Lue keskustelun säännöt.
Yrittääkö vauvaa vai odottaako vielä?
09.10.2006 |
Olen 27-vuotias nainen, vakituisessa työssä esimiestasolla ja hyvässä parisuhteessa. Perheen perustaminen on noussut nyt viimeisen 2 vuoden aikaan suhteessamme tärkeäksi puheenaiheeksi ja tällä hetkellä tilanne on se, että mies olisi heti valmis kun minäkin olisin.
Ongelmana tässä on se, että minua hirvittää. Työlleni omistautuneena mietin koko ajan, että jäänkö työssäni " jälkeen" jos olen sieltä poissa pitkään. Miehellä hyvä työpaikka toisessa kaupungissa, jonne voisimme muuttaa vaikka heti, asunto (omakotitalo omine tontteineen ja muine elämän " edellytyksineen) löytyisi heti, lapset olisi helppo kasvattaa siinä ympäristössä, isovanhemmat jumaloisivat heitä jne.
Pelkään, että ahdistun liikaa, koska sukuani asuu paljon ko. alueella ja he tietenkin hyvää tarkoittavina olisivat paljon kanssamme tekemisissä. Paikkakunta on pienempi kuin ne paikat joissa olen aikuiselämäni asunut enkä tiedä, kestäisinkö " samoja naamoja" koko ajan. Mutta toisaalta, lapsemme saisi hirveän hyvät mahdollisuudet kokea rakastava suku, vanhempani ovat jo isovanhempia mutta hyväkuntoisia ja toivoisivat lisää lapsia perheeseen, eli apua löytyisi tarvittaessa, talo olisi iso ja tilava ja miehen työajatkin ovat entiseen työhönsä ja nykyiseen omaani verrattuna leppoisat, joten hän ehtisi paljon olemaan perheen kanssa.
Miehelleni sopisi hyvin, että jäisin kotiin lapsen kanssa, ainakin 2-vuotiaaksi asti, mutta jos haluaisin palata töihin, niin hän mielellään jäisi koti-isäksi. Hän rakastaa lapsia.
Lisäksi en tiedä yhtään, miten jaksaisin koko ajan keksiä virikettä lapselleni, tosin tuossa paikassa sitä kyllä riittäisi muutenkin, mutta mukavuudenhaluisena ihmisenä pelkään, että mielenkiintoni katoaa! Hirveitä ajatuksia, ja kaikki, joiden kanssa olen puhunut (lapselliset ja lapsettomat) sanovat, että se on vaan sitä turhaan murehtimista, eikä niitä ajatuksia enää edes muista kun oma lapsi on todellisuutta.
Pelkään, että vanhempani tunkeutuvat sitten liikaa elämäämme, ja että sosiaaliset kontaktit ystäviin ja muihin tuttuihin katkeavat. Nytkin työni takia ne jäävät aina taka-alalle, mutta ko. paikkakunnalta en tunne ketään ikäistäni enää, koska olen sieltä jo kauan sitten pois muuttanut.
Mieheni kanssa olemme täysin varmoja suhteestamme, rakastamme toisiamme yli kaiken, enkä halua menettää tai kadottaa sitä yhteyttä, mikä meillä on. Lapsi voisi toki täydentää onneamme, en sitä kiellä, mutta haluan tämän suhteen säilyvän yhtä hellänä, romanttisena ja upeana kuin nytkin.
Murehdin sitäkin, että kaikki se vaiva, mitä olen nähnyt työpaikkani eteen, menee hukkaan, jos tilalleni otetaan joku joka ei niin välitä siitä paikasta eikä työntekijöistä. Olen saanut paljon aikaan siellä, ja sanoisin, että seuraajallani tulee olemaan paljon työtä. En halua kehua, mutta olen vihdoinkin oppinut näkemään työni arvon vuosien raatamisen jälkeen, enkä halua että joku taitamaton pilaa paikan maineen, koska ei tee sen eteen yhtä paljon kuin minä (ylitöitä on kyllä liikaakin välillä..). Kunpa voisin itse valita seuraajani..
Tekstistä voi ehkä ajatella, että olen keskenkasvuinen nulikka, mutta sitä en ole. Pelkään vaan, että menetän itsenäisyyteni.. elämässä aikoinaan kovia kokeneena olen kiitollinen, että minulla on vapaus tehdä tällä hetkellä mitä haluan, ja senpä takia kauhistuttaakin, että jos äitinä olo ei olekaan sitä mitä kuvittelen..
Mieheni antaa minulle niin paljon aikaa kuin haluan, mutta tiedän hänen toivovan lasta niin paljon. Hän haluaa huolehtia perheestään, olla hyvä isä ja mies minulle, eikä kaipaa elämäänsä sen enempää jännitystä kuin mitä perhe-elämästä saa. Itse olen enemmän vaihtelunhaluinen.
Pystynkö kasvamaan lapsen mukana? Katoavatko nämä pelot? Kaipaisin nyt kommentteja naisilta, jotka ovat tunteneet edes hitusen samoin kuin minä. Miten voikaan pelätä kyllästymistä, kun kyse on omasta lapsesta, jo ennen kuin lasta edes onkaan, onko näitä tunteita ollut kenelläkään muulla?
Usein mietin nähdessäni mieheni lasten seurassa, että siinä on kaunein näky maan päällä - kiltti, rauhallinen mies, joka on luja kuin kallio, puolustaa hänelle rakkaita ihmisiä ja huolehtii pienistäkin asioista, leikkii hiekkalaatikolla tai antaa kummipojallemme vauhtia keinussa..
Auttakaa minua päättämään, uskallanko antaa mennä vaan. Sydämessäni tiedän, että meistä tulisi onnellinen perhe, jos vain oppisin orientoitumaan äitiyteen (siis jos Luoja soisi), mutta mikä tässä oikein hankaa vastaan? Luen hirveästi vauvakirjoja, olen hoitanut lapsia, tiedän paljon kehityksestä jne. mutta en tunne " kuumetta" ...
Kommentit (16)
ja oletko varma että niitä lapsia tulee ihan sormia napsauttamall. meillä onnistui 7 vuoden jälkeen että silleeeee.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä en itsessäni käsitä, että jos kerran ihmiset, joilla ei ole yhtä paljon annettavaa kuin meillä, tai yhtä hyvä suhde kuin meillä, pärjäävät hyvin lasten kanssa, niin miten minua voi pelottaa moinen?
Ehkä kauhuskenaario pilalle menevästä suhteesta (useita tapauksia lähipiirissä) jäytää taustalla. Ja mukavuudenhalu :)
Kiitos edelleen rohkaisuista :)
Mun mielestä nimittäin vaikuttaa siltä.. Pidät tärkeänä sitä, että on iso talo, lapsiystävällinen ympäristö, toimiva parisuhde, hyvä turvaverkko, oikea vauvakuume, erityinen kutsumus äidiksi, tavaroita tarjolla, ura odottamassa jne. jne. Tietenkin nämä ovat tärkeitä asioita (ainakin jotkut), mutta... ei niitä kannata liikaa miettiä.
Musta tuntuu, että jos on jo valmiiksi taipumusta täydellisyydentavoitteluun ja sitten vielä odottelee lapsentekoa että ehtisi saada kaiken vielä täydellisemmäksi, on aika potentiaalinen synnytysmasennukseen sairastuja.. Varsinkin, jos ei heti tärppääkään vaan joutuu " tekemään" sitä lasta vuosikausia ja siinä ajassa ehtii luomaan taas lisää mielikuvia siitä, millaista kaiken PITÄISI olla.
Mulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta, mutta onneksi tulin ekan kerran raskaaksi vahingossa 22-vuotiaana ja huomasin, ettei mikään tuo elämälle suurempaa täyttymystä kuin oma lapsi. Senkään jälkeen en kyllä ole vauvakuumeeseen sairastunut, mutta meille on suotu vielä kaksi lasta lisää enkä rakasta mitään muuta niin kuin perhettäni. Vaikka ulkoiset puitteet eivät meillä ole kummoiset, meillä on todella onnellinen perhe.
Anna siis mennä äläkä mieti liikaa, nainen!
Myönnän, että tuota mahdollisuutta en tullut ajatelleeksi, että olisin sitä myös tässä asiassa. Monessa asiassa haluan pyrkiä hyviin lopputuloksiin enkä halua pettyä enkä tehdä turhia virheitä, taisit avata silmäni :)
Aika jännää. Ehkä menneisyyden pettymykset ovat tehneet minusta ylivarovaisen ja pyrkiminen täydelliseen työuraan on antanut sille mainion kanavan purkautua..
Mutta maalaisjärjellä ajattelen muiden ihmisten lasten kasvatusta miettiessäni, ja ihmettelen usein, miten he elävät päivälleen tiettyjen käyrien ja aikataulujen mukaan, esim. ystäväni väitti että kun raskaus on tarpeeksi pitkällä, niin mitään pahaa ei voi enää tapahtua, maagiset onko se nyt 3-4 kk.. tätä en ymmärtänyt.
Kiitos sinulle, kun avarsit mieltäni. Kotihommissa olen myös justeikämelkein-ihminen, kun sille päälle satun, aivan kuin se tekisi minusta paremman ihmisen..
AP
Sen arvon huomaa vasta kun se on siinä. Meilläkin mies halusi enemmän kuin mä ja olet nuori töitä ja uraa ehsit luomaan vielä myöhemminkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjotuksesi pohjalta arvioisin, että voit antaa mennä vaan! Olet ihan selvästi fiksu ihminen ja teillä on kaikki edellytykset lapsen hyvälle hoidolle olemassa! Se, että pohdit näitä asioita yhdessä miehesi kanssa ja itseksesi kielii siitä, että osaat varautua negatiivisiinkin asioihin, mikä on todella hyvä juttu.
Sinuna antaisin luvan lapselle tulla, muuttaisin lähelle sukua ja heittäisin turhat huolet syrjään. Ymmärrän kyllä huolenaiheesi, itsekin mietin samantyylisiä asioita juuri tällä hetkellä (minulla tosin on jo kaksi lasta, mutta tuo sukulaisten lähelle muuttaminen ja pikkupaikka).
Ilmiselvästi lapsia jokatapuksessa haluatte, miksi siis venyttää enää kun miehesikin on valmis? Olet juuri sopivassa iässä ottamaan aikalisän työelämästä. Antaa palaa! Työ on kuitenkin vain työtä....vaikka iso osa elämää onkin. Olen ihan varma, että juuri se, mitä ystäväsi sinulle sanovat: ...kaikki huolet unohtuvat kun lapsi on maailmassa ja asiat sujuvat omalla painollaan....se on totta.
Mieheni on halunnut useamman vuoden jäkikasvua. Minulle ei koskaan tullut varsinaista vauvakuumetta vaikka aina olen lapsista pitänytkin. Työjutut veivät mennnessään.
No kävi kuitenkin niin onnellisesti että sen kummempia yrittämättä tulin raskaaksi. Nyt meillä on aivan ihan puolivuotias vauva.
Parisuhteemme on parantunut entisestään. Mieheni jumaloi minua ja lastaan. Minä myös häntä. On ihanaa nähdä kuinka hyvä isä hän on.
Nautin kotiäidin vapaudesta. Kiireettömiä aamuja. Voidaan mennä ja tulla vauvan kanssa miten haluamme.
Välillä tietysti tulee haikea olo työasioista. Sinkku ystävät etenevät urallaan. Mutta samalla ajattelen, että minulla on jotain mitä heiltä puuttuu.
Olin sitten kotona 10 kk, 1,5 v tai 3 v niin kyllä sitä työtä vielä ehtii tehdä mielin määrin!
Olen tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
alkaa vauvapuuhiin. Koskaan ei voi tarkalleen tietää, miten vauva muuttaa elämää. Asiat saavat yleensä uuden arvojärjestyksen. Sinulla tuntuu olevan tukiverkkoa, jonka avulla, saat omaa aikaa ja pääset tuulettumaan. Miehesikin kuulostaa niin ihanalta :) Ja, jos tuntuu, että töihin pitää palata ennen kuin lapsi täyttää 2v, niin sehän on mahdollista.
Niin, tukiverkkoa olisi kyllä, ja vauvan tavaroitakin yllin kyllin tarjolla (veljeni 1v lapsen entisiä) jotka ottaisin ilomielin vastaan, kun niitä kerran tarjotaan, vaunuineen ja vaatteineen päivineen.
Kerran tässä kävikin niin, että ehkäisystä huolimatta pelkäsin olevani raskaana (näin " merkkejä" itsestäni) ja mieheni jo ehti salaa innostua asiasta. Testi tietenkin näytti negaa, jolloin miehelle tuli itku silmään, yritti kyllä sitä peitellä mutta tunnusti, että hän salaa toivoi, että olisi sattunut yllätys. Hän on kyllä ihana mies, oloni on niin hyvä hänen kanssaan ja varmasti rakastaisi lastamme kovasti.
Tuossa lupailin jo vähän jokin aika sitten, että vuoden vaihteen jälkeen voisin vakavasti alkaa miettimään lasta, ja siitäkös hän riemastui. Hellyttävää, iso karskin oloinen mies :)
Hän osallistui niin kovin innolla kummipoikammekin lahjojen ostoon (mm. vaunut, sitteri, turvaistuin), että hieman nolotti vauvatarvikekaupassa, kun myyjä osoitti sanansa suoraan minulle ja mies oli se, joka kyseli ja testaili :) Minä hiljaisena taustalla ihmettelin, että okei, vaunuissa ja turvaistuimessa on " miehisiä" elementtejä, kuten ruuveja ja muttereita, mutta miten mies voi muka tietää mikä on laadukas kapine ja mikä ei, heh. Hän paneutui asiaan kunnolla ja jopa puhdisti vaunut oston jälkeen huolellisesti kummipoikaamme varten.
Hän rakastaa ajatusta olla perheenisä, opettaa lapsilleen asioita maailmasta ja viedä poikansa tai tyttärensä eri paikkoihin. Ei ihan heti uskoisi päältä päin, kun on kuitenkin miehekäs, perussuomalainen potunsyöjä-autohullu mies. Niin pitkälle on asia jo viety, että olemme päättäneet nimet lapselle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äkkiseltään sanoisin, että et ole vielä ihan täysin valmis, mutta toisaalta, koskaan ei tiedä kauanko menee, ennenkuin vauva ensinnäkään tärppää ja siihen päälle vielä 9kk odotusta. Joten ehkä voisit ruveta pikkuhiljaa totuttelemaan ajatukseen, että näyttäisit vauvanteolle piakkoin vihreää valoa.
Olette juuri niitä karmeita pariskuntia, jotka hankkivat City-maasturin, jotta lapsen Saksasta tilatut vaunut mahtuvat sinne. Huh, väristys!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei toisen ihmisen alullepano ole niin yksinkertaista. Haluan valmistaa itseni olemaan avoin ja vastaanottavainen vauvan mukanaan tuomille asioille. Ei kaikille sovi sellainen tyyli, että kunhan mies vähän miellyttää tai vauvakuume iskee, niin kertalaakista aletaan tekemään.
Ehkei minulle tule koskaan vauvakuumetta, enkä " sokaistu" niiden ihanuudesta. Puhuin tänään mieheni kanssa jälleen asiasta ja vuodenvaihteen jälkeen alamme ehkä yrittämään. Häitäkin suunnittelemme, mutta katsotaan sitten, miten käy.
Kiitos teille ymmärtäväisille ihmisille jotka tajusitte mitä tarkoitan.
AP
Samoilla linjoilla kun 7, eli tekstisi pohjalta voisi sanoa, että sinulla on vielä jonkin verran pohdittavaa asiassa, ennen kun olet ihan valmis..
Pelkästään miehen mieliksi ei kannata puuhaan ryhtyä, ettei kaduta myöhemmin.
Mutta toisaalta perheelliset tuttavasi ovat oikeassa siinä, että kaikki nuo epäilykset lapsen hoidosta unohtuvat siinä vaiheessa, kun lapsi on todellisuutta!
Toki kaikilla on epäilyksiä ja avoimia kysymyksiä lasten hoidon/hankkimisen suhteen, mutta yleensä jo raskausaika poistaa suurimman osan noista epäilyksistä!
Lapsi saa teistä varmasti upeat ja toisiaan kunnioittavat vanhemmat, kun lapsi teille syntyy!!
Onnea!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan lukea samankaltaisista kokemuksista. Tosin jos olisin aiemmin lasta yrittänyt ja sen saanut, niin olisinko erilainen ihminen, en tiedä. Täytyy kyllä sanoa, että onneksi näin ei ole käynyt, koska valmis en ole tietenkään moiseen ollut aiemmin. Tuskin nytkään :) mutta ensi vuonna ehkä sitten koetamme onneamme.
AP
Nyky-Suomessa on niin paljon ongelmaperheitä että vanha kunnon pakkosterilointi pitäisi ottaa käyttöön. Aivan vastuutonta toimintaa monella, en tarkoita sinua ap vaan yleisesti.
En haluakaan miellyttää miestäni tällä asialla, vaan haluan saada varmuuden, että voin olla hyvä äiti vaikken tunne mitään vauvakuumetta tai muuta erillistä halua raskautua. Huomasin odottavani kuumetta kuin merkkiä siitä, että olen valmis. Mietin ja tarkkailin itseäni, että milloin ruumiini kertoo minun olevan valmis äidiksi, koska olin kuullut niin paljon juttuja näistä kuumeiluista.
Mutta en ilmeisesti koe sitä, ja sen käsittäminen rauhoittaa mieltäni, koska enpähän ainakaan ala ensihurmoksessa yrittämään. Miehen kanssa puhuimme vielä illalla asiasta ja hän on ylpeä minusta, koska en ole aiemmin elämässäni tehnyt lasta heppoisin perustein, eikä hänkään, vaan olemme odottaneet kunnes olemme kohdanneet Sen Oikean, ja hiljalleen kypsytelleet ajatusta. Emme suinkaan muissa päätöksissä ole näin hitaita, tämä vaan vaatii suurimman elämäntyylin muutoksen kuin mikään muu päätös, mitä olen ikinä tehnyt.