Olen kamala äiti: toivoin lapsieni kuolemaa :(

Mä ainakin itkin pelosta et jos mun vauva kuolisi niin en sitä kestäisi!

Minä jopa rukoilin ääneen:

" Jumala ota joko minut pois tai tuo rääkyvä vauva pois."



Mitään muuta tietä ei ole kuin se, että annat itsellesi anteeksi. Tuo ei ole mitenkään tavatonta äitiyden ensimetreillä.

Uskon, että esikoisen kohdalla oli. Itkin usein yöllä häntä hoitaessani, olin tosi väsynyt. Mutta tosiaan, kun noista tokenin, niin sitten usein ajattelin peloissani kyyneleet silmissä tilannetta, jos lapsilleni tapahtusi jotain.



ap

Ainakin psykoterapeuttini sanoo, että normaali terve äiti toisoo silloin tällöin lapsensa kuolemaa.



Pikkuvauvan kanssa on tosi raskasta olla. Se on uuvuttavaa ja rasittavaa, ja ensimmäinen kuukausi on ihan hulluutta. Varsinkin, jos ei löydä heti rakkautta lapsiaan kohtaan (mikä on ihan tavallista) niin ei ole ihme, jos toivoo lapsen kuolevan.



Minäkin toivoin esikoisen ollessa vauva, että hän kuolisi. Hänellä oli paha koliikki eikä hän nukkunut juuri lainkaan (saattoi parin kuukauden iässä valvoa 15,5h/vrk), joten olin lopulta niin väsynyt, ahdistunut ja vihainen, että toivoin lapsen kuolevan.



Ei äitiys anna immuniteettia väsymystä ja inhimillisiä tunteita vastaan :)

Ei tuo varmasti ole yhtään sen kummallisempaa, kuin se, kun minun äitini istui nuorimman veljeni sängyn vierellä, eikä päästänyt ketään katsomaan, ettei vauva vain saisi mitään tartuntoja ja kuolisi. Hän siis istui siinä yöt ja päivät, kun hän kävi vaikkapa pissalla, hän otti veljeni mukaan. Lopulta hän pyörtyi väsymyksestä ja antoi vähän periksi, koska pelkäsi satuttavansa joskus vauvaa, jos nuupahtaa silloin kun tämä on sylissä.



Masennusta.

Ja nyt kun esikoinen on pahassa uhmassa ja odotan toista (toivottua ja harkittua) niin hetkittäin tulee niitä ajatuksia kun toivoo ettei masussa asuisi kukaan.



Kai nää vaan kuuluu asiaan, onneksiajatukset on vaan ajatuksia enkä ikinä, ikinä satuttaisi lastani!



Olen opetellut antamaan itselleni anteeksi ne epätoivon hetket.

Se on sinun tapasi reagoida siihen valtavaan muutokseen, joka tapahtuu, kun perheeseen syntyy uusi lapsi. Se tuntuu varmasti karmealta, koska yleisestihän äidit toivovat lapsilleen paljon hyvää, kuten sinäkin nyt. Anna itsellesi lupa tuntea kaikki tunteesi, ne kuolematoiveet silloin ja nämä katumuksen tunteet nyt. Jos tunteitaan yrittää kieltää, ne tulevat entistä varmemmin jossain eteen. Tunteilleen ei voi mitään, vain teot ovat vapaasti valittavissa. Sinähän olet tehnyt tosi hienosti, kun olet kuolematoiveidenkin aikana hoitanut lapsesi ensiluokkaisesti. Hyvää jatkoa!

Kaksi masennusta olen kolmesta lapsesta läpikäynyt, mutta lapsilleni en olisi ikimaailmassa pahaa suonut.

Muistan kun kävelin yksin ulkona (mieheni passittamana!) ja toivoin että vauva olisi jotenkin hävinnyt kun menen takaisin kotiin. Toivoin että kaikki olisi kuten ennenkin, ennen vauvaa joka muutti ja mullisti kaiken.



Mutta loppu hyvin kaikki hyvin; esikoisen jälkeen ollaan saatu neljä ihanaa lasta lisää, ja lapset ovat parasta mitä elämässäni on.

Varmasti aika monella on tuommoisia ajatuksia, etenkin kun on aivan loppu ja sekaisin... itse en ole toivonut koskaan mitään tuontyyppistä mutta synnärillä oli semmoinen oli että jos joku olisi tuonut adoptiopaperit allekirjoitettavaksi niin olisin saattanut nimeni pistää. Ei kiinnostanut yhtään, olisin vaan halunnut nukkua ja nukkua... Kiintymys lapseen tuli sitten paljon myöhemmin :)



En hyväksy noita kuolema-ajtuksia mutta ymmärrän.

En nimittäin ollut tajunnut (enkä tajua vieläkään), että tunteistä pitäisi kokea syyllisyyttä tai niitä pitäisi jotenkin hävetä. ENhän minä toki olisi mitään pahaa vauvalle tehnyt, vaikka sopeutuminen muutokseen aiheuttikin kaikenlaista... t. 11

Vierailija:

varman asia josta ei kukaan uskalla puhua sillä hulluksihan sitä leimataan heti

Tuo nyt ei auta yhtään mitään.

Kommentistasi ei ole apua äideille sen enempää kuin vauvoillekaan.



Mistä moinen aggressio??



T:3

vakavuutta. Ja se ei ainakaan av:ta seuraamalla parane. Täällä toiset äidit ovat toisilleen TOSI ilkeitä! (luojan kiitos ei kaikki, eli symppiksiäkin löytyy)

puhua ja heti " viiraa päässä" . Ap on tajunnut että ongelma on ja varmaankin haluaa siihen jotain apua... 13, häpeä itseäsi.

voisitko kertoa omista ajatuksistasi tarkemmin niin analysoidaan porukalla niitä.

Voiko tällaista suvaitsemattomuutta ja pahantahtoisuutta olla olemassakaan? En tarkoita ap:tä vaan numeroa 13.

Minun masennuksessani oli aivan järjetön menettämisen pelko! Pelkäsin vauvan kuolevan. Pelkäsin myös, että me miehen kanssa menehdytään ja vauva jää yksin päiväkausiksi ja kuihtuu kuoliaaksi...

jne. t 13

toivottavasti älysit hakea apua.

Jos olet masentunut ja muuten vain vittuuntunut elämään ja lapsiin (+mieheen). " Järjestäppäs" jokin onnettomuus, valvo teholla henkihieverissä olevan rakkaasi vierellä ja rukoile ihmettä. Kokemuksesta voin sanoa, että toimii.



Rakkaiden arvoa ei aina osaa mitata ja terveyttä arvostaa. Vastoinkäymisten kohdatessa lupaa itselleen olla parepi äiti ja vaimo jatkossa. Toivottavsasti sun ei oikeesti näin vaikean kautta lastesi arvoa mitata. Otappa vähän välimatkaa, ole viikonloppu pois tms.

Mitä sinä sitten olet tilannut kun sait masennusken ja menettämisen pelon?



Oletko ajatellut, että tuo menettämisen pelko on itseasiassa sama ajatus kuin kuoleman toive, kääntäen vain? Siksi siis suhtaudut niin ahdistuneesti tähän viestiketjuun, koska tosiasiassa alitajuisesti tunnistat saman ajatuksen itsessäsi. Se ahdistaa sinua, koska et halua sen nousevan tietoisuuteesi.