Vaativa ja negatiivinen suhtautuminen omaan lapseen

Tämä varmaan herättää kaikenlaisia tunteita, ymmärrän. Mutta pakko purkaa tätä nyt johonkin.

Minulla on kaksi lasta, ovat ekalla ja kolmannella. Olen huomannut itsessäni sen, että usein olen lapsia (etenkin pienempää joka on tyttö) kovin vaativa. Ärsyynnyn herkästi jos/kun hän tarvitsee jotakin. Myös läheisyys on minulle jokseenkin vaikeaa lasten kanssa. PAITSI kun he olivat aivan pieniä; vauvoja, taaperoita ei sen suhteen ollut ongelmaa; imetin pitkään, nukuttiin perhepedissä ja muutenkin olin 24/7 heissä kiinni. Mutta asia on muuttunut sen myötä kun he ovat alkaneet kasvaa.

Meillä kyllä siis on läheisyyttä, annan kehuja, otan välillä syliin, pidän kädestä, silitän, luen joskus satuja, iltaisin peittelen ja sanon että rakastan (vaati minulta ihan VALTAVASTI harjoittelua sen ääneen sanominen). Mutta silti, tosiaan ärsyynnyn päivittäin ja olen vaativa ja tavallaan nuivakin heitä kohtaan ja se harmittaa. Koitan sitä tiedostaa ja sitä korjata, mutta se tulee jostain syvältä.

Kun kuulin ja luin kiintymyssuhdeteorioista yms, aloin miettimään omaa lapsuutta. Minusta huolehdittiin ihan hyvin, mutta muistan vahvasti sen että piti aina olla kiltti ja reipas ja sitä minussa myös aina alleviivattiin. Että kun se "Kerttu" on niin kiltti tyttö. Tosi pienestä minun piti myös ottaa vastuuta ja vähän myöhemmin (teini-iässä) äiti myös vuodatti minulle ongelmiaan.

Omalla äidilläni on ollut todella vaikea lapsuus oman äitinsä kanssa, sen tiedän. Ei ole todellakaan saanut syliä ja lisäksi on henkisesti pahoinpidelty ja laiminlyöty. Ja äidin äidillä sitten kai vielä pahemmin, kun hän on kasvanut ilman äitiä eikä kukaan muu sitä roolia ilmeisesti hänen elämässään ikinä ottanut... Näenkö siis omassa tyttäressäni itseni pienenä? Ja siirrän eteenpäin enemmän tai vähemmän tiedostamatta niitä tunteita ja tapoja joita itse olen lapsena kokenut... en nimittäin muista mitenkään erikseen että äiti olisi ollut vihainen tms. Muistan ehkä lähinnä että äiti oli etäinen/poissaoleva, leikin usein yksin omassa huoneessa tms, en kyllä muista että hirveästi olisi pidetty sylissä tms. Toisaalta en myöskään muista/koe jääneeni sitä vaille. Se mitä oli oli minulle tietty silloin normaali.

Eli sen verran ajattelisin että tämä on jotain sukupolvien ketjua mikä tässä nyt jatkuu... mutta voi kun löytyisi enemmän voimaa ja ymmärrystä katkaista se. Hyvin levänneenä toki jaksaa, mutta kun on koko ajan väsynyt ja stressaantunut niin ei onnistu ei....