Tuntuuko kenestäkään toisesta äitiys vaikealta?

Meillä on maailman helpoin ja iloisin 7-kuinen vauva, mutta ei mulla siltikään ole elämä niin ihanaa ja onnen auvoa kuin voisi kuvitella. Mutta en ole siitä ottanut mitään paineita koska olen aina tiennyt mikä olen ja jo raskausaikana tiesin etten tosiaan ole mikään supermamma.



Olen tosi tyytyväinen siihen, että hoidan lapseni hienosti, kiinnyin häneen pian, meillä on mukavia hetkiä päivittäin ja en ole sairastunut masennukseen, mutta silti mietin usein millaista se elämä olisi jos ei oltaiskaan vielä alettua lapsia tekemään. Ja kaipaan omaa elämääni.



Tänään tuli muuten hyvä ohjelma juuri aiheesta, eli onko se lapsen saanti kaikille niin onnea ja iloa. Yhteiskunta painostaa siihen että kaikki pitäisi olla lapsen kanssa koko ajan suurta onnea. Jos ei ole niin sitä katsotaan kieroon.

Tunsin olevani suunnilleen kelvollinen äiti, kunnes toinen lapsi syntyi. Sitä ennen en ollut juuri koskaan suuttunut esikoiselle vaan hoitanut kaikki tilanteet tyyneydellä, rauhallisuudella, määrätietoisuudella.



Mutta kahden kanssa on niin paljon enemmän säätämistä, että hermo meinaa mennä. Vaikka kuinka yrittäisi, ei IKINÄ ole päivää, jolloin jompi kumpi lapsista ei joutuisi jonkun verran huutamaan nälkää/väsymystä/jotain, ei yksinkertaisesti pysty järjestämään niin, että pystyisi koko ajan vastaamaan kummankin tarpeisiin ideaalissa ajassa. Ja itselläkin sitten pinna kiristyy, kun lapset huutaa/kitisee.

vaikeaks, kaikilla meillä on erilaiset resurssit, päänsisältö ja elämäntilanne. Mutta kaikella kunnioituksella, kakkosen tilanne ei kyllä kuulosta kovin vaikealta...



Mites ajattelit pärjäillä sitten kun lapsesi ei ole enää iloinen seitsemänkuinen vaan rasittavuuteen asti utelias kaikkiin paikkoihin menijä tai raivokas uhmis? Tai jos sinulla joskus on enemmän kuin yksi lapsi?