Millainen sinusta on tullut kiusaamisen johdosta?

Ulkoisesti se ei kai näy mistään. Olen normaalin näköinen ja normaaliälyinen, ja ihan karismaattinenkin. 

Minusta on ironista, että minua haukuttiin lesboksi koko yläaste, ja tuolloin olin aidosti sitä mieltä, että en ole, ja yritin puolustautua. Lukion loppupuolella tajusin olevani oikeasti bi, ja nykyään olen todella avoin asiasta. Minulla ei kuitenkaan ole koskaan ollut lähellekään omanikäistäni seurustelukumppania. Makuni on tältä osin jotekin "vinksahtanut", ja tykkään hakeutua vanhempien kumppanien seuraan. En tiedä, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että omanikäiseni kiusasivat yläasteella ja lukiossa. Lukion viimeisenä vuonna ja yliopiston alussa tapailin salaa opettajaani, joka ei kai tiennyt kiusaamisesta. Hän kohteli minua ihanasti, toisin kuin kukaan vieras koskaan. Nykyinen aviopuolisonikin on minua vanhempi.

Tarkemmin olen menestynyt, mutta etäinen. Omat vanhempani ja aviopuoliso ovat ainoat ihmiset, joita tapaan vapaaehtoisesti vapaa-ajalla. Nautin yksin olosta, enkä jaksa enää hankkia ystäviä, koska niin monesti ystäväporukka kouluaikoina kääntyi lopulta minua vastaan. Minulla on hauskempaa itsekseni, ja olen löytänyt monia mukavia harrastuksia, joista nautin parhaiten juuri yksinäni. 

En osaa nähdä hyvää ihmisissä enkä luota kehenkään. En voisi kuvitellakaan, että voisin esim. auttaa ketään muuta kuin puolisoani tai antaa mitään lahjaksi, koska päällimmäinen ajatukseni on, että muut pyrkivät vain hyötymään minusta ja rahoistani. En anna edes joululahjoja. En myöskään koskaan pyydä palveluksia, koska en halua vahingossakaan olla mitään velkaa. 

Minua kiusattiin yläasteaikana eniten. Lukiossa vähemmän, kun jengille tuli ikää ja järkeä. Kiusaaminen vaikutti eniten itsetuntooni.

Onneksi sain yliopistoaikana tosi kivoja ystäviä. Ne suhteet ovat kantaneet vuosikymmeniä. Opiskelin hyvän ammatin ja sain aivan ihanan miehen ja lapsia.

Kiusaajani jäivät kotikaupunkiin matalapalkkaisiin töihin, kun eivät päässeet mihinkään opiskelemaan. Nykyään ovat kuulemma lähiöpubissa istuvia katkeria yh-äitejä, joiden aikuiset lapsetkin elävät tukien varassa. Ei käy sääliksi yhtään!

Itsetuntoon tuo kiusaaminen vaikutti niin, että vieläkin joskus ihmettelen, miten minusta on tullut jotakin niin pätevää ja ammattitaitoista ja miten sain juuri sellaisen miehen ja lapset kuin aina haaveilinkin.

Minun on vaikea muodostaa ystävyyssuhteita ja olen hyvin epävarma ihminen. Koulussa kiusattiin pari vuotta ja sitten työharjoittelussa sekä yhdessä työpaikassa kiusattiin. Tämä ei auttanut asiaa, kun tajusin että jopa aikuiset kiusaavat. Minä kun olin naiivi ja luulin että ei sellaista enää tapahdu ja olin todella masentunut pitkään työpaikkakiusaamisen jälkeen.

Olen vasta ihan viime aikoina tajunnut, että kouluaikainen kiusaaminen on mahdollisesti vaikuttanut todella kyyniseen asennoitumiseeni vastakkaista sukupuolta kohtaan. Ihmettelen vieläkin, että pitikö tai rakastiko nyt jo edesmennyt aviopuolisoni minua koskaan oikeasti. Siksi en myöskään ole kiinnostunut hakeutumaan uuteen suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei minusta ulkoisesti mitään huomaa, saatan olla jonkun arvion mukaan ns. menestynyt. Mutta en päästä ihmisiä lähelle ja kanssani on vaikeaa rakentaa syvään luottamukseen perustuvaa suhdetta. Minun on hyvin vaikeaa luottaa muihin kuin itseeni. Se on surullista, sillä ihmisten välinen yhteys on mielestäni yksi elämän tarkoituksista.

Olisi voinut olla sanasta sanaan mun kirjoitus.

Pelkään naisia, enkä halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä ellei ole pakko. M27

Tarinani on hieman erilainen.
80 luvulla vanhempani paattivat muuttaa takaisin Suomeen. Se oli minulle iso kulttuurishokki.
Joka ikinen paiva halusin takaisin ulkomaille. Minulla oli seka huonot koto olosuhteet ja koulukiusaaminen, mika vain jatkui ja jatkui paivasta toiseen.
Olen katkera etta vanhempani olivat niin itsekkaita ja vastuuttomia. He tekivat minusta talon lapsenhoito palvelijan ja siivoajan ja eivat koskaan huolehtineet muusta kuin itsestaan.
Yritin parhaani olla nakymaton ja se jota kukaan ei huomaa.
Kiusaajani ovat menestyneet hyvin. Yksi heista on jopa kuuluisa julkkis jonka the tunnette jos mainitsisin nimen.

En koskaan tehnyt kiusaajilleni mitaan pajama, he varmasti tiesivat etta minulla oli vaikeat koti olot.
Olen kiitollinen etta se kappale elamassani on ohi. Jos he olisivat jattaneet minut rauhaan niin elamani olisi ollut niiin parempi. Sellaista vakea he vain eivat olleet, kiusaaminen oli heille hauskaa ja jaksoivat jatkaa. Minua kaduttaa se etta en jattanyt peruskoulua kesken.

Vanhempani muuttivat understand ulkomaille. Se tuli taas vaikeaan aikaan elamassani kun jouduin jattamaan lukion kesken. Nyt jalkeenpain ajatellen se oli paras asia mika minulle on tapahtunut.

En oikein pida suomalaisista ja en kaipaa tassa maassa asuvien expattien seuraa. Ymmarran kielta ja kulttuuria mutta en koe sita omakseni. Joskus seuraan hesaria ja ylen uutisia.

En nahnyt suomalaisuidessa ja suimalaisissa mitaan sellaista jota olisin halunnut seuraavalle polvelle jatkaa. Painvastoin halusin suojella heita siita.

Kaikki huomioonottaen olen elanyt hyvan elaman. Ehka kuisaajani luulivat etta olisin ollut ikuinen surkimus, mutta maailma ei koostu heidan kaltaisista ihmisista. Jospa kyky olla onnellinen on kosto!!

Toivottavasti ne ketkä näkevät jotain kiusattavan, puuttuvat asiaan.  Usein käy niin, että liittyvät kiusaajan rinkiin.  Tälle täytyy olla joku biologinen tausta ketä aletaan kiusaamaan, koska kiusatuksi joutuu koko elämänsä ajan.  Jokin piirre ihmisessä saa aikaan toisissa alistamisen vietin.

Iloinen.

Oon alkanut pelkäämään sosiaalisia tilanteita, en osaa seistä paikallaan, katsekontakti ahdistaa ja takeltelen tosi paljon sanoissani. Hävettää olla ihmisten ilmoilla kun oon tällänen. Muistan kun peruskoulussa rakastin olla äänessä ja tehdä uusia kavereita.

Itsetuntoni vahingoittui pysyvästi.

Myöskin taipumus masennukseen ja itsetuhoisiin ajatuksiin on ollut minulle ominaista lapsuudestani saakka.

Tietynlainen ulkopuolisuuden ja erillisyyden tunne.
Toki se voi johtua muustakin outoudestani.

Kuulun erääseen harrastusporukkaan, olen kuulunut jo 20 vuotta.

Porukassa muistetaan jäseniä merkkipäivänä.

Täytin juuri 50v, kukaan ei noteerannut asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti ne ketkä näkevät jotain kiusattavan, puuttuvat asiaan.  Usein käy niin, että liittyvät kiusaajan rinkiin.  Tälle täytyy olla joku biologinen tausta ketä aletaan kiusaamaan, koska kiusatuksi joutuu koko elämänsä ajan.  Jokin piirre ihmisessä saa aikaan toisissa alistamisen vietin.

Raatelijat ei kestä kun ne näkee elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä. Ne hakee sitten reaktiota.

Sellainen on raatelijan luonne.

Jos kiusaamisen juurisyihin haluttaisiin oikeasti puuttua, pitäisi tuoda ilmi asioita raatelijoista eikä ns syntipukeista.

Kosto ja muutos ei ole ihan kaikkia varten.

Kuitenkin kantsii, koska vain siten voi vapautua.

Ja kostolla tarkoitan seuraamuksia raatelijoitten toimesta.

Kaikille hauskaa viihdettä, kunnes häjyt saa mitä tarvitsee.

Pitkään luulin, että minussa on jotain vikaa, olen vääränlainen, huono. Epävarma olen edelleen, vaikea luottaa taitoihini. Olen tosi herkkä kaikelle kyräilylle ja selän takana puhumiselle, mitä pari työkaveria nykyään harrastaa. Inhoan sitä juoruilevaa ilmapiiriä.

Lapsuudesta asti kiusaaminen ollut osa elämääni. Vanhemmiten vasta traumat alkaneet nousta pintaan. Koulussa käynti oli yhtä helvettiä ja pelotti kun tiesi että viimeistään kotimatkalla käytiin fyysisesti sekä henkisesti käsiksi. Kukaan ei oikeastaan koskaan kunnolla puuttunut mihinkään. Sama jatkunut aikuisiällä. Minulla ei ole ystäviä enkä halua päästää ketään lähelle. Usein itkettää kun se on ainut tapa purkaa mieltä.

Epävarma, ujo, pelokas.. Pärjään jotenkuten elämässäni mutta en ole saavuttanut mitään "suurta" kun olen aina uskonut että minusta ei ole mihinkään. Ihmissuhteissa joudun aina alistettuun osaan, tossun alle.. Kiusaajat eivät ajattele että siinä voi oikeasti mennä jonkun koko elämä pilalle, tietysti on näitä hienoja "selviytymistarinoita" kuinka kiusatusta tuli lopulta "kaikkien sankari" uraohjus ja muutenkin menestynyt ihminen, mutta valitettavasti se taitaa olla aika harvinaista..

Tekee mieli kääntää veistä haavassa jos huomaan jonkun kadehtivan minua.

Vihaan kiusaamista. Jos sitä havaitsen, niin puutun aika ärhäkästi. Kaikkenlainen epäoikeudenmukaisuus ärsyttää. Olen heikomman puolella. Siinäpä ne päällimmäiset.

Toisaalta vaistoan äkkiä jos joku vähän katselee nenänvartta pitkin. Luikin silloin matkoihini.

Mua kiusattiin köyhän kodin vuoksi enimmäkseen.

Työpaikoillahan on kaksi klikkiä, tai oikeastaan yksi, eli kiusaajat jotka nälvivät, virnuilevat jne. Ja sitten ovat ne, jotka eivät tykkäisi kiusata ja olla ikäviä koko ajan ja heitä sitten kiusataan ja ylenkatsotaan.

Tietyssä mittakaavassa ns.menestynyt, mutta minäkään en päästä ihmisiä lähelleni. Usein on ollut tilanteita, joissa minulle ihminen sanoo, että haluaa olla ystäväni ja pitää yhteyttä. Silti kaiken kokemani jälkeen tämän ihmisen tulisi todella nähdä vaivaa ystävyäkseen kanssani, sillä en itse jotenkin enää osaa luontevasti ehdottaa tekemistä tai edes ylläpitää oikein sellaista ystäväkeskustelua. En luota ihmisiin ja siihen, että joku oikeasti haluaisi minuun tutustua. Nykyisin en edes yritä.

Kliseisesti huomaan myös, että minulla on paljon helpompi olla avoin miesten kanssa, koska heistä ei ole vastaavia kokemuksia. En kylläkään koe olevani hyvä jätkä tai yksi pojista. Minulla on mies, niin minun ei tarvitse yrittää mitään miesvirittelyitä ja sekin vapauttaa. En välitä eikä kiinnosta, mitä muut miehet minusta ajattelevat. Sinkkuna voisi olla eri asia. Olen siis aina ollut naisten sylkykuppi (opettaja, ns.ystävät, työkaverit). Jännitän naisia ja tulkitsen heitä kriittisemmin. Kokemus on omalla kohdallani osoittanut, että naiset ovat naisille susia ja sen koulun olen käynyt.