Mistä tajusit että äidistäsi on tullut vanhus?

On todella kunnioitettavaa jos vanhuuden merkit tulee esille vadta joskus 80v iässä.

Odottakaapas vaan kun me nyt viiskymppiset aivotyötä 10-12 h /pv+ viikonloppuisin ja lomillakin osin töitä stressaavat / tekevät ollaan 65v iässä, niin aivot on jo niin solmussa että hortoillaan kylpytakissa lähimarkettiin ja ajellaan autolla minne sattuu kun ei tiedetä ollaanko tulossa vai menossa.

Nykypäivän tietotyöläisten työ on niin paljon stressaavampaa, paineistetumpaa ja aivoja uuvuttavampaa kuin meidän vanhempamme suorittavat työt 8h päivässä, että se tulee näkymään aikaisemmalla iällä kun me vanhenemme.

Kun menin äidin luo kylään, alkoi seikkaperäinen kertomus siitä, missä verikokeessa hän oli käynyt ja milloin ja millä kulkupelillä labraan oli menty ja mitkä ovat viitearvot. Ja kuinka oli ostanut uudet alushousut. Ja luetteli päivän aikana tehdyt kotityöt.... eli elämänpiiri pieneni ja muuttui itsekeskeisemmäksi.

Mun mutsi ollut musta aina jotenkin vanha, vaikka on mua vaan 25v vanhempi. Olen verrannut häntä nuorena kavereitteni äiteihin jotka olivat kaikki jotenkin nuoremman oloisia.

Aina on valitellut vaivojaan joita on paljon. Jutut pyörineet kautta aikojen omien ja miehensä sairauksien ympärillä. Myös kaikkien muidenkin sairaudet kiinnostaa ja niidä puidaan loputtomasti.

Varsinainen fyysinen ja myös henkinen alamäki alkoi kun kaatui ja särki kätensä jolloin normaalitoiminnot vaikeutui n 72v iässä.

Nyt 74v näkyy jo persoonallisuuden muuttumista eli lienee merkki alkavasta muistisairaudesta.

Miksi persoona muuttuu pääsääntöisesti ilkeämpään suuntaan kun dementia tms etenee? Miksi emme voisi muuttua lupsakoiksi, kilteiksi iloisiksi ja nauravaisiksi mummeleiksi ja papoiksi?

Eiköhän se ollut, kun tapaturmien määrä alkoi lisääntyä. Eikä enää ollut kyse mistään sellaisesta, että olisi kiivennyt saunan ikkunasta sisään, kun avaimet olivat jääneet kotiin, ja vähän ranne nyrjähti, vaan kaatoi kotiportailla tai kaupan pihassa, ja luita katkeili. Sitten kertoi näistä tapaturmista, ja eri tapahtumat menivät kertomuksissa sulavasti sekaisin. Eli oli kaatunut siellä kaupan pihalla, ja sitten ambulanssi haki kotipihasta.

Isäni kohdalla vanhuus alkoi näkyä siinä, ettei hän enää kalasta eikä poimi marjoja metsästä. Omasta pihasta kai vielä poimii.

Vierailija kirjoitti:

Kun menin äidin luo kylään, alkoi seikkaperäinen kertomus siitä, missä verikokeessa hän oli käynyt ja milloin ja millä kulkupelillä labraan oli menty ja mitkä ovat viitearvot. Ja kuinka oli ostanut uudet alushousut. Ja luetteli päivän aikana tehdyt kotityöt.... eli elämänpiiri pieneni ja muuttui itsekeskeisemmäksi.

Ai kun kuulostaa tutulta.

Ja meillä siinä oli jännä muutos kun äitini ei koskaan aiemmin ollut tarkka yksityiskohdista, niin nyt luettelee loputtomasti klo aikoja minuutilleen, lääkäreiden ja hoitajien nimiä ym ym. Hyvin seikkaperäisiä sairaalareissukokemuksia jotka ei ota loppuakseen ennenkun vaan painokkaasti vaihdan puheenaihetta ja alamme vaikka tekemään jotain johon hänen pitää keskittuä.

Puhe pyörii hänessä itsessään ja sitten kun pitkän ja uuvuttavan monologin jälkeen on sanonut tärkeimmät, siirtyy sukulaisiin ja naapureihin. Minulta hän ei kysy juuri koskaan mitään ja jos yritän jotain kertoa, ei jaksa kuunnella vaan kääntää puheen itseensä ja jatkaa loputonta monologia.

Vierailija kirjoitti:

Huomasin, että jääkaappiin oli ilmestynyt valmisruokia ja ihmettelin miksei enää tee itse ruuat. Sitten huomasin, että yhtäkkiä kulkee ulkona rollaattorilla.

Ei tee enää itse ruuat 😑😑 Opettele suomen kielen alkeet 😑😑

Kiitos ihmiset vertaistuesta. Lohduttavaa kuulla että en ole ainoa. Äitini on 78v ja muuttunut ihan järkyttävän minäkeskeiseksi. Ei pysty puhumaan mistään muusta kuin itsestään. Kysyy välillä jotain minun tai lasteni kuulumisia muttei jaksa kuunnella vastausta kun kääntää puheen jälleen itseensä. Puolikaskin sana että ei muista jotain asiaa, suuttuu silmittömästi. Äärimmäisen vaikea tulla toimeen kanssaan. Nuorena hän oli mitä ihanin ihminen, laaja ystäväpiiri ja arvostettu omalla alallaan. Nykyään lähipiiri kaikonnut enkä ihmettele, yksikin väärä sana helvetti on irti. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Sen jälkeen, kun sai aivoinfarktin 68-vuotiaana. Oli siihen asti tosi nuorekas, mutta siirtyi yhdessä yössä vanhuuteen. Puheen tuottaminen takkuaa eikä pysty hoitamaan esim. omia pankkiasioita. Isäni on käytännössä äitini omaishoitaja. Ikää äidillä on nyt 85 vuotta, ihme että on näinkin pitkälle päässyt.

Meillä kävi samoin, mutta äiti ei selvinnyt eikä päässyt enää koskaan kotiin, vähän nuorempi oli vielä, ei juuri ja juuri ehtinyt eläkkeelle.  

Tuo minäkeskeiseksi muuttuminen on ihan normaali osa vanhuuden psyykkistä muutosta.  Elämänpiiri supistuu, kiinnostuksenkohteet ei enää kohdistu niinkään ulkomaailmaan kuin omaan jäljellä olevaan elämään ja arkeen. Tämä muutos on myös hyväksi, koska yleensä jossain vaiheessa elämänpiiri supistuu sairauksien ja voimien vähenemisen myötä, ja on paljon helpompi elää kun ei ole halujakaan enää muuhun kuin omaan pieneen elämään. Tässä vaiheessa vaan lasten ja muiden nuorempien omaisten kuuluu ymmärtää, samalla tavalla kun ne vanhemmat ymmärsivät ja kuuntelivat silloin kun hoisivat meitä lapsina, jotka oman kehitysvaiheemme takia olimme luontaisesti itsekeskeisiä.  Roolit on kääntyneet toisin päin, niin se menee.

Vierailija kirjoitti:

Kun alkoi asennoitua niin, että on vanha. Enhän minä sitä ja tätä ja tota nyt enää, kun olen niin vanha. Tällöin ei ollut mitään sellaisia uusia tai pahentuneita sairauksia, jotka olisivat estäneet asioiden tekemistä, hän vain jotenkin luovutti. Kun ei tapaa ihmisiä, ei kiinnostu mistään jne. niin kyllä siitä vaan se alamäki alkaa. Tiedän vanhuksia, joilla on ihan tukku sairauksia heilläkin, mutta silti seuraavat maailmanmenoa ym. 

Luovuttaminen kuulostaa omalta valinnalta. Mistä tietää onko se muna vai kana eli johtuuko vanhenemisesta. Vanheneminen on luopumista mutta ei välttämättä surullista

Mun vanhemmat on 76 ja 78 ja ihan viime vuoden aikana ovat puheiltaan tulleet jotenkin "vanhoiksi" vaikka fyysisesti ovat vielä hyvässä kunnossa. Ennen aina esim. matkustelivat ja suunnittelivat matkoja, nyt äiti jo sanoi että ei he enää ainakaan ulkomaille, kun tuota ikää alkaa olla niin paljon. Että jos tulee vaikka joku sairaskohtaus, niin parempi olla Suomessa. Lappiin ruskamatkalle lähtivät vielä kumminkin, ja puhuvat että se on viimeinen pidempi reissu. 

Samoin varsinkin äiti puhuu paljon siitä miten ei samaan malliin jaksa kuin ennen, ja saattaa esim. kutsua minut sinne kylään, mutta sitten kun tulen, alkaa valittaa miten ei jaksa enää tässä iässä vieraita kestitä, rasittaa niin kovasti. Hieman huvittavaksi sen tekee se, että lähes perään hän saattaa ylpeillä miten on taas saanut viikon joka päivä 10 000 askelta askelmittariin, poiminut marjoja tai sieniä pakkasen ja säilykepurkit täyteen jne. Eli niitä jaksaa kyllä. 

Minua ei muutos ärsytä, minä vaan seurailen sitä kiinnostuneena, kun ei ole ennestään kokemusta millaista vanhuus on. En enää kerro vanhemmille mistään ongelmistani tms, ovat taipuvaisia vaan murehtimaan liikaa eikä se heidän murehtimisella asia parane. Nyt olen todella aikuinen ja pitää myös henkisesti itse kantaa omat taakkani. 

Mun äiti on 62 eli ei ihan vanhus vielä, mutta aloin pitämään vanhana kun ääni muuttui sellaiseksi käheäksi noita-akan ääneksi. 

Ei jaksanut kävellä minun kanssani.

Meillä äitin fyysinen ja sitä myötä käsi kädessä psyykkeen heikkeneminen tapahtui jo 70-72 v iässä. Olisiko koronasulun kotiin linnoittautumisella ja sillä että sairauksien myötä liikkuminen vähenti entisestään, ollut jotain merkitystä.

On ollut ikävä huomata kuinka dominoivaksi ja itsekeskeiseksi äiti on tullut. Sättii, syyttelee, komentaa ja vähättelee miestään, näin ei ole tehnyt ennen. Se on todella noloa ja ilkeää kuultavaa. Kaikki on huonosti, jotenkin väärin, kukaan ei osaa tehdä hänen mielestään mitään oikein jos hän ei ole antamassa ohjeita.

Vuorovaikutteinen keskustelu ei onnistu. Hän puhuu toistuvasti toisten päälle (tämä piirre on kyllä ehkä ollut niin kauan kuin muistan) ja vaan korottaa ääntään jos joku muu yrittää sanoa jotain. Hän ei jaksa kuunnella muiden puhetta saati kiinnostua siitä niin että keskustelisi sen toisen henkilön näkökulmasta ko asiasta vaan salamana puhe kääntyy häneen itseensä.

Nivelvaivoista

Vierailija kirjoitti:

Tuo minäkeskeiseksi muuttuminen on ihan normaali osa vanhuuden psyykkistä muutosta.  Elämänpiiri supistuu, kiinnostuksenkohteet ei enää kohdistu niinkään ulkomaailmaan kuin omaan jäljellä olevaan elämään ja arkeen. Tämä muutos on myös hyväksi, koska yleensä jossain vaiheessa elämänpiiri supistuu sairauksien ja voimien vähenemisen myötä, ja on paljon helpompi elää kun ei ole halujakaan enää muuhun kuin omaan pieneen elämään. Tässä vaiheessa vaan lasten ja muiden nuorempien omaisten kuuluu ymmärtää, samalla tavalla kun ne vanhemmat ymmärsivät ja kuuntelivat silloin kun hoisivat meitä lapsina, jotka oman kehitysvaiheemme takia olimme luontaisesti itsekeskeisiä.  Roolit on kääntyneet toisin päin, niin se menee.

Viisaasti kirjoitettu. Olen havainnut saman.

Äidillä ei ole sairauksia, jotka pitäisivät häntä kodin piirissä, mutta isäni on fyysisen sairauden vuoksi enemmän kotona, jolloin hän on muuttunut äitiä kohtaan hyvin lapsekkaaksi ja itsekeskeiseksi. Tuo harmittaa aika lailla, mutta en pysty asialle mitään tekemään.

Lisäksi isäni on vielä aina ollut todella jääräpäinen ja määräilevä myös luonteeltaan, minkä hän nyt kohdistaa kodin asioihin ja asioihin, jotka eivät hänelle kuulu kuten lastenlasten koulutukseen ja työasioihin. Häntä pitäisi ikään kuin totella niin kuin hän olisi suurikin patriarkka :D

Hän olikin aikoinaan työssään iso pomo ja on edelleenkin asioista perillä, mutta ei hän ymmärrä mitään meidän töistämme tänä päivänä. Esimerkiksi sitä, ettei nykyisin olla samassa työpaikassa pitkään, vaan vaihdetaan, jos urakehitystä ei tapahdu riittävän nopeasti. Tuollaisista asioista hän jankkaa hyvinkin aggressiivisesti, mihin olen joutunut puuttumaan.

Minua kohtaan käyttäytyy kunnioittavasti, koska olen pannut hänelle rajat erään kerran, kun sain tuollaisesta tarpeekseni vuosia sitten. Pahinta on, että tiedostan olevani luonteeltani hyvin paljon isäni kaltainen :D  Mitenkähän lapset pärjäävät kanssani, jos elän melkein 90-vuotiaaksi kuten isäni.

Anoppi menee varmasti tähän "äiti kastiin".

Hän on edelleen osa-aikayyössä 67 v, harrastaa kaikenlaista ja yrityää pysyä aktiivisena vaikka kroppa jo huutaisi välillä huilaamista.

En tiedä oliko koronalla jotain osuutta mutta hänestä on tullut viim. 2v aikana myös todella itsekeskeinen ja empatiakyvytön. Näitä piirteitä on ollut havaittavissa ennenkin, hän puhuu mielellään itsestään eikä juuri piittaa jos muilla on vaikeaa, tai ei kykene osoittamaan empaattisia piirteitä.

Nyt piirteet ovat ryöpsähtäneet voimakkaasti esille, suodatin alkaa kadota.

Ei jaksa kuunnella muita 15 sekuntia pidemmälle, heti alkaa juttu itsestä (puhuu vaan röyhkeästi toisen päälle)

"voi ei, entäs kun mulla oli sillon se ja tämä ja muiststko kun minun.... ja minähän sitä ja mä kai olen niin ja näin, minun mielestä se on näin ja minä en kyllä sitä ja tätä" minä minä minä.....

En tiedä tunteeko nykyisin jotain alemmuudentunnetta nuorempia ja virkeämpiä (ehkä myös varakkaampia) kohtaan koska on alkanut kehua ihan absurdisti itseään, mitä mikäkin matka maksoi ja kokoajan postaa fb:n missä nyt on, että ihmiset ei luule että hän istuu vaan kotona tv:n ääressä.

Hän myös jankkaa asiaa niin kauan että saa aina, siis ihan aina, sanoa viimeisen sanan.

Hän ei oikein taida nähdä omaa päällepäsmäri käytöstään tai sitten ei vaan itsekeskeisenä piittaa siitä.

Tämä on hurjan uuvuttavaa ja ajaa meidät siihen että enää vaan vähemmän jaksetaan olla hänen kanssaan tekemisissä. Josta hän sitten taas loukkaantuu.

Alkoholi vanhensi, kuihdutti syrjäytti, sairastutti, rampautti ennen aikojaan vuosikymmeniä sitten.

RIP

Anopista tullut itsekkäämpi vanhemmiten.

Lakkasi hiusten värjäämisen, siitä tiesin.

Huh, kuulostaa pelottavilta nämä jutut.

Toivottavasti meillä 70 luvulla syntyneillä pysyisi elämä ja aivot sen verran virkeänä ettei nyt vielä seitsemänkymppisenä elämä kutistu niin ettei ole mitään muuta ku kun sairauksista ja itsestä puhumista.

Toivon että säilyttäisin iästä huolimatta kiinnostuksen ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin, ettei elämä käperry vain omien seinien sisäpuolelle.

Onkohan tuo, täälläkin paljon kirjoitettu, minäkeskeisyyden lisääntyminen myös jotain joka kumpuaa heidän lapsuudesta ja nuoruudestaan, esim jostain vaillejäämisen kokemuksista ja nyt sitten kun suodattimet katoaa, aletaan raivokkaasti korostaa itseään ja omia juttuja, koska ei ehkä olla saatu itseä näkyville tai tultu kuulluksi ja huomioiduksi aiemmin.