Lue keskustelun säännöt.
Kokeeko muutkin, että ei ole oikeus kokea tunteita?
14.04.2022 |
Olen viime aikoina havahtunut siihen, ettei ympäristö tue ollenkaan ns. negatiivisten tunteiden kokemista tai ilmaisemista. Olen aina ollut hyvin iloinen ja onnellinen nainen mutta kun minulla kerrankin olisi tilanne, että käsittelen vaikeita tunteita, niin olen huomannut ettei se ole kovin tervetullutta. Oma äitini ja puolisoni onneksi tekevät tähän poikkeuksen mutta esim. keskustelupalstoilla jos olen kysynyt vertaistukea tai uusia näkökulmia pulmaani, vallitseva mielipide vaikuttaa olevan
"olet epävarma itsestäsi"
"on sairasta suhtautua asiaan noin"
"lopeta asian vatvominen"
Onko tosiaan niin, että kaikki negatiiviset tunteet ovat automaattisesti sairaita eikä niille olisi elämässä mitään tilaa? Ihan niin kuin minussa olisi jotakin vikaa, että tunnen välillä epämiellyttäviä asioita ja ajattelen epämiellyttäviä asioita.
Tiedän itsekin että on raskasta kuunnella kun jollakin on vaikeaa. Kaipaisin silti edes hyväksyntää sille, että minulla on oikeus tuntea niin kuin tunnen. Ennen tätä hetkeä en ole edes tajunnut kuinka paljon olen sulkenut asioita sisälleni siksi, ettei ympäristö tosiaan suosi niiden esille tuomista.
Kommentit (28)
Pääsin tuosta(kin) ongelmasta eroon eroamalla miehestä. Muilta tahoilta en ole tuollaista kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunteet on luonnollisia mutta totuutta ne ei välttämättä kerro.
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut näin. Toiset on toimettomia kun asian kerroin ja katsottiin kuin kuolemaan tuomittua, voi kuinka sinä koet asian noin, kysyttiin tyhmänä ja hipsittiin hiljaa nurkan taa juoruamaan: en tiennyt että se kokee asian noin, minä en ainakaan välittäisi tuommoisesta asiasta mitään.
Tämä on juuri se kokemus mikä minulla on!
- AP
No mitä sitten pitäisi vastata? Oikeasti? Jos ei pysty samaistumaan toisen tunteisiin niin on todella vaikea myöskään sanoa mitään, varsinkaan negatiivistä, joten mitä haluaisit että ihmiset vastaisivat kun purkaudut? Itsekkin haluaisin tietää kun itseltä tulee suusta yleensä vain :"toi on kyllä paskaa", mitä muuta voisi sanoa?
mark kirjoitti:
Tunteet on luonnollisia mutta totuutta ne ei välttämättä kerro.
Ei kerro, ei. Tunteet on usein luonteeltaan spontaaneja ja niiden totuus löytyy joskus syvemmältä, kuin se päällimmäinen viesti. Se että tunnen jotain ei tarkoita että se jokin on totta. Kuitenkin se tunne on totta. Joudun kokemaan sen tunteen joka tapauksessa eikä se tunne katoa sillä, että toteamme kyseisen tunteen olevan epälooginen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mitä sitten pitäisi vastata? Oikeasti? Jos ei pysty samaistumaan toisen tunteisiin niin on todella vaikea myöskään sanoa mitään, varsinkaan negatiivistä, joten mitä haluaisit että ihmiset vastaisivat kun purkaudut? Itsekkin haluaisin tietää kun itseltä tulee suusta yleensä vain :"toi on kyllä paskaa", mitä muuta voisi sanoa?
Sanoisivat vaikka että "en osaa samaistua tunteeseen, joten en osaa sanoa juuta enkä jaata."
-AP
Ei ole olemassa negatiivisia tunteita. On vain tunteita. Se on subjektiivinen kokemus minkä tunteen kukakin kokee negatiiviseksi. Esimerkki: monelle kivun tunne on suuri nautinto, vaikka yleisesti kivun tunne ajatellaan "negatiiviseksi tunteeksi".
Itse tykkään käyttää termiä vaikeat tunteet. Sekin on kunkin henkilökohtainen kokemus, minkä tunteen kokee vaikeaksi.
Yleisesti ottaen ihmiset voivat nykyään niin huonosti, etteivät pysty kuulemaan kenenkään toisen vaikeista tunteista, koska se olisi heille itselleen peili, johon katsomalla he eivät pysyisi kasassa. Siksi vaikeaksi koetut tunteet halutaan piilottaa, itseltä ja muilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunteet tulee ja menee. Mutta ei niitä tartte hävetä eikä myöskään huutaa koko maailmalle.
Naisille ei ole negatiiviset tunteet ylipäätään sallittuja ikinä. Näin se vaan on. Negatiiviset tunteet on naisella rumaa ja ikävää käytöstä. Naisen negatiiviset tunteet on vaiva muille. Ethän sinä halua, että muut pitää sinua ikävänä ihmisenä? Hymyile nyt vähän. Onhan nämä kaikki kuulleet elämänsä aikana monta kertaa. Ja samalla sitten voi kävellä naisten yli mennen tullen, koska itsensä puolustaminen on kielletty negatiivisena ja ikävänä toimintana. Mutta mehän ei sitä enää sallita. Pysytään negatiivisina aina kun siihen on aihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelma on sinun päässä miten suhtaudut asiaan. Ole enemmän itsekkäämpi(huom. Voi olla negatiivista tämäkin) ja vaali rajoja ja omia tarpeitasi.
Vierailija kirjoitti:
Pääsin tuosta(kin) ongelmasta eroon eroamalla miehestä. Muilta tahoilta en ole tuollaista kokenut.
Luuletko, että negatiivisten tunteiden esiin tuomien on meille miehille yhtään sen helpompaa kuin naisille? - Ikävää tietysti lukea, jos negatiivisten tunteidesi tukkona on ollut aina mies tai miehiä. - Mutta en toisaalta tiedä olsiko asiaa yhtään helpompaa kestää/ ymmärtää, jos tällaista kohtelua saisi sekä miehiltä että naisilta. - Luulempa tai olen itse asiassa melko varma, että ei olisi.
Uskovainen mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa negatiivisia tunteita. On vain tunteita. Se on subjektiivinen kokemus minkä tunteen kukakin kokee negatiiviseksi. Esimerkki: monelle kivun tunne on suuri nautinto, vaikka yleisesti kivun tunne ajatellaan "negatiiviseksi tunteeksi".
Itse tykkään käyttää termiä vaikeat tunteet. Sekin on kunkin henkilökohtainen kokemus, minkä tunteen kokee vaikeaksi.
Yleisesti ottaen ihmiset voivat nykyään niin huonosti, etteivät pysty kuulemaan kenenkään toisen vaikeista tunteista, koska se olisi heille itselleen peili, johon katsomalla he eivät pysyisi kasassa. Siksi vaikeaksi koetut tunteet halutaan piilottaa, itseltä ja muilta.
Kiitos tästä. Hieno näkökulma, jonka uskon auttavan minun suhtautumista asiaan.
- AP
Ei saa näyttää eikä ilmaista mitään negatiivista, edes pienesti, niin ettei siitä ole kellekään mitään haittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut juuri enemmän niin, ettet saa kokea etkä varsinkaan näyttää negatiivisia tunteitasi. Et saisi itkeä, et murehtia, etkä osoittaa, ettet pidä jostakin.
Ja vaikka olisitkin omilla asioillasi ja naama peruslukemilla (jos siis olet nainen/tyttö) joku satunnainen mies saattaa käskeä hymyilemään. Mitä kehveliä? Miksi minulla ei olisi oikeutta olla normaalisti? Miksi minun pitäisi olla ilopilleri ilman murheita? Miksen saa olla inhimillinen, iloineni ja suruineni? Jotenkin miehille tuo tuntuu olevan kova paikka, jos nainen ei ole yhtä aurinkoa.
Oletteko koskaan nähneet kenenkään miehen käskevän toista miestä tai poikaa hymyilemään? En minäkään.
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on sinun päässä miten suhtaudut asiaan. Ole enemmän itsekkäämpi(huom. Voi olla negatiivista tämäkin) ja vaali rajoja ja omia tarpeitasi.
Minun tilanteessani ainut itsekkyys mitä tavallaan voisin toteuttaa on se, että itsekkäästi jaan tunteitani muille. Vaikeat tunteeni liittyvät menneisyyteen, ei nykyhetkeen, joten ei ole mitään konkreettista mitä voisin asian ratkaisemiseksi tehdä. Siis muuta kuin tunteiden käsittely niin että pääsisin asiasta ylitse mutta se pitää ilmeisesti tehdä piilossa muulta maailmalta.
-AP
Noinhan se on. Itse sain aivan järkyttävän ahaa-elämyksen toissa iltana enkä pystynyt edes enää sitten nukkumaan koko yönä, kun katsoin YLE Areenasta dokumenttia The Defiant Ones.
Siis ihmisillä, menestyneillä, kovilla ihmisillä on myös tunteita ja myös he itkee, kokee surua, masennusta ja epätoivoa.
Niin pitkään, joka paikassa aina on saanut kuulla läksytystä omista tunteista, että niitä alkaa pitää epänormaalina ja niitä alkaa jopa pelätä. Viha on vaarallista, suru pitää lääkitä pois, jännittäminen on heikkoutta jne. Enkä nyt tarkoita mitään riehumista, vaan sitä että kun sanoo esim "Suutuin asiasta x." Soo, soo ei saa olla vihainen, ei saa vihata, se ei ole normaalia. Tai suret jotain, niin siihen ohjataan ensiksi psykologille, tai annetaan masennuslääkettä. Elämästä on tullut olotila, joka pitää lääkitä pois. Kukaan ei opeta kohtaamaan asioita ja kohtaamaan omia tunteita ja pitämään niitä normaalina.
Monet mielenterveyden haasteet alkavat siitä, kun ihminen jää tunteidensa kanssa ilman validaatiota ja oppii tuntemaan syyllisyyttä omista tunteistaan. Tunnetason vaillejäämisen loputon kehä. Myös lapsuuden ajan kiintymyssuhteen seurauksena voi olla kokemusta tunteisiin vastaamattomuudesta, mikä heijastuu aikuisiällä mm.siten että yksin tunteiden kanssa jääminen toimii traumatriggerinä ja heittää mielen siihen lapsuudessa koettuun avuttomuuden ja hädän tunnetilaan. Voi ilmetä sitten vaikka ylivirittyneisyytenä tai lamaantumisena ja vaikuttaa perusturvallisuudentunteeseen ja toisiin luottamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pääsin tuosta(kin) ongelmasta eroon eroamalla miehestä. Muilta tahoilta en ole tuollaista kokenut.
Luuletko, että negatiivisten tunteiden esiin tuomien on meille miehille yhtään sen helpompaa kuin naisille? - Ikävää tietysti lukea, jos negatiivisten tunteidesi tukkona on ollut aina mies tai miehiä. - Mutta en toisaalta tiedä olsiko asiaa yhtään helpompaa kestää/ ymmärtää, jos tällaista kohtelua saisi sekä miehiltä että naisilta. - Luulempa tai olen itse asiassa melko varma, että ei olisi.
Uskovainen mies
Puhuin tosiaan vain omasta kokemuksestani yhdestä miehestä.
Tuo kyseinen mies kylläkin sai tuoda esiin kielteisiä tunteitaan, ja hän sitä oikeuttaan myös käytti. Hänelle se ei ollut vaikeaa, mutta minulle tuossa suhteessa mahdotonta. Jos uskalsin kertoa etten ole jatkuvasti täydellisen onnellinen, siitä seurasi tyypillisesti mykkäkoulua, murjotusta ja ryyppyputki. Mutta tosiaan ymmärsin poistua, mistä seurasi paljon myönteisiä tunteita itselleni. Hänelle taas ei, mutta ehkä olikin aika että roolit vaihtuivat.
Minulle tämä on tuttua jo lapsuudesta. Omat vanhemmat sellaisia jotka eivät näytä tunteitaan. Itsekin opin pitämään varsinkin negatiiviset asiat omana tietonani. Se on välillä rankkaa. Olin nuorempana kiusattu ja yksinäinen. Silti en voinut paljonkaan puhua näistä jutuista. Tai jos puhuin niin en silti "saanut" itkeä tai reagoida kuin olisin tahtonut. Sanottiin, että mitä oikein itket niiden kiusaajien takia, mutta ei ymmärretty kuinka pahalta minusta tuntui. Samoin isäni sanoi joskus kun halusin lopettaa harrastuksen kiusaamisen takia etten voi sitä toisten takia lopettaa. Ymmärrän sen, mutta siinäkin syy vieritettiin minulle kun reagoin siihen niin paljon. Nyt kun olen aikuinen ja vuosia on kulunut niin kaipaan edelleen sitä, että voisin näyttää tunteeni vanhempien nähden. Voisin itkeä jos itkettää tai kertoa jos esim jokin pelottaa. Lapsena olin usein jännittynyt, mutta kukaan ei rauhoitellut minua. Nyt näinä päivinä olen aika väsynyt elämääni ja koen paljon surua. Se ei vaan näy minussa, kun en voi sitä näyttää kenellekään. Joskus toivoisin läheiseni olevan erilaisia. Ovat liian tunteettomia ja kovia jos vertaa minuun. Joskus tekisi mieli "ravistella" heitä ja saada tunteet esiin. Voin esim kertoa sodasta ja uhreista yms ilman, että heissä tuntuu mitään. Itse siinä vaiheessa pyyhin kyyneleitä jo. Raskasta tämä silti on ja suljen sisälleni niin paljon etten aina meinaa sitä kestää.
Olen kokenut näin. Toiset on toimettomia kun asian kerroin ja katsottiin kuin kuolemaan tuomittua, voi kuinka sinä koet asian noin, kysyttiin tyhmänä ja hipsittiin hiljaa nurkan taa juoruamaan: en tiennyt että se kokee asian noin, minä en ainakaan välittäisi tuommoisesta asiasta mitään.