Lue keskustelun säännöt.
Millainen sinusta on tullut kiusaamisen johdosta?
30.04.2022 |
Koulu ja/tai työpaikkakiusaaminen jättää jälkensä, minusta on tullut epäluuloinen, herkästi hermostuva, olen ikäänkuin kokoajan puoluskannalla enkä siedä mitään "huumorillakaan" piikittelyä vähimmässäkään määrin vaan sanon kärkkäästi takaisin, en luota uusiin ihmisiin ollenkaan, on tunne että minulle ilkeillään ainakin seln takana. Nykyään työskentelen lähes 100% etänä ja tämä on minun pelastus, en haluaisi koskaan palata toimistolle.
Kommentit (95)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huono itsetunto, en luota enää ihmisiin. Ilo on kadonnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsevarmempi, kun huomasin miten saan ärsyttävät nyhveröt ruotuun.
Mua kiusattiin kahdeksan vuotta. Minusta tuli äkäinen, todella temperamenttinen ja erakoitunut yksilö.
Eli en halua olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Viihdyn siis parhaiten ihan omissa oloissani. 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä pitää ymmärtää että kaikki pahat kokemukset jättää aina jälkensä ihmiseen. Aivot muistaa, keho muistaa. Kiusaaminen on siksi erityisen tuomittavaa, koska se usein jatkuu vuosien ajan ja pahiten tietysti vaikuttaa kasvavaan lapseen ja nuoreen. Aikuisenakin se on vaikea rasti esim työpaikalla.
Reipas ja osaan pitää puoleni. Kaikenlaista kuspäätä maailmaan mahtuu, ei se ole mikään syy antaa heidän määrätä.
Lapsena oli avuton, aikuinen ei ole. Ellei sellaiseksi heittäydy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei minusta ulkoisesti mitään huomaa, saatan olla jonkun arvion mukaan ns. menestynyt. Mutta en päästä ihmisiä lähelle ja kanssani on vaikeaa rakentaa syvään luottamukseen perustuvaa suhdetta. Minun on hyvin vaikeaa luottaa muihin kuin itseeni. Se on surullista, sillä ihmisten välinen yhteys on mielestäni yksi elämän tarkoituksista.
Sama ilman menestystä, ainakaan vielä.
Tuntuu että tavassani kanssakäydä on joku vika. En osaa haalia samalla lailla ihmisiä lähipiiriin kuin jotkut muut vaikka teen mielestäni samoin kuin he.
Estynyt, ihmis- ja etenkin miespelkoinen. Epäilen kaikkea ja kaikkia, enkä luota kuin harvoihin. Perhe ja onnellinen parisuhde ovat kaukainen unelma, lähes täysin kokematonkin olen yli 4-kymppisenä. Jos jotain hyvää on, niin ammatin olen onnistunut opiskelemaan ja vakituisessa työssä olen. Perittyä omaisuuttakin on ihan mukavasti. Sisimmässäni olen kuitenkin edelleen se pelokas ja nujerrettu pikkutyttö, joka yrittää olla näkymätön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tullut tutisevaa ihmisrauniota kuten koittivat selvästi minusta tehdä. Saivat aikaan raivohullun joka suuttuu hyvinkin pienistä asioista. Kiusaaminenkin lakkasi ysiluokan syksyllä kun sain ensimmäisen raivarini ja hakkasin yhden kiusaajista tajuttomaksi. Taidetetiin päästä silloin paikallislehteenkin sen jutun kanssa, tosin nimettömänä.
Hyvin toimittu. Kiusaaja sai ansionsa mukaan, olisi ansainnut lisääkin koulutusta.
Kyyninen ja v i t t u m a i n e n ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en päästä ketään lähelle! Onneksi kukaan ei tahdokaan! Hävettää, olla tämmönen ruma läski luuseri! Enkä poistu kotoa muualle kuin työhön ja kauppaan! Ihan kohta ole syönyt itseni hengiltä!
En luota ihmisiin, en osaa solmia ystävyyssuhteita, pelkään sosiaalisia tilanteita, olematon itsetunto, stressaannun herkästi pienistäkin asioista, krooninen masennus ja ahdistus.
Viihdyn yksin, enää en edes kaipaa muiden seuraa. Rakastan luontoa ja eläimiä, eläinsuojelu on tärkeintä elämässäni.
Sellainen etten niele enää huonoa kohtelua. Jos joku on töykeä niin sanon heti takaisin. Sain työpaikastakin potkut kun annoin suoraa palautetta töykeästä osastojohtajasta.
Olen muuten oikein supliikki ja tulen ihmisten kanssa toimeen, olen työskennellyt aspana, mutta syvempiä ihmissuhteita muodostaessa on vaikeaa. Mulla on aina vaikeuksia uskoa että joku tosiaan haluaisi olla mun kaveri tai viettää mun kanssa aikaa. Esimerkiksi nyt aikuisena uudessa koulussa on muodostunut ihan hyvä porukka, mutta jään aina vähän syrjään keskusteluissa kun en meinaa uskoa että haluaisivat olla mun kavereita.
Lapsena koulussa ja harrastuksessa kävi monesti niin että jotkut esimerkiksi pyysivät luokseen tyyliin Maija tuu sääki tänne! ja kun menin niin hetken päästä sanottiin että mitä sää siinä teet, luulekko että me muka halutaan olla sun kavereita, jne.
Perusturvallisuudentunne järkkyi, eli minusta tuli ahdistunut, ylimiellyttävä, ylisuorittava, yliherkkä kritiikille. Ahdistus kuitenkin ollut pahinta. Nyt 20 v myöhemmin nämä asiat ovat muuttaneet muotoaan, mutta juurisyyt ovat selvät edelleen. Mutta en ole katkera, sillä he eivät tienneet mitä tekivät.
Minusta tuli epäluuloinen. Vakava-asteinen kiusaaminen muokkasi myös moraalikäsitystäni.
En halua istua siten, että joku voi tulla selän taakse. Menen siis mielelläni istumaan seinän eteen ravintolassa jne.