto on buddhalaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi mindfullness-harjoitustilanteesta tulee sitten se outo, vieras ja paha olo. Sellainen, mitä mun uskovan täytyy välttää. En voi sivuuttaa tuota kokemusta ja heittäytyä mukaan. Siinä on jokin seinä välissä.

Mindfullnesshan ei tosiaan ole missään ristiriidassa esim. kristinuskon kanssa. Sitä itse asiassa kirkoissakin harjoitetaan, vaikka sitä ei erikseen mainosteta eikä sillä nimellä kutsuta. Mutta kun rauhoitutaan yhden asian ääreen siis, sitähän se hyvin pitkälti on. Miksipä et siis rukoilisi Jumalaltasi vähän apua ja tukea hiljentymiseesi (jota voit kutsua mindfullnessiksi tai olla kutsumatta) ja että hän kannattelisi sinua ja olisi kanssasi kun harjoittelu tuntuu pelottavalta?

Nyt yrität valkopestä. Pysykää erossa tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvasin sitä vieraiden tunnetta jotenkin näin. Uskovana olen paljon mielessäni yhteydessä Jeesukseen, eli rukoilen mielessäni, pohdin ja kerron hänelle asioita. Näissä mindfullness- tai vastaavissa harjoituksissa on tunne, etten puhu mielessäni Jeesukselle, vaan että yrittäisin jotakin muuta yhteydentasoa itseni kanssa tai jotakin. Yhteydessä Jeesukseen on kaikki mitä tarvitsen ja mikä tyydyttää sisimpäni. Tuntuu vaikealta selittää tätä ja lopputulos voi olla ontuva.

Raamatussa sanotaan siihen tyyliin, että Jeesuksen omat, eli hänen lampaansa kuulevat hänen äänensä ja seuraavat häntä mielellään. En vain tunne tätä samaa yhteyttä joissakin henkisissä harjoituksissa, en ns. kuule Jeesuksen ääntä. Tätä voi olla ei-uskovan mahdoton ymmärtää.

Se puhekin "Olkoon niin, että olet onnellinen, olkoon niin, että olet turvassa ja suojassa", kuten joku edellä kirjoitti, tuntuu vieraalta, vaikka siinä on kauniita asioita. Jeesus näyttää ihmiselle totuuden ihmisestä itsestään, hän ei koskaan tuudita ihmistä väärään rauhaan.

Uskon, että siinä mindfullnessin buddhalaisessa taustassa on jotakin sovittamatonta, miksen pysty olemaan mukana tuollaisessa. Toisaalta ADHD:sta kertoneen kokemus tuntui järkevältä ja siltä (toivon näin), ettei siihen liity mitään mystistä henkistä ulottuvuutta, vaan vain arjen toimintoja häiritsevien impulssien hallintaa.

Musta taas ei-uskovana tuntuu tosi vieraalta ajatukselta, että yhteys itseen ei olisi tavoiteltava asia, vaan yhteys Jeesukseen, joka kuitenkin on joku ns. "ulkopuolinen", olisi ainoa mitä riittää. Minusta yhteys itseen on erittäin tärkeä mitä tulee hyvään mielenterveyteen, eivätkä kristitytkään ole mitenkään immuuneja mielenterveyden häiriöille, joten ajattelisin, ettei se Jeesuskaan pelkästään riitä. Mutta mulle uskonto ja erityisesti kristinusko tuntuu yleisesti todella vieraalta, en osaa samaistua yhtään kristittyyn mielenmaisemaan, joten voi hyvin olla kuten sanoit, ettei ei-uskovana vaan saa täysin kiinni tuosta ajatuksesta.

Mulle tuli myös mieleen, että ehkä sinun tapauksessasi jo se, että itse tiedostat mindfulnessin buddhalaiset juuret, voi olla asia mikä lisää tuota vaikeuden tunnetta. Siis omat (alitajuisetkin) ennakkoasenteet olisi siellä taustalla, että tämä on nyt sitä väärää henkisyyttä, ja kenties mindfullness ei tuntuisikaan huonolta, jos se olisi vain jonkun tieteilijän keksimä konsepti ilman mitään uskonnollista taustaa. Itse kyllä näen myös sinun tapaasi mindfullnessin/meditaation perustaltaan henkisenä juttuna, vaikka tätä puolta on koitettu siitä riisua, joten sinänsä kyllä ymmärrän, että kristittynä se ei tunnu omalta. Ja samaan aikaan tuntuu hassulta, että tietoinen läsnäolo olisi jotain "henkistä" kun näen sen myös tärkeänä selviytymistaitona etenkin sukupolvelle, joka kasvaa kulttuurissa, jossa some ja internet rapauttaa keskittymiskykyä ja ajattelua. Meditaation on todettu myös lisäävän empatiaa, joten monellakin tapaa näen sen tärkeänä asiana.

Miten kristittynä suhtautuisit, jos esimerkiksi kouluissa opeteltaisiin mindfullness-taitoja? Tämähän on idea mitä aina välillä näkee heiteltävän, ei taida kuitenkaan vielä Suomessa ainakaan olla tällaista. Niin paljon on keskittymisvaikeuksia ja muita, joihin tällaisesta voisi olla hyötyä, mutta kokisitko tämän loukkauksena omaa/perheesi uskoa kohtaan tai antaisitko esimerkiksi oman lapsesi osallistua tällaiseen toimintaan?

Kiitos rakentavasta vastauksestasi. Oli vaikea yrittää kuvailla sitä miten mindfullness-harjoitukseen keskittyminen tuntuu oudolta ja väärältä. Kuvasin sitä niin, kuin siirtäisin Jeesuksen syrjään ja tekisin jotain outoa.

Näen asian niin, että olemme samaa mieltä monesta asiasta. Pidän todella tärkeänä sitä, että ihmisellä on yhteys omaan itseensä ja aitoihin tunteisiinsa, jotta hän voi olla aidossa ja miellyttävässä vuorovaikutuksessa myös muihin ihmisiin. Tämä on minulle tärkeää oman hyvinvointini kannalta ja ystävyyssuhteissa. En kuitenkaan koe mindfullness- tai meditaatioharjoituksia oikeana tapana saada yhteyttä itseeni. Teen sen muilla tavoilla.

Olen samaa mieltä myös siinä, että nykyään ihmiset ovat levottomia ja tarvitsisivat rauhoittumista kaikesta kiireestä, esittämisestä ja somepommituksesta. Tässä ketjussa omasta ADHD:sta ja siihen hallintakeinoja saaneen kertomat asiat ovat juuri sitä, mitä monet ihmiset tarvitsevat. Jäin itse joitakin vuosia sitten pois somesta, koska koin sen tekevän minut levottomaksi. Keskustelen mielelläni ystävieni ja mieheni kanssa ja luen kirjoja. Elän nykyään aika rauhallista elämää, koska teen etätöitä. Keskityn iloa tuottaviin asioihin. Joku tässä ketjussa sanoikin siihen tyyliin, että vanha kunnon möllöttäminen on parasta rauhoittumista.

Olen aina pohtinut elämää ja uskonasioita syvällisesti ja keskustellut mielelläni. Kuitenkin vasta vanhempana olen ymmärtänyt mitä tarkoittaa olla aito ihminen, joka on yhteydessä omaan sisimpäänsä. Uskovankin ihmisen tulee pyrkiä tähän, koska epäaito uskova on pahimmillaan sietämätön ja valheellinen ihminen, oikein uskovan irvikuva. Olen lähtenyt tavoittelemaan aitoutta. Niin, etten olisi (enää) vain raamatunlauseita suoltava, mutta sisintä ahdistustaan peittelevä idiootti. Olen käynyt terapiassakin, lukenut kirjallisuutta ja päässyt ainakin alkuun terveessä henkisessä kasvussa.

Monet ihmiset tarvitsisivat rauhoittumista, yhteyttä tunteisiinsa ja sisäistä eheytymistä. Uskovillekin on tarjolla monenlaista kristillistä sielunhoitoa ym. Tarve on suuri, mutta silloin on myös eksymisen vaara, josta Raamattu varoittaa. Uskovatkin eksyvät hyvältä vaikuttavien asioiden kautta pimeyteen ja pois Jeesuksesta. Totta puhuen näissä kristillisissäkin sielunhoitomuodoissa on kristilliseen kuoreen verhottuja New Age -pohjaisia hoitomuotoja, joihin uskovien ei pitäisi sekaantua. Ei pelkästään periaatteesta, vaan näistä vääristä opeista on seurannut kaikenlaista harmia ja murhetta.

En itse asiassa tiennyt, että mindfullnessin taustalla on buddhalainen uskonto. Olisin veikannut intialaista uskontoa. Muistan vain ohimennen kuulleni, että jotakin vierasta oppia siinä on, mutta en muistanut, että mitä. Ja vaikka en olisi kuullutkaan tuota, niin vaistomaisesti vierastan tietyntyyppisiä henkisiä harjoituksia.

En pitäisi siitä, jos koulussa lapseni vietäisiin mindfullness-, mediaatio- tai joogaharjoituksiin. Intialaiset tietävät, että jooga on oikeasti uskonnon harjoittamista, vaikka länsimaiset ihmiset kieltävät koko asian. En haluaisi lasten osallistuvan tällaiseen toimintaan, enkä näkisi sille muutenkaan tarvetta, koska lapsemme ovat rauhallisia.

Sanotaan näin, että olisin kaikenlaisten toimivien apumuotojen kannalla, jos niissä ei ole minkäänlaista uskonnollista ja hengellistä taustaa. Olen nykyään skeptinen jopa ns. kristillisiä hoitomuotoja kohtaan.

Kertoisitko vielä mitä tarkoitat, että koet kristityn mielenmaiseman vieraana. Millaisena koet sen? Itse en esim. kuulu kirkkoon ja koen sen retoriikan ja tavat vieraina. Pohjimmiltaan Jeesus ja hänen sanansa on se juttu ja suhde Jeesukseen. Hän ei ole minulle jokin ulkopuolinen mystinen ja vähän vieras kummajainen tai kosminen voima. Miten sinä näet uskovien suhteen Jeesukseen? Mitkä asiat oudoksuttavat eniten?

Tämä Jeesus on "kaikki mitä on", ja olla yhtä Jeesuksen kanssa, ei siis tarkoita mitään kosmista panteistista yhteyttä. New Agessahan Jeesus nähdään näin, ja se on valhetta. Jeesus on lihaksi tullut Jumalan sana, eli hänessä toteutui ja toteutuu Jumalan lupaukset. Minulla meni aikani, että ymmärsin ja sisäisten tämän. Jeesukseen voi tutustua lukemalla Raamattua, etenkin uutta testamenttia. Vanhassa testamentissa taas ennustetaan Jeesuksesta, messiaasta.

Ennenkaikkea Jeesus on persoona, ystävä. Miten se menikään... Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisäinen tunteminen.

Raamatussa sanotaan, että Jumala haluaa totuutta salatuinpaan saakka. Uskon, että se tarkoittaa nimenomaan ihmisen sisintä, niin että ihminen olisi rehellinen, aito ja avoin. Niin, että ihminen pyrkisi tähän uskoontulon, uudestisyntyminen ja parannuksenteon jälkeenkin jatkuvasti, eikä alkaisi vain tuomita muita ihmisiä ja takoa heitä Raamatulla päähän.

Uskon, että Jumalan tahto on, että ihminen kohtaa totuuden omasta itsestään ja alkaa ojentua ja parantua. Tuli mieleen tästä, että meditaatio-, mindfullness-, jooga- ym. harjoituksissa ihminen on totuuden äärellä. Hän on tuolloin auki totuudelle omasta itsestään ja henkimaailmalle... Silloin voi aueta vääriä portteja. Jeesus on kuitenkin ainoa oikea tie, totuus ja elämä. Muut tiet vievät harhaan ja lopulta kadotukseen.

Ihmisen pitäisi pystyä rauhoittumaan ilman mitään hörhöilyä.

Uskovien tulee huolehtia siitä, että pysyvät uskossa loppuun asti. Raamatussa Jeesus kehottaa uskovia valvomaan ja rukoilemaan, jotta he eivät eksyisi. Toisaalta varsinkin lopun aikoina uskovia kohtaa monet eksytykset. ...Jumala lähettää niin väkevän eksytyksen, että valitutkin eksyvät. Kaikenlaiset kristillisyyden verhoon puetut henkiset hoidot vetävät uskovia puoleensa. Jumala kyllä varjelee uskovia, mutta ei pidä tehdä tahalleen syntiä ja pitää Jumalaa pilkkanaan. Synnillä on aina seurauksensa.

Raamatussa varoitetaan ihmisiä myös vakavasti sekaantumasta noituuteen, taikuuteen, ennustamiseen ja ottamasta yhteyttä tietäjä- ja vainajahenkiin. Näistä aukeaa portit pimeään henkimaailmaan ja seuraukset ovat pitkällisiä. Ihminen ei voi leikkiä näillä asioilla, jos on tullut uskoon ja tuntee Jeesukseen. Monet (muutkin kuin uskovat) ovat seonneet.

Raamatussa kerrotaan kuningas Saulista, joka oli Jumalaan uskova mies ja siis todellinen henkilö. Sauli kääntyi tietäjä- ja vainajahenkiin puoleen ja sekosi loppuiäkseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että uskovalle Jumalan varjelus on niin ihana asia, todellista rakkautta. Esim. se varoittava paha olo, kun on vähällä sekaantua vääriin asioihin. Raamattu varoittaa vakavasti niistä tuskista, joihin varsinkin uskova ihminen joutuu, jos sekaantuu pimeyteen. Esim. Raamatussa kuningas Saul tuli hulluksi käännyttyään tietäjä- ja vainajahenkien puoleen. Tunnen valitettavasti itsekin tällaisia ihmisiä, jotka ovat leikkineet pimeyden kanssa ja ovat menettäneet mielenterveytensä. On niin paljon hyviltä ja kauniilta näyttäviä henkisiä ilmiöitä, jotka avaavatkin portin pimeyteen. Ihmiset menevät näihin mukaan tietämättään, eivätkä saa enää porttia kiinni.

Kaikki eivät tule hulluiksi, kuten Saul, mutta se ei tee asiasta sen parempaa. Sieltä pimeyden puolelta ei pääse pois ilman Jumalan apua. Erityisesti uskoville nämä ovat vaarallisia asioita. Täytyy olla tarkkana mihin asioihin lähtee mukaan.

Miksi erityisesti uskoville? Eikö heillä juuri ole Jumala apuna ja suojelemassa ja niillä ei ole, jotka eivät usko?

Jeesus ei ole mikään kaikkialla läsnä oleva ja jokaisen kiven sisältä löytyvä panteistinen buddha-luonto! Jeesus on persoona. Hän on tie, totuus ja elämä.

Vierailija kirjoitti:

Oon vähän yksinkertainen. Minulle mindfulnessia parhaimmillaan on juoda aamulla eka kahvi kännykkää räpläten. Ihan ihanaa!

Mutta noinhan se menee.. Juon itsekin aamukahvin ikkunan ääressä ja ihastelen samalla esim. kaunista talvi säätä. Mikä oli ihana aloitus aamuun, kun tunnin sisällä alkoi räntäsade, ratikan joku sähkövika jumitti koko liikenteen ja myöhästyin töistä. Ei ottanut niin päähän, kun aamu oli ollut rauhallinen.