Lue keskustelun säännöt.
Miten kestät sen että sulla on ainoassa elämässäsi ollut paljon kärsimystä?
08.04.2022 |
Varsinkin jos samaan aikaan muilla on upea onnellinen elämä, ystäviä, matkoja, hyvä työ, parisuhde, oma talo jne? Tämä ei ole veetuilua vaan aidosti kiinnostaa.
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Ei ole paljoa valinnanvaraa. Luovuttaminenhan on mielessä aika ajoin, mutta ei vielä minusta ole ollut siihenkään. Joku päivä menen vielä vanhempia tapaamaan helvettiin, vaikka sanottavaa ei olekaan.
Älä mene ,ei tarvitse mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on rankka lapsuus, nuoruus, olen kokenut hylkäämisen, raakaa väkivaltaa, kiusaamista, ahdistelua, olen menettänyt niin paljon, mutta uskoontultuani olen saanut niin paljon hyviä asioita joista olen ikuisesti kiitollinen!
Olen kärsinyt n.80% elämästäni mutta jäljelle jäänyt 20% on muuttanut elämäni elämisen arvoiseksi joten en enään ole katkera kenellekään, joka minua kaltoinkohteli.
Rakastan elämää ja vihdoin haluan elää ja nousta huomiseen.<3
Elämä voi muuttua Sinunkin kohdalla vaikka olosuhteet olisi kuinka toivottomat!
Kerron kokemuksesta. Minun ei pitäisi olla elossa. Olen täällä Ihmeen avulla.
Älä ikinä luovuta!<3
Olen vähän aikaa sitten menettänyt ja kärsinyt paljon, ja välillä tuntuu, etten todellakaan kestä. Uskoni auttaa minua ja myös kaikkien muiden kärsimysten ajatteleminen. Olen myös oppinut todella paljon, koska vastoinkäymisistä oppii aina eniten. Luotan siihen, että aika tekee vielä tehtävänsä ja joku päivä voin taas tuntea olevani minä.
”En päivääkään vaihtaisi pois” tai ”mikä ei tapa, se vahvistaa” tai ”kenellekään ei anneta suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa”
Kaikki valhetta.
Olen nykyisin ihan onnellinen, mutta kyllä vaihtaisin kasapäin päiviä pois.
Ei vastoinkäymiset aina vahvista, voi käydä päinvastoinkin. Ja jos vahvistaa, niin en halua olla enää nykyistä vahvempi.
Kun ei enää jaksa kantaa taakkaa, ei ole muita vaihtoehtoja kuin jaksaa.
Saatan kuulostaa masentavalta, mutta se ei ole tarkoitus. Jokaisella on joskus vaikeaa, kenenkään toisen taakkaa ei koe niin kuin omaansa. Älä vertaile itseäsi muihin, et tiedä, miten muilla menee.
Oman selviytymiseni alkutaipaleella sain terapeutilta tehtäväksi kirjoittaa joka päivä kolme hyvää asiaa muistiin. Niitä hyviä asioita oli vähän, mutta aina niitä oli. Esimerkiksi ”jaksoin hengittää tänäänkin”, ”join kahvia” tai ”en jäänyt auton alle”, tosin viimeisen positiivinen merkitys ei välttämättä ollut totta.
Se lisääntyy, mihin kiinnittää huomiota. Eli hiljalleen positiivisia asioita on helpompi löytää. Kurjuuden keskelle tulee kirkkaita värejä.
Jollakin on vielä huonommin. Sen ajatuksen avulla jaksan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hyvin kestän. Kiitos kysymästä😌
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuorempana hyvin vaikea elämä. Oli väkivaltaista parisuhdetta, kaksisuuntainen mielialahäiriö roihusi ilmiliekeissä, viiltelin, ei ollut työtä tai koulutusta, sairastelin jatkuvasti eikä ollut yhtään kaveria. Tätä jatkui 18-vuotiaasta n. 24-vuotiaaseen saakka. Usein ihmettelin, että tällaistako tämä aikuisen elämä sitten on.
Aloin käydä terapiassa ja popsin mielialalääkkeitä kuuliaisesti. Hain myös opiskelemaan ammattikorkeaan, vaikka olin varma, etten kykene opiskelemaan mielenterveydellisten ongelmien takia. Kela hyväksyi opintoni ammatillisena kuntoutuksena. Lopulta hain töitäkin, kun huomasin, etten olekaan niin heikko, kuin luulen.
Nykyisin olen avoliitossa ihanan miehen kanssa, ja minulla on kaksi rakasta tytärpuolta. En ole enää masentunut (kiitos lääkkeiden ja terapian), minulla on vakituinen työ ja saan koulusta kiitettäviä, käyn säännöllisesti salilla urheilemassa ja bänditreeneissä. Elämäni on ihan mahtavaa pientä stressiä ja rahahuolia lukuunottamatta.
En ole yhtään katkera siitä, että kärsin nuorempana niin monta vuotta. Se kärsimys kasvatti minusta tällaisen ihmisen, jollainen olen, ja osoitti minulle oikean suunnan elämässä.
Minä olen katkera. Se pas*ka ei loppunut ihanaan elämään upean miehen ja lasten saannin myötä.
Se seurasi minua vuosia ja lopulta se sai mitä halusi ja hajoitti minut myöhemmin lasten vakavien sairauksien myötä.
N 52
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No onhan tämä paljon kiinnostavampaa kuin kultalusikka suussa tylsäily.
Kaikesta olen selvinnyt.
Vierailija kirjoitti:
No on tuota varmasti paljon, paljon meikäläisen kärsimyksiä kovempiakin ihmisillä.
Ja mistä senkään tietää monesko kierros nyt on menossa?
Rakkailla ihmisillä ei ole kierroksia. Kierrätettävillä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jollakin on vielä huonommin. Sen ajatuksen avulla jaksan.
Huono ajatus. Aina jollain menee huonommin ja aina joku on rikkaampi kuin sinä, kuten Brunein sulttaani. Olet aina keskitasoa, sulla ei pitäisi olla mitään ylenkatsetta huono-osaisempia kohtaan, koska olet samaa massaa milloin tahansa.
Kyllä se on välillä vaikeaa. Olen ollut hyvin lähellä itsemurhaa pari kertaa, sillä tuntuu niin epäreilulta että pari pientä väärää valintaa voi pilata koko loppuelämän... Yritän olla ajattelematta kaikkea sitä kurjuutta, koska valitettavasti tehtyä ei saa tekemättömäksi. Keskittyä siihen mikä on hyvin (vaikka se vaikeaa onkin) ja unelmoin siitä että saisin aloittaa alusta, lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän ajatella, että monella on vielä vaikeampaa.
Pahinta on oma kateus, ei niinkään vastoinkäymiset.
Mulla on parikin kaveria joilla on täydelliset elämät. Ovat huippumallitason kaunottaria, miehet komeita, työt mielenkiintoisia ja hyvinpalkattuja, kodit kalliita ja upeasti sisustettuja ja sosiaalinen elämä vilkasta. Välillä oikeasti tuntuu kuin sielua kirvelisi. Niin kateellinen olen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jollakin on vielä huonommin. Sen ajatuksen avulla jaksan.
Huono ajatus. Aina jollain menee huonommin ja aina joku on rikkaampi kuin sinä, kuten Brunein sulttaani. Olet aina keskitasoa, sulla ei pitäisi olla mitään ylenkatsetta huono-osaisempia kohtaan, koska olet samaa massaa milloin tahansa.
Olen sentään saanut elää nelikymppiseksi. Moni kuolee jo lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastoinkäymiset (sairaudet ja muut harmit) on helpompi kestää, kun niitä ei tarkoituksellisesti aiheuta toinen ihminen nimenomaisena tavoitteenaan tuhota toisen ihmisen ainoa elämä. Enemmän mietinkin sitä, miten toisen elämän tarkoituksellisesti tuhoava voi elää itsensä kanssa? Mutta taitaa olla niin, että se ihminen ei kivusta ja kärsimyksestä ymmärrä, jonka kädessä on se vasara, jolla lyödään.
Ei ole vaihtoehtoja oikein eli kestän, koska on pakko kestää. Kyllähän se välillä on vaikeaa ja on maailmankaikeutta kohtaan katkera oli siitä mitä kaikkea olen joutunut käymään läpi. Niinä hetkinä on vaikea muistaa se, että kyllä muillakin ihmisillä on haasteita ja vaikeuksia. Osalla isompia ja osalla pienempiä. Vaikka tuon tiedostaminen auttaa, ei se poista surua omasta tilanteesta.
En ole somessa, koska ihmiset laittavat sinne kiiltokuva version elämästään. Sitä katsoessa tulee todella yksinäinen olo, kun tuntuu siltä, että muilla on energiaa tehdä suuriakin asioita samalla kun itse taistelen ihan arkisten juttujen kanssa.
Pyrin löytämään positiivisia asioita elämästäni. Iloitsen vaikka vain siitä, että aurinko paistaa ja linnut laulaa. Pyrin myös tekemään asioita, joista tykkään. Haen apua silloin, kun sitä tarvitsen.
Ihan hyvä kysymys. Silloin masennuksen pohjamudissa teininäkin, kun makoilin yksinäisen kotini lattialla veitsi kädessäni pohtien, löytyisikö minulta rohkeutta työntää sitä lävitseni, en vaan jotenkin päässyt yli tarpeestani ymmärtää elämää jotenkin syvällisemmin saati uteliaisuudesta tulevaa kohtaan. Imin itseeni filosofiaa ja hain selitystä kaikesta huolimatta. En vaan voinut tappaa itseäni, jos en voinut perustella sitä itselleni tarpeeksi hyvin.
Kai minua on siis suojellut tietynlainen uteliaisuus ja resilienssi. Vaikka miten huonosti elämässä on mennyt, olen vain kestänyt. Toki sillä on hintansa mutta nykyään 32-vuotiaana maisterina, joka työskentelee kansainvälisessä firmassa, omistaa omaisuutta ja elää tavallaan sen pienen lapsen unelmaa, joka minulla joskus oli eläinten muodossa… Tunnen kiitollisuutta siitä, etten luovuttanut elämässäni aikaisin. Olisi jäänyt moni merkittävä eläin- ja ihmistuttavuus kokematta. Ja monia muitakin kokemuksia.
Koen, että kokemukseni ovat avanneet minulle elämän merkityksen uudella tavalla. Koen olevani jollain psykologisen kehityskaaren tavalla ehkä jopa edellä ikäluokkaani, kun en jaksa murehtia ihan aivan pinnallisista asioista enää. Ja kun korona tai sota iskivät, en niinkään panikoinut, sillä olen kokenut jo henkilökohtaisesti paljon pahempaa. Pystyn myös empatisoimaan erilaisista lähtökohdista kotoisin olevia paremmin ja ymmärtämään erilaisia elämäntilanteita.
Typerintä on verrata itseään muihin ja kuvitella että muilla on paremmin. Ette voi koskaan tietää mitä muut on joutuneet kokemaan.
Jos murheet liittyy vain materian puuttumiseen, aika vähästä valitetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli nuorempana hyvin vaikea elämä. Oli väkivaltaista parisuhdetta, kaksisuuntainen mielialahäiriö roihusi ilmiliekeissä, viiltelin, ei ollut työtä tai koulutusta, sairastelin jatkuvasti eikä ollut yhtään kaveria. Tätä jatkui 18-vuotiaasta n. 24-vuotiaaseen saakka. Usein ihmettelin, että tällaistako tämä aikuisen elämä sitten on.
Aloin käydä terapiassa ja popsin mielialalääkkeitä kuuliaisesti. Hain myös opiskelemaan ammattikorkeaan, vaikka olin varma, etten kykene opiskelemaan mielenterveydellisten ongelmien takia. Kela hyväksyi opintoni ammatillisena kuntoutuksena. Lopulta hain töitäkin, kun huomasin, etten olekaan niin heikko, kuin luulen.
Nykyisin olen avoliitossa ihanan miehen kanssa, ja minulla on kaksi rakasta tytärpuolta. En ole enää masentunut (kiitos lääkkeiden ja terapian), minulla on vakituinen työ ja saan koulusta kiitettäviä, käyn säännöllisesti salilla urheilemassa ja bänditreeneissä. Elämäni on ihan mahtavaa pientä stressiä ja rahahuolia lukuunottamatta.
En ole yhtään katkera siitä, että kärsin nuorempana niin monta vuotta. Se kärsimys kasvatti minusta tällaisen ihmisen, jollainen olen, ja osoitti minulle oikean suunnan elämässä.
Minä olen katkera. Se pas*ka ei loppunut ihanaan elämään upean miehen ja lasten saannin myötä.
Se seurasi minua vuosia ja lopulta se sai mitä halusi ja hajoitti minut myöhemmin lasten vakavien sairauksien myötä.N 52
Samoin. Lapsena kaltoin kohdeltu, myöhemmin hyväksikäytetty, minä lopulta päätin, että onni on omissa käsissäni. Ei se ollut.
En tiedä, mä vaan jotenkin kestän. Eipä tässä muutakaan vaihtoehtoa ole. Kärsin hiljaa itsekseni, en juuri kerro näitä asioita kellekään, edes lähimmäisilleni.
Minulla oli nuorempana hyvin vaikea elämä. Oli väkivaltaista parisuhdetta, kaksisuuntainen mielialahäiriö roihusi ilmiliekeissä, viiltelin, ei ollut työtä tai koulutusta, sairastelin jatkuvasti eikä ollut yhtään kaveria. Tätä jatkui 18-vuotiaasta n. 24-vuotiaaseen saakka. Usein ihmettelin, että tällaistako tämä aikuisen elämä sitten on.
Aloin käydä terapiassa ja popsin mielialalääkkeitä kuuliaisesti. Hain myös opiskelemaan ammattikorkeaan, vaikka olin varma, etten kykene opiskelemaan mielenterveydellisten ongelmien takia. Kela hyväksyi opintoni ammatillisena kuntoutuksena. Lopulta hain töitäkin, kun huomasin, etten olekaan niin heikko, kuin luulen.
Nykyisin olen avoliitossa ihanan miehen kanssa, ja minulla on kaksi rakasta tytärpuolta. En ole enää masentunut (kiitos lääkkeiden ja terapian), minulla on vakituinen työ ja saan koulusta kiitettäviä, käyn säännöllisesti salilla urheilemassa ja bänditreeneissä. Elämäni on ihan mahtavaa pientä stressiä ja rahahuolia lukuunottamatta.
En ole yhtään katkera siitä, että kärsin nuorempana niin monta vuotta. Se kärsimys kasvatti minusta tällaisen ihmisen, jollainen olen, ja osoitti minulle oikean suunnan elämässä.