Lue keskustelun säännöt.
Miten huolissaan pitäisi olla 8-vuotiaasta,
09.10.2006 |
joka tänä syksynä alkanut joutua tappeluihin? Poika on aika hiljainen ja ujokin, mutta ei kyllä ole koskaan ollut mikään lempeä luonne - kotioloissa useinkin raivoaa ja riitelee pikkuveljen kanssa. Tähän asti hän on kuitenkin tarhassa ja koulussa kavereiden kanssa ollut aina hyvin sopuisa ja saanut kehuja juuri siitä, että ei mene kahinoihin mukaan. Nyt sain opettajalta pautetta, että poika on jonossa lyönyt ja töninyt kaveria ja viimeksi viikonloppuna näin itse miten hän potkaisi toista poikaa. Ei toki ihan syyttä, aina on ensin ollut jotain nahinaa ja painiskelua, mutta meidän poika on se eka jolla hermo petää ja nyrkki heilahtaa.
Olen pitänyt pojalle puhutteluja, yrittänyt keskustella, mutta asiasta juttelu tuntuu olevan hänelle hyvin vaikeaa. Mitä voin vielä tehdä, ettei tilanne pahene? Hänellä on pnyt aljon kavereita, mutta pelkään että jos tuo lyöminen jatkuu, he alkavat kaikota, ja perusujo poika ei kovin äkkiä uusia saa, vaikka rauhoittuisikin.
Kommentit (12)
Poikamme on myös 8-vuotias ja ollut aina hyvin HERKKÄLUONTONEN, mutta hyvin herkästi jalka nousee potkaisuun (esim. pikkusiskoa kohti) ja jopa iskää pamauttelee nyrkillä suuttuessaan. Pikkuherra kyllä leppyy nopeasti ja tulee kaulailemaan ja suukottelemaan pian kiukku-kohtauksen jälkeen, mutta joskus pelottaa nuo raivarit. Itsellä on se tunne, että puuttuuko häneltä jotain, mitä en huomaa (RAKKAUTTA ESIM.!!!)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin vajoan säännöllisesti tuohon suohon, pienempää kannustaa helpommin tyhjästäkin ja antaa anteeksi hölmöilyjä. Ihan huomaamatta esikoinen jää vähemmälle, " kun on jo niin iso" . Pitäisi muistaa pitää mielessä, että ei se esikoinenkaan nyt niiiin iso vielä ole :) Ja hän kaipaa kannustusta ja läheisyyden hienoista tyrkyttämistäkin.
Olipa mukava ketju, ihana lukea tällaisista perheistä, joissa lapsista selvästi välitetään aidosti. Myös tuo on hieno juttu, että osaa tarkastella itseään kriittisesti ja myöntää, että jotakin parannettavaa saattaa omasta toiminnasta löytyä. Kukaan meistä kun ei täydellinen ole :)
4
Jotenkin kuulostaisi siltä että jokin painaa pojan mieltä..
Vierailija:
Ei toki ihan syyttä, aina on ensin ollut jotain nahinaa ja painiskelua, mutta meidän poika on se eka jolla hermo petää ja nyrkki heilahtaa.
Ja ihan näin äkkiseltään tuli mieleen: voisiko pojalla olla itsetunnon kanssa ongelmia? Yleensä nyrkki tulee mukaan, kun muut keinot eivät riitä. Olisiko niin, että poika ei löydä muita keinoja ulos tilanteesta kuin potkaiseminen tai lyöminen?
Onko hänellä itsetuntoa tukevia harrastuksia? Saako hän tarpeeksi positiivista huomiota ja aikaa kotona?
Minun esikoiseni on vasta 5-vuotias, joten en hirveästi tiedä tuon ikäisten sielunmaisemasta :) Mutta tällaista tuli ensimmäiseksi mieleen.
Minä siis koettaisin auttaa poikaa " salavihkaa" . Eli tukemalla lapsen itsetuntoa harrastuksin (ehkäpä joku yhdesä toisen vanhemman kanssa tehtävä juttu) ja positiivista huomiota kotona antamalla ja samalla ujuttamalla aihetta sivuavia keskusteluja tekemisen lomaan.
Suora " saarnaaminen" (aikuisen mielestä toki keskustelua, mutta lapsesta se on saarnaamista) menee usein ohi korvien, eikä auta kuine hkä hetkellisesti. Parempi olisi pureutua syyhyn, miksi poika noin käyttäytyy.
Totta sekin, että poikien maailma on kova. Ujolla pojalla voi olla niin vaikeat paikat, että on vain kaksi vaihtoehtoa: lyö tai tule lyödyksi :(
4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
poikani todella paljon raivostumaan, ja sitten nauroivat, tekivät myös pilkkaa samassa koulussa olevasta pikkusiskosta, ja silloin poika menetti hermot ja huitaisi jotakuta kiusaajista, ja se oli hyvä syy sitten huitoa puolin ja toisin. Opettaja puuttui asiaan, se ei auttanut, mutta alkoi sitten pelamaan korista, ja siellä valmentaja sai kiusaamisen loppumaan.
Oletko jutellut asiasta opettajan kanssa? Äkillinen muutos käytöksessä kielii kyllä aina jostain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
poika harrastaa joukkuelajia, jossa on melko hyvä ja hyvin suosittu sekä pelikaverien että valmentajien mielestä. Tähän syksyyn asti en tosiaan ole koskaan kuullut pojasta muuta kuin hyvää mitä käytökseen tulee - toki olen aina itse vähän hymähdellyt kehuille, koska tunnen myös pojan raivoisamman luonteen, sen joka aiemmin on näkynyt vain kotona.
Tuo itsetuntoasia oli hyvä huomio. Poika on kokenut tokan luokan selvästi vaikeammaksi kuin ekan ja ehkä mekin olemme kotona vaatineet häneltä enemmän vastuun ottoa. En ole enää esim. kulkenut perässä vahtimassa läksyjen tekoa ja kehunut niistä joka käänteessä, vaan jättänyt pojan oman onnensa nojaan. Hänellä on tähän asti moni asia sujunut kuin leikkiä vaan, ehkä elämän kovuus on tänä syksynä iskenyt päin naamaa. Täytyykin alkaa kehua poikaa enemmän pelkän käskyttämisen sijasta.
ap
Tunnen hyvin sekä pojan opettajan että lähimpien ystävien äidit, ja olisin varmasti kuullut jos jotain vars. kiusaamista tapahtuisi. Kyse on siis lähinnä siitä, että sanailuna tai leikkitappeluna alkaneet tilanteet ovat tänä syksynä menneet fyysiseksi satuttamiseksi. Aiemmin poika käveli näistä tilanteista pois, mikä minusta on se oikea reaktio.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa niin meidän esikoisen viime vuodelta tuo, etten malta vielä olla kirjoittamatta.
Myös meidän esikoinen on erittäin huono puhumaan asioistaan, joten niitä pitää tosissaan kaivaa esille. Viime vuonna (3.luokka) alkoi yhtäkkiä loppuvuodesta tulla lappuja opelta kotiin, poika alkoi räyhätä kotona ja olla ilkeä, jopa väkivaltainen sisaruksilleen. Sitten hän heräsi aamuisin aina vain väsyneempänä ja lopulta tunnusti, että heräilee öisin eikä saa sitten unta.
Meillä tähän oli syynä lopulta opettajanvaihdos. Entinen symppisope vaihtui vääpeliin. Pitkä juttu, mutta uusi ope siis kyseenalaisti entisen open kaikki menetelmät ja poika meni ihan ymmälle, kun teki kuten oli oppinut tekemään ja saikin koko ajan vain muikkareita.
Keskustelimme open kanssa, tuloksetta. Ope käänsi asian niin, että kodissa täytyy olla nyt jokin huonosti. Lopulta puhuin rehtorin kanssa, joka tunsi poikamme muista yhteyksistä koulun ulkopuolelta. Tilanne alkoi rauhoittua, kuten poikakin.
Keväällä kuitenkin hyppäsimme molemmat kattoon, kun ope ilmoitti, että syksyllä sitten aloittaa toinen ope hänen sijallaan. Tämä syksy on ollut aivan mahtava verraten edelliseen.
Oma ohjeeni on, että antakaa pikku koululaisellenne huomiota, hellyyttä ja jakamatonta aikaa! Hän on kovin pieni vielä. Itse olen huomannut, että kun ala-asteelaisen " jättää hetkeksi omilleen" niin aina käy jotain tälläistä. Pitää herkeämättä jaksaa olla kiinnostunut ja ajan hermolla koulun suhteen.
Haasteellisemmaksi sen tekee se, että pienemmät sisarukset aloittavat koulun ja sitten on enemmän huomioitavia :)
Vierailija:
Tuo itsetuntoasia oli hyvä huomio. Poika on kokenut tokan luokan selvästi vaikeammaksi kuin ekan ja ehkä mekin olemme kotona vaatineet häneltä enemmän vastuun ottoa. En ole enää esim. kulkenut perässä vahtimassa läksyjen tekoa ja kehunut niistä joka käänteessä, vaan jättänyt pojan oman onnensa nojaan. Hänellä on tähän asti moni asia sujunut kuin leikkiä vaan, ehkä elämän kovuus on tänä syksynä iskenyt päin naamaa. Täytyykin alkaa kehua poikaa enemmän pelkän käskyttämisen sijasta.ap
Sitä ehkä liian helposti joskus kuvittelee lapsen olevan jo isompi kuin onkaan. Varsinkin tuon ikäiset pojat tuntuvat olevan omasta mielestäänkin isoja, eivätkä enää pyydä huomiota vanhemmilta. Sitä täytyy sitten vähän niinkuin tyrkyttämällä tyrkyttää. Ehkä pojalla on ristiriita " ison pojan" ja " pienen pojan" roolien välillä. Uskon, että jo paljon pojan tilannetta auttaa se, että häntä huomioidaan positiivisesti enemmän ja kehutaan (vaikka tikusta asiaa :D).
Myös joku teidän yhteinen haastava projekti voisi olla hyvä ajatus. Joku, mihin yhdessä uhraatte aikaa ja vaivaa, mistä poika saisi aihetta olla ylpeä osaamisestaan ja selviytymisestään.
Äitini kertoi minun huokaisseen 9-vuotiaana (kun tulin tanssitunnilta, jossa oli inhottava ohjaaja):" Voi kumpa hän (ohjaaja) vaan tietäisi, että ei ole kovin helppoa olla lapsi!" Ja se on aivan totta! Lapsena oleminenkaan ei ole helppoa.
Tsemppiä!
t.4
Kiinnitin oikein huomiota eilen siihen miten puhun pojalle ja huh. Tajusin että siinä missä kehun ja ihastelen kuopusta (oi, osasitpa tehdä hienon Lego-tornin), puhuin 8-vuotiaalle ihan eri tavalla. Komensin, neuvoin ja selostin asioita, mutta en harrastanut yhtään sellaista kannustavaa tyhjän kehumista kuin pienelle. Olemme toki aina pitäneet huolen siitä, että esikoinenkin saa huomiota, mutta viime aikoina se on ollut lähinnä pelailua, pyöräretkiä, leffoja - ei niinkään juttelua ja rakkauden osoituksia.
Tajusin myös että olen oman puolueellisuuteni pelossa suhtautunut aika epäluuloisesti pojan kertomuksiin, vaikka hän yleensä on ollut ihan luotettava. Nyt kun oikein panostin häneen illalla ja suhtauduin positiivisesti hänen tekemisiinsä ja sanomisiinsa, sainkin kuulla vähän enemmän noista nujakoista. Kyse on ollut lähinnä jonossa tuuppimisesta ja ehkä myös siitä, että minun poikani ei oikein osaa kertoa muista kun taas tämä toinen nahistelija ilmoittaa opettajalle ekasta tönäisystä. Hän kertoi myös muutamasta muusta riidasta, jotka olivat ihan viattomia (kinaa jalkapallosta yms.). Ja kyllä, uskon tässä poikaani, sen verran vilpittömästi hän jutteli.
Kiitos kaikille vastanneille, saitte minut ajattelemaan asiaa, jonka olisi pitänyt olla itsestään selvä muutenkin. Pieni ja hyvin pärjäävä tokaluokkalaisemmekin tarvitsee kehuja, hyväksyntää, huolenpitoa paljon enemmän kuin hän itse koskaan myöntäisi.