Lue keskustelun säännöt.
Mies muuttunut kummaliseksi isänsä kuoleman jälkeen
11.05.2022 |
Suuttuu helpommin (kuin tyhjästä), mököttää useammin ja haluaa olla yksin omissa oloissaan. Ja kun vetäytyy omiin oloihin niin ei puhu minulle mitään moneen tuntiin. Paljonko tälläistä käytöstä tarvitsee sietää? Onko teidän kumppani muuttuneet omituiseksi, jos esimerkiksi vanhempi on kuollut? Lapsia meillä ei onneksi ole, mutta asutaan yhdessä
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minäkin suuttuisin tyhjästä, kun toinen jankkaa ja jankkaa, että miksi muka suret sitä isääsi, sehän kuoli aikaa sitten eikä sillä ole mitään väliä.
En jankkaa siitä todellakaan. Pyydän vain seuraa mieheltä, että viettäisi minun kanssa. Huomautan myös ihan asiallisesti, etä on viettäynt koko päivän omissa oloissaan. Mies on vasta 20v (minä 19), ehkä nuorten miesten on vaikea käsitellä noin isoa surua.
Ap
Tämä olikin trolli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa mitä sanotte, minusta ei ole normaalia eikä tervettä että surussa märehditään kuukausi tolkulla. Jos ei itse pääse asiasta yli, niin pitää sitten hakea ammattiapua. Yksin ei kannata jäädä vellomaan jos tuntuu ettei voimavarat riitä, siitä on pieni matka pidempiaikaisiin mielenterveysvaivoihin.
Elämä jatkuu. En itse jaksaisi katsella ihmistä joka tiuskii minulle eikä halua viettää aikaa kanssani, jos moista käytöstä kestäisi kuukausia. Toki ymmärrän ettei läheisen ihmisen menettäminen mitään helppoa ole, olen sen itsekin kokenut. Muitakin isoja kriisejä on ollut. Silti, kyllä aikuisen ihmisen pitää ymmärtää että jossain vaiheessa me kaikki kuollaan. Ottaisin siis aika pian puheeksi tuon miehen kanssa, että nyt olisi pikkuhiljaa aika ryhdistäytyä tai hakea ammattiapua.
Kuulostaa kamalalta. Ap sanoi myös että ovat molemmat vielä teini-ikäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa mitä sanotte, minusta ei ole normaalia eikä tervettä että surussa märehditään kuukausi tolkulla. Jos ei itse pääse asiasta yli, niin pitää sitten hakea ammattiapua. Yksin ei kannata jäädä vellomaan jos tuntuu ettei voimavarat riitä, siitä on pieni matka pidempiaikaisiin mielenterveysvaivoihin.
Elämä jatkuu. En itse jaksaisi katsella ihmistä joka tiuskii minulle eikä halua viettää aikaa kanssani, jos moista käytöstä kestäisi kuukausia. Toki ymmärrän ettei läheisen ihmisen menettäminen mitään helppoa ole, olen sen itsekin kokenut. Muitakin isoja kriisejä on ollut. Silti, kyllä aikuisen ihmisen pitää ymmärtää että jossain vaiheessa me kaikki kuollaan. Ottaisin siis aika pian puheeksi tuon miehen kanssa, että nyt olisi pikkuhiljaa aika ryhdistäytyä tai hakea ammattiapua.
Kuulostaa kamalalta. Ap sanoi myös että ovat molemmat vielä teini-ikäisiä.
Teininä minäkin isäni menetin, olin 15. Surua kesti tietenkin aikansa, mutta en minä muista läheisistä eristäytynyt. Äitini menetin 22-vuotiaana, sekin oli aivan hirveää mutta en minä siitäkään omaa elämänhaluani menettänyt tai silloiselle kumppanilleni tiuskinut ja rähjännyt. Päinvastoin, hän antoi minulle voimaa.
Kuten sanoin, elämä jatkuu. Isäni kuoli nopeasti syöpään ja äitini pitkäaikaissairautee. Molemmat olivat ja ovat minulle äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä.
Vierailija kirjoitti:
Mun faija kuoli pari kk sitten ja mul on samanlaiset setit. Onneks en oo parisuhteessa niin ei tartte selitellä tätä kellekään.
Tän voi ymmärtää vain sellainen joka on kokenut saman
Pari kuukautta on ymmärrettävää, mutta vuosi on draamapelleilyä. Ap:n äijä on jäänyt makaamaan lammikkoon. Älä sinä tee samaa.
Jos elää toisen ihmisen kanssa, ei pidä viettää enemmän aikaa kuolleiden kanssa kuin elävien. Surra saa, mutta ei siitä mitään identiteettiä pidä rakentaa.
Ap voisi ehkä nostaa kytkintä, jos ja kun ei varoitus auttanut. Tyyppi pitää häntä nyt pelkkänä kodinhoitaja/kokkina ja ruikuttelunsa mahdollistajana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa mitä sanotte, minusta ei ole normaalia eikä tervettä että surussa märehditään kuukausi tolkulla. Jos ei itse pääse asiasta yli, niin pitää sitten hakea ammattiapua. Yksin ei kannata jäädä vellomaan jos tuntuu ettei voimavarat riitä, siitä on pieni matka pidempiaikaisiin mielenterveysvaivoihin.
Elämä jatkuu. En itse jaksaisi katsella ihmistä joka tiuskii minulle eikä halua viettää aikaa kanssani, jos moista käytöstä kestäisi kuukausia. Toki ymmärrän ettei läheisen ihmisen menettäminen mitään helppoa ole, olen sen itsekin kokenut. Muitakin isoja kriisejä on ollut. Silti, kyllä aikuisen ihmisen pitää ymmärtää että jossain vaiheessa me kaikki kuollaan. Ottaisin siis aika pian puheeksi tuon miehen kanssa, että nyt olisi pikkuhiljaa aika ryhdistäytyä tai hakea ammattiapua.
Kuulostaa kamalalta. Ap sanoi myös että ovat molemmat vielä teini-ikäisiä.
Teininä minäkin isäni menetin, olin 15. Surua kesti tietenkin aikansa, mutta en minä muista läheisistä eristäytynyt. Äitini menetin 22-vuotiaana, sekin oli aivan hirveää mutta en minä siitäkään omaa elämänhaluani menettänyt tai silloiselle kumppanilleni tiuskinut ja rähjännyt. Päinvastoin, hän antoi minulle voimaa.
Kuten sanoin, elämä jatkuu. Isäni kuoli nopeasti syöpään ja äitini pitkäaikaissairautee. Molemmat olivat ja ovat minulle äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä.
Et ole kuitenkaan tajunnut sellaista, että surun kokemuksia on hyvin erilaisia. Surun kohteet ovat erilaisia, surijat ovat erilaisia, heidän väliset suhteensa ovat erilaisia. Sinä et voi määräillä, että toisten pitää selviytyä menetyksistä kuten sinä. On myös erilaista menettää ihminen äkillisesti kuin niin, että siihen on osannut valmistautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika karuja kommentteja. Älä välitä, ap.
Kyllä muakin suututtaisi jos olisi noin typerä nainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Perintörahat on huolena.
Tuskimpa mies niistä on ensisijaisesti kiinnostunut. Isä oli selkeästi tärkeä ja läheinen ap:n miehelle.
Sanokaa mitä sanotte, minusta ei ole normaalia eikä tervettä että surussa märehditään kuukausi tolkulla. Jos ei itse pääse asiasta yli, niin pitää sitten hakea ammattiapua. Yksin ei kannata jäädä vellomaan jos tuntuu ettei voimavarat riitä, siitä on pieni matka pidempiaikaisiin mielenterveysvaivoihin.
Elämä jatkuu. En itse jaksaisi katsella ihmistä joka tiuskii minulle eikä halua viettää aikaa kanssani, jos moista käytöstä kestäisi kuukausia. Toki ymmärrän ettei läheisen ihmisen menettäminen mitään helppoa ole, olen sen itsekin kokenut. Muitakin isoja kriisejä on ollut. Silti, kyllä aikuisen ihmisen pitää ymmärtää että jossain vaiheessa me kaikki kuollaan. Ottaisin siis aika pian puheeksi tuon miehen kanssa, että nyt olisi pikkuhiljaa aika ryhdistäytyä tai hakea ammattiapua.