Kokeeko muutkin, että ei ole oikeus kokea tunteita?

Vierailija kirjoitti:

Monet mielenterveyden haasteet alkavat siitä, kun ihminen jää tunteidensa kanssa ilman validaatiota ja oppii tuntemaan syyllisyyttä omista tunteistaan. Tunnetason vaillejäämisen loputon kehä. Myös lapsuuden ajan kiintymyssuhteen seurauksena voi olla kokemusta tunteisiin vastaamattomuudesta, mikä heijastuu aikuisiällä mm.siten että yksin tunteiden kanssa jääminen toimii traumatriggerinä ja heittää mielen siihen lapsuudessa koettuun avuttomuuden ja hädän tunnetilaan. Voi ilmetä sitten vaikka ylivirittyneisyytenä tai lamaantumisena ja vaikuttaa perusturvallisuudentunteeseen ja toisiin luottamiseen.

Tämä. Se luo aivan valtavan sisäisen ristiriidan ja jumin, kun ei saisi kokea mitä kokee. Mitään muuta vaihtoehtoa ei jää kuin teeskentely ja oman minuuden kieltäminen.

Minulla taas on kokemusta siitä että mitään tunnetta ei saisi ilmaista. Juontaa juurensa lapsuuteen ja sairaaseen kasvuympäristöön. Äitini pilkkanauroi ja nauraa edelleen, olen sitten surullinen tai iloinen tai jotain niiden väliltä. Ja ei, en ole mitenkään dramaattinen ihminen vaan rauhallinen, hillitty, hiljainen. Esimerkiksi mummoni kuoltua, äitini soitti ja kertoi uutisen. Jäin sanattomaksi, en itkenyt, olin vain hiljaa, jolloin äitini siihen vihaisesti tokaisi: "rauhoitu nyt!". Olin ihan hiljaa! Mikään tunne ei ole koskaan sallittu minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pääsin tuosta(kin) ongelmasta eroon eroamalla miehestä. Muilta tahoilta en ole tuollaista kokenut.

Luuletko, että negatiivisten tunteiden esiin tuomien on meille miehille yhtään sen helpompaa kuin naisille?  - Ikävää tietysti lukea, jos negatiivisten tunteidesi tukkona on ollut aina mies tai miehiä. - Mutta en toisaalta tiedä olsiko asiaa yhtään helpompaa kestää/ ymmärtää, jos tällaista kohtelua saisi sekä miehiltä että naisilta. - Luulempa tai olen itse asiassa melko varma, että ei olisi.

Uskovainen mies 

Harmi, että miehetkin kokevat, että on hankala näyttää negatiivisia tunteitaan. Toisaalta useammin näen (valitettavasti humaltuneita) miehiä, jotka selvästi osoittavat negatiivisia tunteitaan (vihaa, aggressiota, suruakin). Onkohan tämä tunteiden ilmaisun hankaluus osasyy sille, miksi miehet haluavat humaltua ja sitten menevät sinne nakkijonoon tappelemaan?

Toisaalta näen päivittäin tuttujani ja minulle tuntemattomia miehiä, jotka osoittavat harmistusta, iloa ja surua toisia kohtaan. Silloin, kun he ovat allapäin tai naama peruslukemilla ei kukaan tuntematon mies tule todellakaan käskemään hymyillä, kun he hoitavat ostoksiaan, töitään tai muuta arkijuttujaan. Toista se on minulla (tyttö/nainen). Aina on joku mies, joka kokee asiakseen kommentoida, että miksi en hymyile tai hymyile enemmän. Toisaalta taas maskiaika on helpottanut asiaa, koska kukaan ei näe kuin silmäni.

"Elämästä on tullut olotila, joka pitää lääkitä pois. Kukaan ei opeta kohtaamaan asioita ja kohtaamaan omia tunteita ja pitämään niitä normaalina."

Poimin tämän tuohon 20 viestin jatkoksi. Olen siis itsekin hukassa tunteideni kanssa, kun olen jo lapsena oppinut sulkemaan tunteet sisääni ja olemaan vahva. Olin helppo lapsi ja nuori. Sitten pari kertaa tosin romahdin täysin kiusaamisen ja muun pahan olon takia, mutta syyllistettiin ja en saanut tukea. Jouduin lopulta pyytämään anteeksi kun olin niin "rasittava". Nyt olen hukassa itseni kanssa monesti. Kestän paljon, mutta samalla tunteet lyövät yli monesti ja pelkään niitä. Itkeminen saattaa aiheuttaa pitkällisen ahdistuksen tai pelottava asia lamaannuttaa tai saada jännittämään todella paljon. Niinpä edelleen säännöstelen tunteita ja rajoitan niitä etten huku niihin. Olisi tietysti tärkeää, että joku antaisi minun olla oma itseni. Mieluummin itkisin jonkun kanssa kuin pitäisin väkisin itkua poissa yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet mielenterveyden haasteet alkavat siitä, kun ihminen jää tunteidensa kanssa ilman validaatiota ja oppii tuntemaan syyllisyyttä omista tunteistaan. Tunnetason vaillejäämisen loputon kehä. Myös lapsuuden ajan kiintymyssuhteen seurauksena voi olla kokemusta tunteisiin vastaamattomuudesta, mikä heijastuu aikuisiällä mm.siten että yksin tunteiden kanssa jääminen toimii traumatriggerinä ja heittää mielen siihen lapsuudessa koettuun avuttomuuden ja hädän tunnetilaan. Voi ilmetä sitten vaikka ylivirittyneisyytenä tai lamaantumisena ja vaikuttaa perusturvallisuudentunteeseen ja toisiin luottamiseen.

Tämä. Se luo aivan valtavan sisäisen ristiriidan ja jumin, kun ei saisi kokea mitä kokee. Mitään muuta vaihtoehtoa ei jää kuin teeskentely ja oman minuuden kieltäminen.

Tämä on niin tuttua minullekin. Olin siis kiusattu ja kotona ei saanut näitä surun tunteita näyttää. Jäi siis ainoaksi vaihtoehdoksi kestää ne. Koulussa yritin olla näkymätön ja en reagoinut sanomisiin. Olin melkein aina yksin. Kotona olin taas vahva ja helppo lapsi. Nämä kaksi roolia vaihtelivat. Oikeasti olen melko tunteellinen ihminen. Uskon esim epätodellisen olon ja siihen liittyvät jutut olevan traumoista ja kotioloista johtuvaa. Nämä ikäviä juttuja ja tunteet solmussa itsellänikin.

Tunnen, että mulla on oikeus kokea myös negatiiviset tunteet ja juuri niin voimakkaana, kuin ne tulee. Sen sijaan mulla ei ole oikeutta käyttäytyä rajattomasti minkään tunteen vuoksi, vaan mulla on vastuu että ilmaisen tunteitani muut huomioon ottavalla tavalla. 

Mun lapsuudessa sallittiin tunteet, mutta ei huonoa käytöstä, joten tämä kai tuntuu mielessäni itsestäänselvyydeltä ja yksinkertaiselta asialta. Tajuan, että kaikille asia ei ole näin.

"My feelings are too loud for words and too shy for the world." — Dejan Stojanovic

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pääsin tuosta(kin) ongelmasta eroon eroamalla miehestä. Muilta tahoilta en ole tuollaista kokenut.

Luuletko, että negatiivisten tunteiden esiin tuomien on meille miehille yhtään sen helpompaa kuin naisille?  - Ikävää tietysti lukea, jos negatiivisten tunteidesi tukkona on ollut aina mies tai miehiä. - Mutta en toisaalta tiedä olsiko asiaa yhtään helpompaa kestää/ ymmärtää, jos tällaista kohtelua saisi sekä miehiltä että naisilta. - Luulempa tai olen itse asiassa melko varma, että ei olisi.

Uskovainen mies 

Puhuin tosiaan vain omasta kokemuksestani yhdestä miehestä. 

Tuo kyseinen mies kylläkin sai tuoda esiin kielteisiä tunteitaan, ja hän sitä oikeuttaan myös käytti. Hänelle se ei ollut vaikeaa, mutta minulle tuossa suhteessa mahdotonta. Jos uskalsin kertoa etten ole jatkuvasti täydellisen onnellinen, siitä seurasi tyypillisesti mykkäkoulua, murjotusta ja ryyppyputki. Mutta tosiaan ymmärsin poistua, mistä seurasi paljon myönteisiä tunteita itselleni. Hänelle taas ei, mutta ehkä olikin aika että roolit vaihtuivat. 

Voit minusta onnitella itseäsi pääsit, jos ymmärsin oikein pois sallinen ilmaisun tukehduttavasta seurasta irti ja pois. - Ainakin fyysiesti vaikka asia eläisi (kummittelsii) vielä mielessäsi

Yleisemmin tunteisiin ja tunteiden käsittelyyn ja miten huomioimme muiden tunteita on varmasti monien asioiden summa; Osaksi perittyä osaksi opetettua jne, - minusta parisuhde, jossa ei voisi näyttää omia erilaisia tunteitaan ei ole terve.

Mutta tiedän, että tämä on paljon sanottu. Koska kaikilla ei vain yksinkertaisesti ole -syystä tai toisesta- kykyä ja taitoa käsitella ja kohdata omia saati tois(t)en tunteita. Yhtä oikeaa tapaa tunteidensa käsittelyyn ei ole.

Tosiaalta aina ei ole mahdollisuuttakaan kaikkien tai joidenkin niiden käsittelyyn, vaikka taitoa tunteidensa käsittelyyn olisikin.

Mutta pelko tai tunne siitä, että jos nyt annan tunteelle liian ison roolin, niin en kykenisi enää järkevään ja rationaalsieen päätöksen tekoon elää mielessä. Sitä kuvittelee ja uskoo, että tällöin olsi parasta vain yrittää kovettaa itsensä. Ja koska näin on ollut, niin ovat saattaneet haluta kieltää ne negatiivisena kokemansa tunteet sekä itseltään että mahd.yrittää kieltää ne myös toiselta; peläten tai uskoen kai, että jos tuo nyt "sortuu" niin romahtavat itsekin.

Tai jos tuo nyt ei osaa tuntea mylnteisenä sitä tai tätä niin miten hän sitten ottaa vastaan kun tulee "oikeasti" ikäviä ja loukkaavia ja satuttavia sioita kohdalle. (Siis ikäänkuin joku voisi meidän itsemme asemasta arvottaa sen, milloin on oikeus kokea/ tuntea jotain ikävämpänä ja milloin pitäisi tuntea jokin asia myönteisemmin)

Olen siinä luulossa ja kuvitelmassa, että ellei pidemmän ajan kuluessa pääse -yksinkertaisen- käsittelemään omia tunteitaan, myös niitä negatiivisiksi kokemiaan ihminen saattaa sairastua. - Tai ainakin jollain tavoin lamaantua.

Uskovainen mies