Lue keskustelun säännöt.
Kamalaa kun ihminen kuolee eikä sitä enää näe.
21.04.2022 |
Ei voi selvittää asioita. En meinaa millään päästä tästä yli 😕
Mikä auttaa?
Kommentit (38)
Kaikki me täältä lähdetään kun aika on. Älkää pelätkö elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika autaa. Minut jätetiin ihan yksin suremaan,kun ystäviä kuoli,sisko,velikin ja 22 vuotta kestänyt suhde nyt ihan 2 vuoden sisällä kuoli,17 kpl. Joten aivo sumua. Mutta ulkoilen kävelen siis yksin luonossa.Josta saa sielulle rauhaa. 3 puhelua tuli pikasoittona: siskon,veljen ja suhteeni. Sitten 13 kylämän T-Viestinä ja 1 kirjeenä postin kautta.Joten aivo sumua on ei dementiaa, van sitä että viellä ei osaa tajuta he pois. Olin jo tärkeät ihmiset menettänyt 2kpl. juuri ennen noiden 17 kpl,Kuolemaa.että jokainen päivä on kuitenkin uusi.En suostu jämän kotini vangiksi, ulkoile ja kävelen yksin.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin pelottaa se yksinkertaisuus, aluksi ollaan täällä ja sitten ei enää ollakkaan...Ei mitään tietoa mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Surettaa jotenki ne kaikki nuoret jotka lähteny nuorina, saako he vielä toisen mahdollisuuden elää yksi elämä loppuun asti.
Jännä miten erilaisia me ihmiset ollaankaan. Mulle tuo ajatus elämän ja kuoleman yksinkertaisuudesta tuntuu todella vapauttavalta. Ei mahdeta sille mitään että synnyimme, eikä mahdeta sille mitään että kuolemme. Ihanan simppeliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne asiat on pikkujuttuja, elämä on elämää ja siihen kuuluu kaikenlaista säätöä.
Elämäni suurin kriisi ei ole pikkujuttu
Eipä tietenkään. Kuolleidenkin pitäisi nousta selvittämään Sinun Elämäsi Suurin Kriisi.
Minusta kuolema on hieno asia. Loppuu kituminen. Toki ihan mielelläni kidun vielä vähän mutta jos lähtö tulee niin minkäs teen?
Elämässä kauneinta on tajuta sen lyhyys, hauraus ja sattumanvaraisuus. Ja kaiken hössötyksen turhuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Tuuli käy hänen ylitseen eikä häntä enää ole, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne."
Ehkä paras kohta koko opuksessa.
tia.a69 kirjoitti:
Aika autaa. Minut jätetiin ihan yksin suremaan,kun ystäviä kuoli,sisko,velikin ja 22 vuotta kestänyt suhde nyt ihan 2 vuoden sisällä kuoli,17 kpl. Joten aivo sumua. Mutta ulkoilen kävelen siis yksin luonossa.Josta saa sielulle rauhaa. 3 puhelua tuli pikasoittona: siskon,veljen ja suhteeni. Sitten 13 kylämän T-Viestinä ja 1 kirjeenä postin kautta.Joten aivo sumua on ei dementiaa, van sitä että viellä ei osaa tajuta he pois. Olin jo tärkeät ihmiset menettänyt 2kpl. juuri ennen noiden 17 kpl,Kuolemaa.että jokainen päivä on kuitenkin uusi.En suostu jämän kotini vangiksi, ulkoile ja kävelen yksin.
Olet vahva❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta kuolema on hieno asia. Loppuu kituminen. Toki ihan mielelläni kidun vielä vähän mutta jos lähtö tulee niin minkäs teen?
Elämässä kauneinta on tajuta sen lyhyys, hauraus ja sattumanvaraisuus. Ja kaiken hössötyksen turhuus.
Kaikki ahdistus, hikoilu, hermoilu, ja ihan turhaan. Ei se minusta kovin kaunista ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen lukemaan / kuuntelemaan kirjan ”Tyyneys puhuu”. Tämä oli minulle todella mullistava kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sille voi soittaakaan. Äidin kuolemasta on hieman yli kaksi vuotta ja vieläkin joskus ajattelen että tästä pitäisi puhua hänen kanssaan.
Puhelinnumero on edelleen tallessa.
Mulla on isän numero. Lähti vähän yli vuosi sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kait sen vielä näkee, vasta kun se on maatunut lakkaa näkemästä.
Vierailija kirjoitti:
On outo tunne kun läheinen oli tässä ja nyt ei enää ole. Eikä enää nähdä tässä elämässä. Uskon että kun kuolen taas tapaamme tuonpuoleisessa. Nyt on muistot ja suru joka jatkuu loppu elämän.
Ihan totta. Isä on ensimmäinen lähipiiristä jonka menetin ja se totaalinen tyhjyys ja henkilön puuttuminen oli jotain niin outoa . Vaikea käsittää että hän on poissa lopullisesti tässä elämässä. Minäkin uskon uudelleen näkemiseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan edelleen elävästi isovanhempani.
Heistä aika jätti jo 20 ja 30 vuotta sitten.
Ikävä sanoa, mutta sain heiltä enemmän läsnäoloa ja välittämistä kuin vanhemmiltani koskaan.
He elävät muistoissani niin kauan kuin itse elän tai dementoidun.
Se on lohdullinen ajatus. Rakkaus ei kuole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalampaa se olisi jos kaikki historian aikana eläneet ihmiset olisivat edelleen hengissä
Julius Caesar, Nero, Napoleon, Hitler.
Uimahallin salilla Goljat ja Hercules olisivat omineet penkin ja painolevyt itselleen
Vierailija kirjoitti:
Muistan edelleen elävästi isovanhempani.
Heistä aika jätti jo 20 ja 30 vuotta sitten.
Ikävä sanoa, mutta sain heiltä enemmän läsnäoloa ja välittämistä kuin vanhemmiltani koskaan.He elävät muistoissani niin kauan kuin itse elän tai dementoidun.
Se on lohdullinen ajatus. Rakkaus ei kuole.
Minunkin isovanhemmat on jo poistuneet tästä maailmasta, mutta onneksi heidän eläessään tehtiin pari kotivideota ja niitä on mukava katsoa, muistuu mieleen se vanha tuttu tunne kun videolla isovanhemmat puhuvat ja touhuavat niinkuin silloin ennen :)
Kun olet sulattanut sen, että itse kuolet seuraavaksi, niin ei enää häiritse, ettet näe jotain enää koskaan. Kun joku kuolee, on hyvä ajatella, ettei häntä ole koskaa ollutkaan olemassa (jostain ufo-leffasta), ja se pitää paikkansa, hän on kadonnut, kadonnut, kadonnut; ihan sama mitå teki eläessään, ja kaikki on hänet unohtanut, ja miksi ei oleisi, yksi ukko tai akka, ihan merkityksetöntä hiekkarannalla, yksi jyvä. Ei hän sen erilaisempi ollut ja muut jyvät ovat jäljellä.
Eläessään ne asiat pitäisi selvittää, heti sopivan tilaisuuden tullen eikä sitten "joskus" kun ei tiedä mitä kaikkea voi tapahtua.
Jo pelkästään tuon naapurimaan arvaamattomuuden vuoksi meillä kaikilla on tavallaan kuolema nyt hitusen lähempänä. Mitä jos ei koskaan pääsekään eläkkeelle tai ei edes elä eläkkeelle saakka, jos naapurimaa hyökkää ja kuolee sodassa?